Lee Child: Tappotahti

"Tappotahti" on ensimmäinen Lee Childin kirjoittama Jack Reacher-kirja. Tässä on klassinen yksinäinen mies, joka tulee tuntemattomasta ja poistuu tuntemattomaan. Heti alussa Reacher kävelee neljä tuntia Georgian sateessa, saapuu Margrave-nimiseen pikkukaupunkiin ja pidätetään murhasta. Kaupungin poliisipäällikkö ilmoittautuu silminnäkijäksi.

Meno on kovaa alusta asti. Reacherilla on silti tilaisuus solmia rakkaussuhde naispuoliseen konstaapeliin. Kaupungilla on salaisuutensa; sen omistaa kokonaan Kliner-niminen mies. Kun murhattu osoittautuu Reacherin ainoaksi veljeksi, hän saa myös henkilökohtaisen syyn selvittää Margraven synnit. Ja ruumiita kasaantuu kirjan nimen mukainen määrä - tappotahti on todella nopea.

Childin psykologinen silmä on hyvä ja luja. Reacherin luonne perustellaan hyvin kirjan mittaan - hänen halunsa liikkua kulkurina, hänen piittaamattomuutensa taloudenhoidosta, hänen nimettömyytensä - ei papereita, vain tukku rahaa taskussa. Hänen rakkautensa blues-musiikkiin. Vahvasti rakennettu luonne. Minulla on tunne, että tämän oli tarkoitus olla ainoa Reacher-kirja, mutta lukijat mieltyivät ja kirjailija mieltyi itsekin, joten Reacher-kirjoja on jo toista tusinaa.

David Hewson: Mysteerien huvila

Roomaan sijoittuva dekkari. Amerikaklaispariskunta on lomalla Roomassa. Mies on ärtynyt naapuriin, joka oli tuonut Välimeren lomaltaan marmoriveistoksen pään; hän päättää lyödä naapurin laudalta ja vuokraa metallinpaljastimen. Turvesuolla Ostiassa paljastin hälyttää. Pariskunta löytää nuoren tytön veistoksen, mutta kun mies alkaa hakata päätä irti lapiolla, he tuijottavat täysin aitoa ihmisen anatomiaa.

Patologi arvelee kyseessä olevan antiikin aikaisen suoruumiin, mutta tytön kielellä on 16 vuoden takainen kolikko. Vainaja tunnistetaan amerikkalaisen mafiapomon tytärpuoleksi, joka katosi 16 vuotta aikaisemmin. Miksi tyttö on pukeutunut antiikin ajan vaatteisiin? Ja onko jutulla yhteys toiseen tyttöön, jonka äiti on juuri ilmoittanut kadonneeksi - ja joka on täsmälleen suoruumiin näköinen?

Roomalainen mafiapäällikkö sekoittaa pakkaa aloittamalla uudelleen mafiasodan 16 vuoden takaisen tjytön isäpuolen kanssa. Kohta kuolee ihmisiä ja räjäytellään pommeja.

Tarina käy monimutkaisemmaksi koko ajan ja tekee lopullisen kiepsahduksen ihan lopussa. Kiinnostavaa juonenrakentamista.

Jack Higgins: Mustaa oikeutta

Taas kerran Yhdysvaltojen presidentti yritetään murhata. Tappajaehdokas nauttii syanidia. Jäljet johtavat englantilaiseen moskeijaan, joten Sean Dillon pannaan asialle.

Moskeijan imaami kidnapataan, jutun takana on venäläinen miljonääri ja hänen venäläiset avustajansa. Vauhdilla kuljetaan Irakin ja Irlannin välillä - tietenkin asialla ovat vanhat IRA-miehet ja Lontoon gangsterit.

Nämä pahuksen Dillon-kirjat menevät mielessä sekaisin, vaikkei olisi kuin päivä tai pari lukemisen välillä. Tärkeintä on juoda Bushmills-viskiä ja syödä lihaperunalaatikkoa, ne miehen tiellä pitävät. Ja ampua vastapuolta suoraan silmien väliin vanhalla luotettavalla Walthersilla. Ja rentoutua välillä soittamalla Gerswininä pianolla. Naisia lähinnä ihaillaan kauempaa. Kainoa joukkoa nämä.

