Luetut 2006-2011

My Photo
Name:
Location: Tampere, Finland

Vapaasti temmeltämässä kirjojen ja Internetin ihmemaassa. Erityinen mielenkiinto pieniin eriskummallisuuksiin tässä suuressa maailmassa.

Tässä arviointeja vuoden 2006-2011 aikana lukemistani kirjoista.

Wednesday, September 29, 2010

Ursula LeGuin: Taivaan työkalu

LeGuinia kiinnostivat unet 70-luvun alussa. Hän kirjoitti kirjat "Maailma, vihreä metsä" ja tämän "Taivaan työkalu" unista, niiden mahdista ja vaikutuksesta. Molemmissa on kyse myös riistosta, sorrosta ja maailman hallitsemisen halusta.

"Taivaan työkalu" kertoo maailmasta, jossa asuu seitsemän miljardia ihmistä ahtaasti ja ankeasti. Kunnianhimoisen psykologin luo lähetetään mies nimeltä George Orr. Orr on lauhkea pikkumies, joka on käyttänyt laittomasti nukahtamislääkkeitä ollakseen näkemättä unia; tohtori Haber on unitutkija. Ongelma vaikuttaa yksinkertaiselta, opeteaan vain Orr olemaan pelkäämättä painajaisiaan. Orr väittää sitkeästi, että hän ei pelkää unia sinänsä; hän vain näkee unia, jotka muuttuvat tosiksi. Tämä osoittautuu olevan totta. Tohtori Haber näkee tilaisuutensa parantaa maailmaa ja omaa asemaansa määräämällä tämän kiltin pikkumiehen unia. Hän ei kuuntele, kun Orr muistuttaa, että unet tulevat alitajunnasta eikä niitä voi määräillä.

"Taivaan työkalu" on häiritsevänkin kiinteä tarina, joka jää mieleen (joskaan toivottavasti ei uniin - kuka tietää, mitä voi tapahtua?)


Tuesday, September 28, 2010

Joseph Brodsky: Veden peili



Joseph Brodsky on outo Venetsian-kävijä. Hän kävi kaupungissa seitsemänätoista vuotena, aina talvella, ja kirjoitti pienen, melko kitkerän kirjan. Tietenkin on pakko rakastaa kaupunkia paljon kiduttaakseen itseään sillä tavoin - kallista, kylmää, tyhjää, mustavalkoista.

Brodsky on todella paikoitellen kitkerä, jopa syövyttävän happoinen (muun muassa kirjoittaessaan runoilija Ezra Poundin leskestä ja gondoleista), mutta lopputulos herättää kaipauksen tuohon eriskummalliseen kauunkiin, kesällä tai talvella.

(Olen itse Venetsian ihailija, mutta proosallisena henkilönä kesäaikaan tungoksesta huolimatta - pyykkiä, puluja ja proomuja.)


Monday, September 27, 2010

Dean Koontz: Pako

Tutunoloista Koontzia. Amerikkalainen perusmies, karhumainen ja kiltti, tällä kertaa muurari ammatiltaan. Tapaa istua kantapubissaan niin huomaamaattomana kuin harmaakarhun kokoinen mies voi. Sitten yhtenä iltana baariin tulee mies ja erehtyy Tim Carrierin henkilöllisyydestä - tunkee hänelle kirjekuoren, jossa on kauniin naisen valokuva ja osoite ja iso pino rahaa, ja ilmoittaa, että toinen puoli rahoista tulee, kun nainen on kuollut.

Seuraavaksi tulee sisään toinen mies. Tim päättelee, että tämä on se palkkamurhaaja, jota ensimmäinen odotti, antaa rahat (mutta ei valokuvaa eikä osoitetta) ja ilmoittaa keikan peruuntuneen. Toinen mies ei suostu peruutukseen, vaan lähtee jahtaamaan Timiä ja tuntematonta naista. Tim löytää naisen ensin, ja siten lähdetään pakoon.

Tietenkään Tim ei ole sitä, mitä kuvitellaan. Ei ole nainenkaan. Tarina on kuitenkin kunniallinen perusmies vastaan tuntematon, lähes kaikkivaltias uhka. Ei mitään erityisen outoa, mutta jonkinlaista pehmonallekamaa ja aivan riittävän vauhdikasta menoa. Ei yliluonnollista, vain vanhoja esikaupunkipainajaisia.

Luettava. Jotenkin miellyttävä - jopa herttainen jännäriksi, jossa sentään tapetaan ja kuollaan. Hiukan kuin äidin omenapiirakka (tjaa - tarinassa ON omenapiirakkakin).


