Fritz Leiber: Swords in the Mist

Fritz Leiber loi aikoinaan kaksi "sword and sorcery" -sankaria nimiltään Fafhrd ja Harmaa hiirenpyytäjä. Toverukset seikkailivat Lankhmarin kaupungissa ja välillä muuallakin - iso barbaari ja pieni varas. Kertomukset noudattavat Conan-tarinoiden linjaa, mutta ovat humoristisempia. Toisinaan miehet päätyvät oudompiin paikkoihin, muun muassa palvelemansa Ningauble Seitsensilmäinen -jumaluuden eksyttäminä. "Swords in the Mist" -kokoelmassa on noin 100-sivuinen tarina, jossa Fafhrd ja Harmaa hiirenpyytäjä ovat päätyneet antiikin Välimerelle - tai johonkin sen tapaiseen paikkaan; tarina vivahtaa hiukan Lovecraftiin päin. Muissa kokoelman kertomuksissa seikkaillaan muun muassa meren pohjassa. Lankhmar-kertomuksessa taas Fafhrd on saanut uskonnollisen kutsumuksen, kunnes Harmaa hiirenpyytäjä harhauttaa hänet juomaan viiniä.

Leiber epäilemättä tekaisi tarinoitaan rahan vuoksi ja pilke silmäkulmassa, mutta hauskoja ne ovat silti.

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Useat Apatosauruksen tarinat ovat viiston hauskoja - suosikkini on "Tavarat/ihmiset". Niminovelli on oivallus; pelkän, että otan käsitteen käyttöön. Toiset tarinat eivät vain pure. Ehkä kyseessä on sukupolvikuilu, koska jotkut lastut koskevat nuoria isiä ja äitejä, jollainen en ole. Tosin esimerkiksi "Norsu, norsu" kolahtaa.

Monessa tarinassa on veikeän absurdi asenne tai tunne, että tästä pitäisi tulla jotakin, mitä ei tule. Tarkoitus vai vahinko? Kieli on hyvärytmistä ja juttujen lopetus usein sillä tavalla mukavasti töksähtävä, että lukija jää haromaan ympäirltään, jotta hyppäsinkö minä nyt sivun yli vai mitä?

Outoa - loppujen lopuksi jäi halu lukea tarinat uudelleen.

F.G.Cottam: The Waiting Room

Olen lukenut kaikki Cottamin kauhukirjat. Yksikään ei ole ollut se täydellinen kauhukirja, jota olen odottanut hänen lahjoillaan, ja nyt hän alkaa toistaa itseään. Kaikissa on sotilas (IRAn, Falklandin sodan - kuten tässä - tai jokin muu), kaikissa on nainen, jolla on musta polkkatukka, ja kaikissa on kontakti ensimmäiseen maailmansotaan tai 20-lukuun.

Tällä kertaa kirja koskee juuri ensimmäistä maailmansotaa. Tekisi mieli kertoa koko juoni, koska loppukäänne on hämmästyttävä, mutta se olisi huomattavan epäreilua mahdollisille muille lukijoille, joten - valittaen - jätän juonipaljastuksen tekemättä. Sääli.

Kerron siis vain, että entinen rock-tähti on ostanut huomattavan suuren maa-alueen Englannista ja elänyt onnellista elämää vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Alueella on purkamatta entisen rautatielinjan odotushuone, josta aikoinaan kuljettiin ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoihin ja myös sodassa vammautuneille perustettuun mielisairaalaan. Rock-tähti ja hänen perheensä alkavat nähdä, kuulla ja haistaa outoja asioita, jotka liittyvät odotushuoneeseen ja purettuihin rautatiekiskoihin. He kutsuvat apuun Julian Creedin, entisen Falklandin sodan veteraanin, joka on jäänyt siviiliin, ajautunut TV-maailmaan ja tullut tunnetuksi aaveiden jahtaajaksi. Pikku ongelma on, että hän ei oikeasti usko koko juttuun - ennen kuin hän ottaa tehtävän vastaan ja viettää yön odotushuoneessa.