Jack Higgins: Kaksintaistelu

Sean Dillon näyttää erämaataistelutaitojaan ja sukeltajanlahjojaan. Kolme veljeä ja sisar ovat puoliksi skotlantilaista aatelissukua, puoliksi beduiineja ja maailman rikkaimpia ihmisiä. Amerikkalaiset ja venäläiset öljy-yhtiöt käyvät jakamassa lupaa kysymättä heidän aavikkovaltakuntansa öljyvaroja. Lisäksi venäläinen kaksoisagentti tappaa liikenteessä juovuspäissään heidän äitinsä. Vanhin veli julistaa kostavansa maailmalle ja suunnittelee murhauttaa Yhdysvaltojen prsidentin, Venäjän presidentin ja aavikkovaltion kaikki sheikit. Vaatimattomina työkaluina on joukko arabeja ja nippu vanhoja IRA-miehiä. Siinä sitten vastapuolella taistoon käyvät Sean Dillon ja kaksi Lontoon gangsteria.

Viskiä ja shamppanjaa kuluu, Platonia siteerataan, sukellellaan foinikialaisella aarrelaivalla (ja katkotaan vastapuolen ilmaletkuja) ja käydään erämaasotaa kuin vanhoissa elokuvissa, joista leukaillaan - "Casablanca", "Hyökkäys erämaalinnakkeeseen" ja niin edelleen. Ja ammuskellaan ihmisiä silmien väliin vanhalla mukavalla Waltherilla ja vähän Uzillakin. On tämä mukavaa.

Jack Higgins: Kovalla kädellä

Higgins on kirjoittanut kokonaisen sarjan Sean Dillon -kirjoja. Dillon on entinen IRA:n iskumies, joka on vasten tahtoaan värvätty Englannin salaiseen iskuryhmään. Iskuryhmän tapa on aina, kun he tappavat jonkun, kutsua paikalle tuhoamisosasto, joka puolessa tunnissa muuttaa ruumiit kolmen kilon paketiksi tuhkaa. Siistiä. Muita jatkuvasti vastaan tulevia maneereja on tapa ampua vastapuolen edustajia silmien väliin, mieluiten Waltherilla tai nilkkakotelossa pidetyllä Colt .22:lla, jossa on onttokärkiset luodit. Niin, ja noin 50 sivun välein joku humalainen mies putkahtaa kourimaan ja käpälöimään jotakin naista niin, että kulloinkin paikalla oleva sankari pääsee hakkaamaan käpälöijän tainnuksiin. Eli siis samalla kaavalla tehtyjä kirjoja tyyliin "aivot narikkaan".

Dillon itse on 165 cm pitkä, pellavapäinen mies, joka osaa kaikkea, ihan kaikkea. Sukeltaa, lentää mitä laitetta tahansa, tappaa millä keinolla hyvänsä, osaa englannin ja iirin lisäksi venäjää ja arabiaa, soittaa Gerswiniä pianolla, runoilee ja tuntee filosofit. Ei vehtaa naisten kanssa, mutta juo Bushmills-viskiä mihin vuorokauden aikaan tahansa ja väliaikoina Krug-shamppanjaa lihaperunasoselaatikon painimeksi. Toisin sanoen erittäin ärsyttävä tyyppi.

Silti kirjoihin tulee jonkinlainen himo kuten pussilliseen lakritsaa - pakko lukea kerralla loppuun ja ruveta hakemaan ympäriltään lisää samaa. Tämän kertaisessa tapauksessa venäläiset tuppautuvat rajan yli Kosovoon polttamaan moskeijoita ja raiskaamaan alaikäisiä tyttöjä ja tämän kirjan erikoissankari Miller ampuu joukko-osaston luutnanttia silmien väliin. Putin itse antaa käskyn tappaa Miller ja varmemmaksi vakuudeksi Dillon - kaikki haluavat tappaa Dillonin. Erikoismauste: tässä kirjassa Dillon rakastuu 40-vuotiaaseen leskeen, joka on Cambridgen professori. Rakastuminen onkin paras puoli - suuri sankari on lempijänä ujo.

Alistair Maclean: Särkyneen sydämen sola

"Särkyneen sydämen solan" elokuvasovitus - Deakinina Charles Bronson

"Särkyneen sydämen sola" oli 70-luvun lännentarina, joka myös filmattiin varsin kelvollisesti. Siihen aikaan luettiin Alistair Macleania - kirja vuodessa. Tyyli on tuttu, vaikka kirjailijat ovat vaihtuneet. Macleanista olen kuullut, että hänen kirjansa vaihtelivat hänen kulloisenkin sihteerinsä mukaan. Tämän kirjan aikainen sihteeri oli melkoinen huuliveikko, joten kirja on jäänyt mieleeni, ja nyt se tuli luettua uudelleen.

"Tämä on hirveää!" Marican ääni tärisi, mutta se johtui kylmästä eikä pelosta. "Me jäädymme kuoliaaksi täällä ylhäällä."
"Älkää puhuko pahaa junanvaunun katoista", Deakin sanoi moittivasti. "Niistä on tullut minulle eräänlainen toinen koti."