Sunday, September 26, 2010

Omar Khaijam: Teltantekijä - Viisaan viini

Omistamani kokoelma, jonka taas kerran olen lukenut, on julkaistu vuonna 1981. Siinä on Toivo Lyyn käännös "Teltantekijä" vuodelta 1949, joka on varustettu Unto Kupiaisen esipuheella, ja Toivo Lyyn "Viisaan viini" vuodelta 1955. Kirjan on kuvittanut Riikka Juvonen.

Selvitän ensin tieltäni kuvituksen. Pidän Riikka Juvosen piirroksista, mutta tässä painoksessa kuvitus on osittain liian - hmmm - karua. Se ei vastaa näkemyksiäni Omar Khaijamin runoista. Tyylikkyys on syrjäyttänyt tunnelman.

Toivo Lyyn käännökset sen sijaan ovat mieleenpainuvia, varsinkin vanhemmassa "Teltantekijä"-kokoelmassa. "Viisaan viini" on osittain epäselvä - onko Lyy siten väsynyt vai onko käännösaikaan löydetty uusi kokoelma alkuperäistä Khaijamia ollut hankalampaa kääntää. "Teltantekijä" on, kuten Unto Kupiainen esipuheessaan kertoo, käynyt läpi länsimaisia tulkintoja (kuuluisa Fitzgeraldin "Rubayat" ensimmäisenä), ja Lyy on käyttänyt näissä runoissa sekä englanninkielisiä että saksankielisiä käännöksiä. Tulos on korvaa ja ajatusta hivelevää:

Kuin vierii virta, aavikolla tuuli puhaltaa,
niin päivistäni tänään taas päivä katoaa.
Mut milloinkaan en murehtinut ole päivää kahta:
en päivää, joka jäi jo taa, en päivää tulevaa.


Myös "Viisaan viinin" kaksoissäkeistöissä on monta mieleen painuvaa säettä:

Kun emme millään muutetuksi saa
osaamme täällä, emme pisaraa
lisätä siihen, siitä vähentää,
niin hullua on surra, murjottaa.

Me elämäämme emme milloinkaan
et sinä enkä minä, muovaamaan
niin omin käsin, omaan kaavaan pääse
kuin lapsi muovaa vahakuviaan.


Niuhoaminen sikseen - olen kulkenut aivan nuoresta asti Omar Khaijamin kanssa käsi kädessä ja lepuutan varmaan loppuuni asti mieltäni hänen kanssaan samoilla poluilla:


Sain elon tiellä ihmisiä monta tuttavaksi,
mut onnellisia näin lajia vain kaksi:
oli toinen tarkoin selvillä hyvästä ja pahasta,
ja toinen niistä hullua ei tullut hurskaammaksi.


Saturday, September 25, 2010

Hanif Kureishi: Olisi vähän kerrottavaa

Englannin etnisesti monimuotoisten yhteisöjen seikkailuja länsimaisen dekadenssin seksuaalifantasioiden parissa.

Jamal Khan on pakistanilaissyntyinen psykoanalyytikko, jolla on villi sisar (ja monta sisarenlasta eri isistä), eronnut vaimo ja poika, entisiä naissuhteita ja hämmentäviä ystäviä englantilaisista taiteilijoista bulgarialaiseen pummiin. Jamal joutuu toimimaan kuuntelijana ja opastajana kaikille näille - vaikka Jamal ei itse tunnu sitä huomaavan, häntä käytetään melkoisesti hyväksi. Milloin apua tarvitsee entisen rakastetun homoseksuaali veli, milloin taiteilijaystävän sekopäätytär tai syöpään sairastunut entinen lemmitty. Hyvin moni ihminen Jamalin elämässä käyttää etuliitettä "entinen", myös entinen saksalainen ystävä, joka ilmestyy uudelleen Jamalin elämään kiristäjänä - hän uhkailee Jamalia nuoruusiässä tehdyllä murhalla (joka tosin ei ollut Jamalin tekemä eikä murha ollenkaan, mutta pystyy yhä hämmentämään Jamal-paran elämää). Jamal haikailee myös elämästään kadonnutta intialaista rakastettua, joka odottamatta ilmaantuu takaisin juuri, kun Jamalin elämä keskittyy ex-vaimon kuvioihin paluuseen. Kun tähän liitetään taiteilijaystävä Henryn rakastuminen Jamalin sisareen ja parin yhteinen innostuminen Lontoon seksielämän hurjimpiin puoliin, niin Jamalilla riittää kuunneltavaa. Kesyimmästä päästä taisi olla kohtaus, josta Henry valitti Jamalille; hänen poikansa oli tullut tyttöystävänsä kanssa kotiin ja löytänyt isänsä hankalasta tilanteesta:

Samin mukaan morsio näkee minut mielessään aina tuolinjalkaan sidottuna ja tynnyrintappi persauksissa. Minä siihen, että sehän on mitä mainioin muistikuva. Saisipa valokuvan siitä. Taitaa minulla jossakin ollakin.