Tiivis tarina ja kelpo kummitusjuttu. Yllättävä loppu. Suosittelen.

Jeanette Winterson: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä

Jeanette Winterson kirjoittaa lesboromaaneja - tämä on melko karkea arvio. Hän kirjoittaa myös tarinoita toden ja mielikuvituksen väliltä (mikä minusta on tärkeämpää), mutta tämä esikoisromaani on kyllä pitkälle omaelämäkerrallinen - kirjoitettu, kun hän oli 23-vuotias - ja kertoo hänen elämästään oudossa uskonnollisessa lahkossa ja lesbouden paljastumisesta.

Tarinankerronta elää Jeanettessa, kirjassa hän kertoo lomittain elämästään, sir Percivalista, noita Winnetistä ja muista henkilöhahmoista, jotka kaikki kuuluvat mukaan. Ei ihme, pikku Jeanetten koulutus oli omalaatuista:

Minä opin että kun pilvet törmäävät korkeaan rakennukseen kuten torninhuippuun tai katedraaliin alkaa sataa. Törmäys puhkaisee pilvet ja kaikki alapuolella kastuvat. Sen takia entisaikaan, jolloin kaikki korkeat rakennukset olivat Herran huoneita, ihmiset sanoivat puhtauden olevan lähellä hurskautta. Mitä hurskaammassa kaupungissa ihminen asui, sitä korkeampia rakennuksia siellä oli ja sitä runsaammin siellä satoi.
"Sen takia kaikissa pakanallisissa paikoissa on niin kuivaa", äiti selitti ja katsoi siten tyhjyyteen ja hänen kynänsä tärisi. "Pastori Spratt parka."

Jeanette oli adoptoitu, jotta hänestä tulisi lähetyssaarnaaja (kuten pastori Spratt), mutta sen sijaan hänestä tuli lesbo. Sitä sattuu. (Toisaalta Jeanette oppi jo lapsena, että joskus nainen nai vahingossa sian, kuten eräs naapuri oli tehnyt, joten miehiä on syytä varoa.)

Guy Gavriel Kay: Under Heaven

Guy Gavriel Kay on ilahduttanut minua kirjoittamalla sarjan ikäänkuin-historiallisia romaaneja. Ne ovat siis hyvin historiallisia, paitsi että niissä on ihan pikkuinen mutka ja lisäksi ihan vähän fantasiaa. Tämä uusin on Kiinasta noin tuhat vuotta sitten. Lähes oikea Kiina ja ripaus fantasiaa - dynastia tuntuu olevan tunnetun ensimmäisen keisarin Kiina, paitsi että menossa on Kitain Yhdeksäs Dynastia. Lännessä on barbaareja, jotka muun muassa kasvattavat todella loistokkaita hevosia (historiallinen fakta Silkkitieltä; kyseinen valtakunta katosi myöhemmin) ja pohjoisessa asuvat paimentolaiset (myöhemmin mongolit, tässä bogüt). Kiinan Suuri Muuri on jo rakennettu. Ripaus fantasiaa koskee mongoleja, joiden shamaaneilla on joitakin outoja taitoja, kettuhenkiä (härnäävä mahdollisuus), ja hautaamattomien miesten aaveita, jotka todella ovat kirjassa vaikuttava tekijä. He huutavat yöllä.