Tarinassa mennään siis junalla pitkin länttä. Junassa on joukko-osastollinen sotilaita, kaksi vaunullista hevosia, lääkäri, pastori, eversti, osavaltion kuvernööri veljentyttärineen ja etsintäkuulutettu roisto (päähenkilö, Deakin) ja häntä vahtiva sheriffi. Matkan syy on eristyneessä linnakkeessa riehuva kolera, jonne pitää viedä korvausmiehistö. Sitten alkaa väkeä junassa kuolla.

Kelvollista vauhtia yllä pitävä kirja, jossa on kaikki lännentarinassa tarvittavat ainekset - etsintäkuulutettu, sheriffi, Yhdysvaltojen ratsuväki, intiaaneja ja kultalöytö (silkkaa spoilausta, mutta olkoon).

Janet Evanovich: Neljäs kerta toden sanoo

Palkkionmetsästäjä Stephanie Plumilla on taas helppo tapaus, jota ei saa millään kiinni. Lisäksi Stephanien niljakas esimies on palkannut samaan tehtävään toisenkin naisen - sen hutsun, jonka kanssa Stephanien aviomies aikoinaan petti Stephanieta keittiön pöydällä. Onneksi Stephaniella on puolellaan entinen ilotyttö Lula, joka on kätevä tainnutusaseen käyttäjä.

Kiinni otettava on nainen, joka kyllästyi miesystäväänsä ja pihisti tältä auton. Mutta miksi naisen vanavedestä löytyy väärennettyjä seteleitä? Ongelmaa täydentää Stephanien uusin auto, joka taas tuttuun tapaan räjähtää. Ainakin seksikäs poliisi Joe Morelli on ympäristössä ja tositoimissa hänkin.

Aina yhtä hauskoja nämä kirjat. Minua naurattaa eniten se tapa, jolla kaikki vanhat ja ontuvat vetelevät esiin toinen toistaan raskaampaa aseistusta niin kampaajalla kuin kosmetologillakin.

Ari Turunen: Ettekö tiedä, kuka minä olen

Kirja ylimielisyydestä. Erinomainen kulttuuripsykologinen teos. Esimerkkejä notkeasti ja sujuvasti yli koko tunnetun historian, selkäsanainen ja täydellisen ymmärrettävä. Panee miettimään omia virheitäänkin - ei tosin niin, että nokkiintuisi ja panisi kirjan pois, vaan niin, että juttu jää mieleen.

Erinomaisen suositeltava, eniten historiasta pitäville, mutta suositeltava vaikkapa firmoissa pientäkin valtaa pitäville - eikä ole haitaksi niillekään, jotka monottavat lähimmäisiään naapurustoista kapakoihin.

Lukekaa!

Lee Child: Henkensä kaupalla

Erinomainen Jack Reacher -kirja. Jack jää liftauskyydistä Nebraskassa keskellä ei mitään. Pelkkää talvista aavaa, lumen peittämiä maissipeltoja. Yksi motelli on näkyvissä, ja sinne Reacher suunnistaa juomaan kahvia. Koko paikassa on yksi asiakas, umpijuovuksissa oleva lääkäri. Kun Reacher juo kahviaan, lääkärille soittaa nainen, jonka nenäverenvuoto ei lakkaa. Sekä Reacher että lääkäri ymmärtävät, että naista on hakattu. Reacher pakottaa lääkärin lähtemään potilaan luo - Reacher ajaa autoa, koska lääkäristä ei siihen ole. Tällä teollaan Reacher tulee sohaisseeksi ampiaispesään.

Koko aluetta hallitsee neljän Duncanin kopla, kolme noin 60-vuotiasta ja heidän ottopoikansa. Kukaan ei tee mitään vastoin Duncanien tahtoa - heillä on kuljetusliike ja kaikki maanviljelijät ovat heidän otteessaan. Jos Duncanit kieltäytyvät kuljettamasta satoa, maanviljelijä menettää kaiken. Hakattu nainen on ottopojan, Seth Duncanin, vaimo. Lääkäriä on kielletty hoitamasta häntä. Reacher saa töitä - Duncaneilla on palkkalistoillaan kymmenen yli kaksimetristä jalkapalloilijaa, jotka alkajaisiksi hakkaavat lääkärin auton pirstaleiksi ja yrittävät tehdä saman Reacherille. Sitten paljastuu, että Duncaneilla on muutakin meneillään. Salaperäinen kuljetus on tulossa Kanadasta, kolme Las Vegasin gangsteriryhmää odottaa kuljetusta, ja ne kaikki lähettävät miehiä vauhdittamaan tapahtumia.

