John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

Minusta kauhu on tehokkainta arkipäiväisen realistisena. Siltä näkönakkalta tämä kirja menee suoraan katosta läpi. Toisaalta sen - sanoma - on vaikea käsiteltävä ihmiselle, joka ei ole eirtyisen uskonnollinen (vaikka en pääse perille, onko Lindqvistkään).

Tukholman yllä on voimakas helle, jonka mukana ilman sähköisyys kasvaa - ja kasvaa - ja kasvaa. Juuri, kun ihmisistä tuntuu, että heidän päänsä räjähtävät, kaikki sähkölaitteet kytkeytyvät päälle itsestään ja sydämentahdistimet ja muut vastaavat lähes tappavat sairaat, koko ilmiö on ohi. Sähköisyys lakkaa, päänsäryt menevät ohi, sähköhellat kytkeytyvät pois päältä, televisiot vaikenevat. Ja kuolleet heräävät eloon.

Se ei ole kaunista katseltavaa. Kuolleet eivät herää valkoisissa vaatteissa tai muutenkaan koristeellisina, vaan täsmälleen siinä tilassa, mihin he ovat kuolemanjälkeisessä tilassaan ehtineet. Haudoista kuuluu raapimista, ja armeija kutsutaan avaamaan niitä, mistä seuraa mellakoita, kun vainajat kömpivät ulos. Vainajat eivät myöskään ole kovin hyviä kommunikoimaan. Seuraukset ovat - no, lukija voi itse kuvitella, mitkä seuraukset ovat.

Kirjassa seurataan lähemmin paria perhettä ja heidän henkilökohtaista tilannettaan. Tapahtumien syy jää arvoitukseksi, jotakin pitäisi tehdä, mutta eläviltä jää puuttumaan ymmärrystä, ja niin, totta puhuen, minultakin. Ehkä sen vuoksi kirja on mielestäni tasapainoton, hetkittäin jopa junnaava, vaikka alku onkin tajunnanräjäyttäjä. Realistista kauhua kuitenkin; ei niille, joilla on äskettäistä surua perheessä.