Kenraali Shen Gao osallistui Kuala Norin taisteluun, jossa kaatui 40 000 miestä hautaamatta. He valittavat yhä öisin. Kun kenraali kuoli, hänen toinen poikansa Shen Tai - poikien on pidettävä kahden vuoden suruaika - meni hautaamaan näitä luita. Hän saavuttaa ihailua sekä Kitain että lännen heimojen taholta (jokainen, joka jää yöllä aaveiden seuran, tulee hulluksi, on pysyttävä seinien suojassa auringon laskusta aamunkoittoon, ja silti äänet tulevat seinien läpi). Kiinalainen prinsessa on kaksikymmentä vuotta aikaisemmin naitettu lännen barbaarien hallitsijalle rauhanteon yhteydessä. Tämä prinsessa lahjoittaa ihailunsa merkiksi Shen Taille 250 sardialaista hevosta - suurempia, voimakkaampia, nopeampia ja kestävämpiä kuin hevoset, joita kitailaiset saavat pohjoisen mongoleilta - bogüilta. Yksi hevonen on kuninkaallinen lahja, kymmenen hevosta typerryttävä, ja 250 hevosta kuolettava.

Lahja on uskomaton ja saattaa Shen Tain välittömään hengenvaaraan. "Under Heaven" kertoo, miten Shen Tai yrittää selvitä tappavista ongelmista, joita Kitain keisarin hovi aiheuttaa, kun Yhdeksäs Dynastia on sotkeutumassa mahtimiesten väliseen kiistaan ja lännen ja pohjoisen barbaarien valloitushaluun; Shen Tain ongelmia lisää hänen vanhemman veljensä kunnianhimo ja sisaren nimittäminen keisarillisen hovin prinsessaksi, jotta hänet voidaan naittaa bogükaanille.

Kaunista tekstiä ja juonen johdatusta, mieleen jääviä henkilöhahmoja. Ainoa pikku miinus: toivoisin, että Kay ei yrittäisi kirjoittaa runoja. Ei ainakaan kiinalaisia runoja.

Peter Robinson: Pinnalla ja kätkössä

Minulla on kaksi englantilaisdekkarisuosikkia, Stephen Booth ja Peter Robinson, ja tunnustan sekoittavani heidät. Molemmilla oli ensimmäisissä suomennetuissa kirjoissa työpari, joista toinen oli maalaismies ja toinen kaupunkilaisnainen - tosin Peter Robinsonilla kuvio on käynyt mutkikkaammaksi.

Tässä kirjassa kuvio on hyvinkin suurkaupunkilainen ja erittäin hankala maaseudun poliisille. Tilanne alkaa, kun naapuri hälyttää perheriidan vuoksi. Paikalle tulee kaksi poliisia, joista toinen on nainen. Tulos hyvin nopean toiminnan jälkeen: yksi loukkaantunut aviovaimo, kuollut poliisi, koomassa oleva aviomies ja murhattu teinityttö. Toinen poliisiparista on shokissa ja epäiltynä vähintään taposta. Lisäongelmia syntyy, kun yksi poliisi kävelee kellarin sivukomeroon ja näkee maasta esiin pistävät varpaat.

Totta puhuen tämän tyyppisiä kirjoja on tavattu amerikkalaisessa rikoskirjallisuudessa vähän liiankin kanssa, mutta sijoitus Yorkshireen antaa poikkeavia ulottuvuuksia, samoin kytkentä perheväkivaltaan, insestiin ja lasten pahoinpitelyyn.

Ei parhaita Peter Robinsoneja, mutta aivan luettava silti.

Ian Kelly: Casanova

Giacomo Casanova (veljen piirtämänä)

Ian Kellyn Casanovan elämäkerta on toiseksi paras asia itse elämäkerran suomentamiseen (joka ilmeisesti ei ole tulossa). Casanova ei ole se huhujen naisten kaataja, vaan paljon monipuolisempi henkilö. Tosin hän teki osansa naisten kaatamisessa, mikä 1700-luvulla oli tavallista, mutta hän halusi rakastua jokaiseen naiseen, mikä ei ollut tavallista. Sen lisäksi hän keksi valtiolliset arpajaiset (ja tuli vähäksi aikaa miljonääriksi), harrasti kabbalaa, soitti viulua, kirjoitti romaaneja, muun muassa yhden science fiction -kirjan (en tiedä, millaisen), tapasi hallitsijoita ja julkisuuden henkilöitä, joista kirjoitti harvinaisia henkilökuvia, ja auttoi pulaan joutuneita neitoja muun muassa järjestämällä abortteja ja auttamalla synnytyksissä. Ja saattoi neitoja pulaan muun muassa nussimalla omaa laitonta tytärtään, jonka aviomies oli käytännöllisesti katsoen impotentti. Casanova oli erittäin helpottunut tavattuaan tyttärenpoikansa, joka näytti aivan lailliselta isältään.