Paljastuu myös, että 25 vuotta aikaisemmin erään maanviljelijäpariskunnan 8-vuotias tytär on kadonnut ja Duncaneja epäiltiin. Tytön äiti ei ole vieläkään antanut periksi. Yksinäinen ratsastajamme, Jack Reacher, ryhtyy panemaan uusiksi vanhoja ja nykyisiä vääryyksiä ja paikkakunnan nokkimisjärjestystä. Vauhtia riittää koko matkan. Ja mystinen pakettiauto salaperäisine lasteineen lähestyy koko ajan...

Niille, jotka vauhdikkaita äijäkirjoja rakastavat, tässä on 10+ tarina.

Joy Chant: Red Moon and Black Mountain

"Red Moon and Black Mountain" sai Mythopoeic Fantasy Awardin vuonna 1972. Epäilin vahvasti kirjoittajan nimen olevan harkitusti valittu kristillinen viite (ilovirsi), mutta kyllä se perustuu kirjailijan omaan nimeen (Eileen Joyce (Joy) Rutter (nee Chant).

Kristillisyys on nimittäin vahvasti esillä C.S.Lewisin Narnia-sarjan henkeen. Tarinassa kolme lasta joutuu toiseen maailmaan, jossa hyvä ja paha kamppailevat keskenään. Kaksi muuta osallistuu jossakin määrin toimintaan, mutta vanhin poika, joka lisäksi kantaa kaulassaan Pyhän Kristoforoksen medaljonkia, ensin lyö taistelussa pahan ja sen jälkeen tarjoutuu vielä vapaaehtoiseksi uhrilampaaksi. Kirjoitustyyli on kovasti lordi Dunsanya.

Kirja on silti miellyttävää luettavaa - se on runollinen ja kaunis, siinä on seikkailuja ja rakkautta ja mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Vahinko, että brittiläisen Unwin-kustantamon Unicorn-sarjan Steve Westernin piirtämää kansikuvaa ei neitstä löydy - se on upea.

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukan

Adichie tuli suomalaisten(kin) tietoisuuteen romaanillaan Biafrasta - "Puolikas keltaista aurinkoa". Hyvä, että tuli. Häneltä on sen jälkeen käännetty "Tulipunainen hibiskus" ja nyt tämä novellikokoelma, kaikki täyttä luettavaa.

Novellit ovat Nigeriasta, Yhdysvalloista tai muutosta toisesta maasta toiseen. Mikään ei ole suorastaan optimistinen ja jotkut ovat kerta kaikkiaan synkkiä - "Naimakauppojen järjestäjät" tai ironisia - "Loikkivan apinan kukkula". Täyteläisen inhimillisiä ovat kaikki.

Ehkä pitäisi mainita, mistä pitää eniten? Se on vaikeaa. Novelli "Aaveita" kulkee kahden maailman rajalla. "Jäljennös" kertoo realistisesta naisesta, joka kohtaa aviokriisin ja panee sen järjestykseen ilman pahaa sanaa. "Ykkösselli" tuo mieleen romaanin "Tulipunainen hibiskus". Vaikea valita - hyviä kaikki.

Lee Child: Viides matkustaja

Jack Reacher matkustaa aamuyöllä New Yorkin metrossa vaunussa, jossa on hänen lisäkseen neljä muuta. Yksi osoittaa kaikkia itsemurhapommittajan merkkejä. Reacher huolestuu ja menee puhuttelemaan naista. Tämä ampuu päänsä tohjoksi.

Tästä alkaa tarina, jossa Reacherilla on vihollisia joka suunnalla Yhdysvaltojen presidentistä terroristiryhmään asti. Ei niin hyvä Reacher kuin aikaisemmin lukemani - jostakin syystä terroristit saavat aina kirjailijan sekoamaan kliseisiin. Ärsyttävää on myös, että kaikki neljä muuta vaunussa olijaa ovat yhteydessä toisiinsa, Reacher onnistuu olemaan ainoa sivullinen. Miten hän sattuukin aina tuppaamaan itsensä jonkin mahdottoman tilanteen keskipisteeseen viattomana kuin vauva? Teräsmies hän onneksi ei ole - tässä käy ilmi, että hän ei ymmärrä yhtään mitään kännyköistä eikä tietokoneista, vaikka kirjan alkuperäinen julkaisuvuosi on 2009.

Huonompaakin on luettu, parempaa onneksi myös.

Helene Tursten: Yökierto

Pienessä ruotsalaisessa yksityissairaalassa tulee sähköhäiriö yövuoron aikaan. Edes varageneraattori ei toimi. Lääkäri ja iäkäs sairaanhoitaja yrittävät selvittää häiriön syytä - hengityskoneessa oleva potilas kuolee ja teho-osaston hoitaja on kadonnut. Vanha hoitajatar pyörtyy - hän on nähnyt sairaalassa kummittelevan hoitajattaren, joka 25 vuotta aikaisemmin oli hirttäytynyt ullakolle. Kun kadonnut hoitajatar löytyy sabotoidun generaattorin päältä kuristettuna, poliisikin haluaa tietää enemmän aaveesta ja toisestakin hoitajasta, joka on hävinnyt samana yönä.

Turstenin poliisi Irene Huss joutuu tutkimaan sotkuista juttua. Hänellä on myös kotona pikku ongelma. Toinen hänen tyttäristään on ruvennut vegaaniksi ja äiti epäilee hänen liittyneen eläinaktivisteihin.

Pohjoismaisissa riksoromaaneissa kiinnitetään runsaasti huomiota myös poliisien perhe-elämään. Hyvä juttu - useimmilla on sellainen ja se todella vaikuttaa myös työhön. Muuten Turstenin kirjat ovat peruskamaa - niitä lukee ihan sujuvasti ja sitten pari kuukautta myöhemmin ei muista mitään.

Thomas Enger: Valekuollut

Uusi, kiinnostava norjalaisdekkaristi. Kirjan päähenkilö on toimittaja Henning Juul. Kaksi vuotta aikaisemmin hän on menettänyt poikansa tulipalossa. Hän on sisäisesti ja ulkoisesti arpeutuneena palannut työpaikalleen, nettiuutislehteen. Heti ensimmäinen tehtävä on tutkia nuoren opiskelijatytön karmeaa murhaa. Tyttö löydetään teltan sisältä, puoliksi maahan kaivettuna, kuoliaaksi kivitettynä, ruoskittuna ja toinen käsi katkaistuna. Poliisi epäilee heti kunniamurhaa ja tytön pakistanilaista poikaystävää, mutta Juul ei oikein usko; teon rituaalipiirteet eivät sovi tunnettuihin tosiseikkoihin. Juul joutuu itsekin pulaan törmättyään toiseenkin ruumiiseen ja lisäksi todella pahaan oslolaisjengiin.

Toimittajanäkökulma on antoisa. Toinenkin yksityiskohta on erikoinen - Juulilla on ollut nimetön tiedonantaja Internetissä, ilmeisesti poliisi, ja nyt hän ottaa taas yhteyttä. Engerin teksti on soljuvaa ja persoonallista ja hänen otteensa toimittajan työhön ja valokuvaukseen on lujaa ja ammattimaista. Toivottavasti häneltä saadaan lisää suomennoksia.

Janet Evanovich: Kolmas kovanokka

Stephanie palkkionmetsästäjä saa helpon tehtävän - koko kaupungin rakastama makeiskauppias, Mo-setä, on unohtanut tulla oikeuteen. Tosin hän näyttää kadonneen kokonaan, kaikki alkavat inhota Stephanieta, koska hän kehtaa jahdata rakastettua vanhusta, ja jostakin syystä kuolleita huumekauppiaita kellahtelee Stephanien päälle, minne hän sitten meneekin. Ja autoista on taas harmia.

Ihan kelvollinen Stephanie-kirja, mutta hiukan on yty poissa. Kelpaa silti.

Tess Gerritsen: Katoaminen

Hukkunut nainen herää henkiin ruumishuoneella. Hänet viedään kiireellä teho-osastolle, missä hän virkoaa odottamattomaan toimintaan - hän tappaa ylleen kumartuneen vartijan ja ottaa useita panttivankeja. Yksi panttivangeista on synnyttämässä oleva poliisi. Piirityksen aikana tuntematon mies onnistuu kävelemään saartorenkaan läpi ja liittymään aseella uhkailevaan naiseen.

Tarinaan on lomitettu Ukrainasta tuotujen naisten tarinaa - he ovat luulleet pääsevänsä töihin Yhdyvaltoihin, mutta löytävätkin itsensä seksiorjuudesta. Melko äkkiä paljastuu, että "hukkunut" on eräs näistä naisista - mutta miksi korkeat viranomaiset panevat kaikin voimin kapuloita tutkijoiden rattaisiin? Ja kuka oli ammuttu vartija ja paikalla ollut lääkäri? Kummastakaan ei ole mitään tietoja sen paremmin sairaalassa kuin henkilörekistereissäkään.

Panttivankina olevan poliisin, Jane Rizzolin, FBI-aviomies ja kuolinsyyntutkija Maura Isles tekevät voitavansa selvittääkseen tilanteen ennen kuin Jane ja vauva menehtyvät. Arvoituksen avain on toinen nainen, joka pakeni bordellivankilasta.

Ihan mukiinmenevä, vaikka jotenkin tavanomainen dekkari. Korkea-arvoiset poliitikot ovat pahoja, poliisit hyviä, ja lopulta oikeus voittaa. Lukeehan näitä.