Casanovan pääasiallinen rikos ei ollut harhaileminen seikkailijana ja naisten kaatajana - tavallista 1700-luvulla - vaan potkiminen aisan yli eli sotkemalla aikakauden tiukkoja säätyrajoja -hän oli näyttelijättären avioton poika ja seurusteli ylhäisaatelisissa piireissä. Vaikka hän ei ollut ajan mielipiteen mukaan komea tai edes hyvän näköinen (yllä veljen tekemä muotokuva, jonka lisäksi hänen ihonsa oli tumma), häneen rakastuivat sekä miehet että naiset, koska hän oli hauska, älykäs ja huomaavainen. Hän oli myös kulinaristi, jonka mielestä rakasteluun liittyi aina hyvä ruoka - hän jätti jälkeensä useita reseptejä. Casanovaa saamme kiittää ideasta ostereista lemmenruokana:

"Ei ole hekumallisempaa ja aistillisempaa leikkiä... koomistahan se on, mutta komiikasta ei ole kenellekään vaihinkoa." He nauroivat, söivät, suutelivat ja lankesivat toistensa syliin. Leikkiin kuului, että eläviä ostereita siirreltiin suusta suuhun ja ne syötiin sitten toisten rinnoilta ja muiden ruumiinosien päältä. Älkää kokeilko ravintolassa.

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

Minusta kauhu on tehokkainta arkipäiväisen realistisena. Siltä näkönakkalta tämä kirja menee suoraan katosta läpi. Toisaalta sen - sanoma - on vaikea käsiteltävä ihmiselle, joka ei ole eirtyisen uskonnollinen (vaikka en pääse perille, onko Lindqvistkään).

Tukholman yllä on voimakas helle, jonka mukana ilman sähköisyys kasvaa - ja kasvaa - ja kasvaa. Juuri, kun ihmisistä tuntuu, että heidän päänsä räjähtävät, kaikki sähkölaitteet kytkeytyvät päälle itsestään ja sydämentahdistimet ja muut vastaavat lähes tappavat sairaat, koko ilmiö on ohi. Sähköisyys lakkaa, päänsäryt menevät ohi, sähköhellat kytkeytyvät pois päältä, televisiot vaikenevat. Ja kuolleet heräävät eloon.

Se ei ole kaunista katseltavaa. Kuolleet eivät herää valkoisissa vaatteissa tai muutenkaan koristeellisina, vaan täsmälleen siinä tilassa, mihin he ovat kuolemanjälkeisessä tilassaan ehtineet. Haudoista kuuluu raapimista, ja armeija kutsutaan avaamaan niitä, mistä seuraa mellakoita, kun vainajat kömpivät ulos. Vainajat eivät myöskään ole kovin hyviä kommunikoimaan. Seuraukset ovat - no, lukija voi itse kuvitella, mitkä seuraukset ovat.

Kirjassa seurataan lähemmin paria perhettä ja heidän henkilökohtaista tilannettaan. Tapahtumien syy jää arvoitukseksi, jotakin pitäisi tehdä, mutta eläviltä jää puuttumaan ymmärrystä, ja niin, totta puhuen, minultakin. Ehkä sen vuoksi kirja on mielestäni tasapainoton, hetkittäin jopa junnaava, vaikka alku onkin tajunnanräjäyttäjä. Realistista kauhua kuitenkin; ei niille, joilla on äskettäistä surua perheessä.