Mary Elgin: Myöhäinen onni

Osuipa käsiin romantiikkaa 60-luvun alkupuolelta. Nainen oli mennyt naimisiin sodan aikana. Sitten hänelle valkeni, että aviomiehellä oli suhde hänen veljeensä, sekosi tilapäisesti kesken Lontoon pommitusten ja rakastui päätä pahkaa mieheen, joka oli menossa itsemurhatehtävään. Seurasi lyhyt romanssi ja paluu avioliittoon.

20 vuotta ja kolme lasta myöhemmin sankaritar saa tietää, että lemmitty ei kuollutkaan, vaan tarvitsee sihteerin. Tietäähän sen, kuinka siinä käy - pari päätyy uudelleen yhteen.Jutussa takkuaa kummankin temperamentti ja se, että heillä on yhteinen lapsi, joka ei ole ollenkaan mukava tyyppi.

Kiinnostavaksi kirjan tekee puolen vuosisadan takainen moraali. Homoseksuaalinen suhde on ilmeisesti kammotus suoraan helvetistä. Ongelmia tuottaa myös se, että sankaritar on 40-vuotias. Mitä sen ikäinen nainen enää rakkaudella tekee? No, lasten suhtautuminen saattaa olla tänä päivänäkin sama - äiti, joka on aina ollut tuki ja turva, menee ja rakastuu. Eikä vain rakastu, vaan panee vielä ripsiväriäkin ja menee tanssimaan lemmittynsä kanssa. Säädytöntä!

Molempien kiivas luonne tekee kirjasta hauskan - ei pelkkää lemmestä lirutusta, vaan aivan kunnollisia yhteenottoja (ei lyömistä sentään).

Barbara Nadel: Kristallihäkki

Barbara Nadelin edellisessä käännetyssä kirjassa "Belsassarin tytär" komisario Ikmenin vaimo oli kiukkuinen, koska hän odotti yhdeksättä lastaan. Ikmen poltti joka paikassa ja joi brandyä taskussaan kuljettamastaan pullosta. Hänen liian komea apulaisensa Suleyman suri, koska hänet haluttiin naittaa serkulleen.

Tässä kirjassa Ikmenin nuorin on nelivuotias. Hänen vaimonsa on kiukkuinen, koska hänellä on myoomia, jatkuvia kipuja ja verenvuotoa. Esimies on kieltänyt Ikmeniä juomasta työaikana, joten hän kuluttaa iltansa ja yönsä kurjissa baareissa. Tupakoida hän kuitenkin voi esimiehen kiusaksi - tämä on tupakkalakossa. Suleyman on nainut serkkunsa ja molemmat ovat epätoivoisen onnettomia.

Ja tällä kertaa ongelma ei ole juutalaisissa, vaan armenialaisissa. Tyhjästä talosta löytyy nuoren miehen ruumis. Tapaus on outo. Talon on naapuruston tietojen mukaan vuokrannut armenialainen, tavoiltaan moitteeton, ulkomuodoltaan silmiinpistämätön. Ja kadonnut. Ikmenin paras ystävä on armenialaislääkäri, joka ei yhtään halua keskustella armenialaisongelasta. Ja kaunis naiskonstaapeli on epätoivoisen rakastunut Suleymaniin.

Kyllä hitto soikoon elämä on vaikeaa Istanbulissa. Palaan lukemaan Orhan Pamukia, jonka Istanbul on sentään usein veijarimaisen hauska.

Muuten, "Kristallihäkki" on ainakin juoneltaan mutkikas - jotakin hyvää.

Lee Child: Kovemman kautta

Jack Reacher on löytänyt New Yorkista mieleistään kahvia ja istuu juomassa kadunvarsipöydässä. Hän sattuu huomaamaan miehen kävelevän kadun poikki liikenteen seassa ja nousevan palopostin eteen pysäköityyn autoon.

Seuraavan päivän kahvitauko keskeytyy, kun Reacheria vaaditaan aseella uhaten nousemaan kyytiin ja hänet viedään palkkasoturipomon luo kertomaan näkemästään. Kyseessä oli lunnasrahojen luovutus pomon kaapatusta edustusvaimosta ja Reacher on ainoa, joka näki rahojen noutajan läheltä.

Reacher auttaa sieppausdraaman selvittelyssä. Hänen mielessään herää useita kysymyksiä - miten vaimo tiedettiin siepata ostoskeskuksen edestä niin nopeasti ja siististi? Minne katosi autonkuljettaja? Miksi palkkasoturipomo ei heti mainitse, että mukana siepattiin myös vaimon tytär edellisestä avioliitosta? Ja mikä outo sattuma - myös edellinen vaimo siepattiin ja löydettiin murhattuna.

Reacher joutuu tutkimaan juttua kovemman kautta, nollasta lähtien ja askel askeleelta. Avukseen hän saa edellisen vaimon sisaren, joka on pakkomielteenomaisesti jäljittänyt sisarensa aviomiehen askeleita - hän uskoo tämän murhaajaksi. Apua antaa myös yksityisetsivä, joka oli FBI-etsivänä tutkinut murhaa ja pelkää yhä tehneensä itse ratkaisevan virheen.

Juttua selvitellessään Reacher törmää yksityiseen palkkasoturitoimintaan, jonka USA rahoittaa maailman syrjäisissä kolkissa. Hän joutuu toimimaan paitsi psykopaattisen pomon, myös kovan luokan tappajajengin kanssa. Kirja jää joksikin aikaa pyörimään mieleen - hypnoottinen, takova kirjoitustyyli tarttuu aivoihin. Kuolemaa kovempi kohtalo - alkaa ajatella kuin Lee Child - tai kuin Jack Reacher. Kovaa viihdettä.

Riikka Forsström: Kaunis turhuus

Riikka Forsström on kirjoittanut monipuolisen, kattavan ja äärettömän luettavan teoksen 1700-luvun Ranskan ylhäisön kulutusinnostuksesta muodista arkkitehtuurin kautta ruokiin. Kirjassa esitellään aikakausi Ludvig XIV ajan alusta Ranskan vallankumouksen giljotiineille. Kulutus oli vuosisadan sana, shoppailu keksittiin ja - vaikka miehet komeilivat punaisissa koroissa ja peruukeissa - naisista tuli muodin ja kevytmielisyyden vertauskuvia.

Kuva esittelee joitakin 1700-luvun keksinnöistä: kureliivit, pannierit, jotka kohottivat hametta sivuilta, viuhkan ja puuteroidun, erittäin korkean hiuslaitteen. Myös lemmikkilintu kuului varusteisiin samoin kuin itämaistyyppinen lintuhäkki. (Kuvaa voisi pitää vertauskuvana - Bourbon-prinsessa on aivan samoin koristeelliseen häkkiin suljettu lintu kuin hänen lemmikkinsäkin.)

Forsström muistuttaa, että ajan tekniset keksinnötkin auttoivat muotia. Peililasia opittiin valmistamaan isoina ruutuina. Tuloksena ei ollut vain Versaillesin peilisali, vaan myös modistien liikkeet, joissa niin kunnialliset kuin kevytmielisetkin naiset oppivat viihtymään aamusta iltaan kuten nykyajan ostoskeskuksissa, samoin toki miehetkin. Ylhäisille ja rikkaille aikakausi muistutti hämmästyttävästi nykyaikaa.

Tässä kirjassa on viihdykettä ja ajattelun aihetta samanaikaisesti.

Louis Bromfield: Sateet tulivat

40-luvun hitti oli Suomessa Bromfieldin Intia-kirja, joka on kirjoitettu 30-luvun lopulla. Kirja on mahdottoman sentimentaalinen ja dramaattinen kertomus ajalta ennen Intian itsenäistymistä - sitähän ei edes ajateltu krijan kirjoitusaikaa. Sotien välisen ajan pessimismi on vahvana esillä - länsimaat ovat kuolemassa omaan turmeltuneisuuteensa, Intiaa vaivaa hindu-uskonto ja yleinen köyhyys ja saamattomuus. Yleissävy on selvästi fasismia suosiva - tarvitaan uutta maailmaa, mutta sitä ei saa mistään.

Kirja on silti jatkuvasti luettava. Henkilökirjo on laaja ja tapahtumat vauhdikkaita. Itsenäinen valtio Intiassa on noussut maharadzan elinikäisen työn avulla kurjuudesta modernimpaan elämään - on sähköä, koulutusta ja sairaala. Valitettavasti monsuunisateiden alkaessa tulee maanjäristys, ja nämä kaksi sattumaa yhtaikaa luhistavat padon, joka tuottaa sitä sähköä. Tulva huuhtoo mukaansa pääkaupungin - sen, mitä maanjäristys jätti jäljelle. Siten leviävät taudit, rutto ja kolera.

Tarinaan on saatu solmittua kaksi mahdotonta rakkaustarinaa. Rikas ja äärettömän vastenmielinen englantilainen on tullut aatelisen vaimonsa kanssa ostamaan hevosia. Vaimo rakastuu sairaalan intialaiseen lääkäriin. Valtioon majoittunut varakas englantilainen on tuntenut ladyn nuoruudessaan Hän kuluttaa aikaansa juopottelemalla, mutta silti häneen rakastuu lähetyssaarnaajaperheen tytär.

Näitä vanhoja kirjoja kannattaa lukea edelleenkin. Niissä on jotakin.

Niccoló Ammaniti: Juhla alkakoon

Neljän hengen satanistilahko Abaddonin pedot - normaalihahmoissaan luusereita - päättää saada mainetta hankkiutumalla miljonäärin omituisiin juhliin tappamaan ensin tunnetun pop-tähden ja sitten itsensä. Juhla ylittää kaikki odotukset, kun miljonäärin ostamat sirkuseläimet - juhlissa on tarkoitus pitää ketunmetsästys, tiikerin ampuminen norsujen selästä ja leijonajahti - pääsevät irralleen, kaikki kolme metsätystä sotkeutuvat toisiinsa ja irti pääsevät myös puiston alaisissa katakombeissa sukupolvia eläneet neuvostoliittolaisurheilijoiden jälkeläiset. He luulevat Neuvostoliiton vallanneen Rooman ja juhlivan sitä. Kun maanalaiset kummajaiset nousevat maan päälle sotimaan, mieleen tulee Tarzan-kirjojen Oparin väki.

Lopulta käy sääliksi satanistiluusereita, jotka loppujen lopuksi osaavat kuolla urheasti toisin kuin juhliin kerätyt julkkikset. Kirja lyö lujaa yli, mutta sen kummia kuvioita tekee silti mieli seurata lopun apokalyptiseen vedenpaisumukseen asti.

Johan Theorin: Verikallio

Kolmas suomennettu Theorinin Öölanti-kirja. Tapahtumapaikka on jälleen sama kylä kivilouhoksen lähellä, ja louhoksellakin on osansa tarinassa - kalkkikivessä on punainen juomu, jota paikalliset kutsuvat "verikallioksi". Vendelan - joka vietti lapsuutensa täällä - mielestä veri on tullut kiveen, kun keijukaiset ja peikot sotivat keskenään. Vendelalla on ollut onneton lapsuus eikä hänen avioliittonsakaan ole kaikkein auvoisin - niinpä hän kuluttaa aikaansa haaveilemalla keijukaisista alvarilla (Öölannin nummella).

Vendelan ja Max-aviomiehen naapurina asuu Per Mörner, jonka isä on ollut pornokeisari. Per on yrittänyt pitää isänsä erossa perheestään, mutta kirjan alussa hän saa isältään oudon puhelinsoiton ja lähtee katsomaan, mistä on kysymys. Jerry on entisenä pornostudiona toimineessa talossa liikuntakyvyttömänä - häntä on lyöty. Per haistaa bensiinin hajua ja raahatessaan isänsä ulos hän näkee liekkien leimuavan. Talo on sytytetty tuleen. Per kuulee myös avunhuutoja. Hän kiipeää toiseen kerrokseen vaarasta välittmättä ja ehtii huomata, että talossa on kaksi muutakin ihmistä. Hän ei kuitenkaan voi auttaa heitä, hyvä, kun itse pääsee ulos.

Per vie isänsä mökilleen Öölantiin - minne muuallekaan hän tämän panisi. Kuolemanvaara seuraa heitä, ja Per alkaa selvittää isänsä sotkuista emnneisyyttä. Toisella taholla 83-vuotias entinen laivuri pohtii menenisyyttä vaimonsa päiväkirjan avulla.

Vendelan keijukaiset, vanhan Gerlofin vaimon peikkopoika ja Jerryn menneisyyden aaveet sekoittuvat toisiinsa loppukliimaksiin saakka.

Theorinilla on vakuuttava tapa panna kirjoihinsa ripaus yliluonnollista ja rakentaa samalla vankka jännitysjuoni. Epätavallisin Ruotsin jännityskirjailijoista.

Janet Evanovich: Kahta kovemmin

Palkkionmetsästäjä Stephanie Plum törmää aina juttuihin, jotka eivät olekaan kivoja eivätkä helppoja. Nyt pitäisi napata kiinni luuseri, jonka tiedetään käyvän lemmittynsä luona - paitsi että lemmitty varoittaa. Sitten luuseri ei olekaan luuseri, vaan sotkeutunut todella kivikoviin rikoksiin, kuten asevarkauksiin Yhdysvaltojen armeijalta. Ja lisäksi Stephanielle luvataan korvaus kadonneiden ruumisarkkujen löytämisestä. Kuka varastaa 24 ruumisarkkua kaikkein halvinta mallia - arkkujen, joissa kaupungin asukkaat eivät halua näyttäytyä kuolleinakaan?

Lisäksi Stephanien äiti yrittää anittaa hänet hautaustoimsiton pitäjälle, ja lopuksi isoäiti yritetään pakastaa elävänä. Taas on vauhtia ja autojakin romutetaan.

Hauskaa.