Ei ainoastaan Sam-poika, vaan koko kirjan nuorempi polvi paheksuu hurjia vanhempiaan. Mielenkiintoinen tilanteen kääntäminen nurin (yleiseen näkemykseen verraten vanhempien ja nuorison suhteista). Jamalin oma äiti... no, jätetään kertomatta.

Vauhdikas kuvaus monikulttuurisesta elämästä (rahan kanssa - köyhiä meillä ei tässä kirjassa ole keskuudessamme paitsi mielenkiintoisina kuriositeetteina).


Tuesday, September 21, 2010

Douglas Preston - Lincoln Child: Kuoleman asetelma

Toinen suomennettu Pendergast-kirja (ensimmäinenhän oli "Ihmeiden kabinetti"). Tällä kertaa ollaan vähän enemmän maan päällä (tai oikeastaan myös maan alla - tärkeänä tekijänä on kalkkikiviluola). Kuolemantapauksia riittää, samoin tornado ja muita luonnon merkillisyyksiä.

Kansasissa, Medicine Creek -nimisellä pikkupaikkakunnalla, eletään jännityksen aikoja. Kaupungin ainoa toimeentulon lähde on kalkkunatehdas - eläviä kalkkunoita sisään ja eineksiä ulos. Kaupungin ympäristö kasvaa bioetanoliksi tarkoitettua maissia. Ankeaa - ja paljon karmivampaa kuin cheyenneaaveet tai edellisen kirjan New Orleans-perintö. Harvoin löytyy kauhukirjasta pahempaa ympäristöä kuin automatisoitu kalkkunatehdas.

Nyt kaupunkiin suunnitellaan muuntomaissin koepeltoa, eivätkä paikkakuntalaiset ollenkaan pidä siitä, että aletaan löytää hyvin bisarreilla tavoilla tapettuja ihmisiä, joiden kuolemat yhdistyvät kaupungin vanhimpiin kuuluvaan perimätietoon. Sisällissodan jälkeen Medicine Creekiin oli majoittunut todella häijy rosvokopla, mutta keskeltä tomumyrskyä leiriin ilmestyi tyhjästä cheyenne-intiaanien joukko, teurasti kaikki (paitsi yhden silminnäkijän) ja katosi yhtä salamyhkäisesti. Uusien vainajien löytöpaikoilla on 1800-luvun cheyenne-esineistöä.

Murhat vetävät luokseen myös lomalla olevan mustapukuisen miehen, FBI-erikoisagentti Pendergastin. Avukseen hän saa vain Corrien, juopon äitinsä kanssa asuntovaunualueella elävän goottitytön, joka on jo valmiiksi sheriffin silmätikku. Mitä oudoin pari...

"Kuoleman asetelma" ei mene yhtä lujaa laidan yli kuin "Ihmeiden kabinetti", mutta varsinkin loppukohtaus sai väkisinkin sanomaan "Vou". Toivottavasti Pendergast jatkaa merkillisiä ilmaantumisiaan - kirjassa on viitteitä jatko-osista.


Monday, September 20, 2010

Leif Salmén: Alas Akropoliilta

Leif Salmén on Suomen laaja-alaisesti sivistyneitä kulttuurihenkilöitä - laji, joka tuntuu surullisesti vähenevän. Tässäkin esseekokoelmassa se näkyy. Esseet ulottuvat Montaignen Italian-matkasta Jumalan olemuksen pohtimiseen, ottomaanien vaikutukseen Euroopan historiassa ja Salménin omiin Tunisian-kokemuksiin.

Lukija pääsee ponnistamaan omaa kulttuurin, historian ja filosofian tuntemustaan Salménin suvereenia tietoa vastaan kuin ihaileva oppilas yliopiston opettajan viisasta ja suopeaa opastusta vastaan ottaessaan. Kun alkkaa haukkomasta henkeään, tulee halu saada lisää kaikesta Salménin käsittelemästä (kirjassa on myös lukuvinkkejä). Ja halu matkustaa näihin paikkoihin! Pääsisipä Tunisiaan!


Saturday, September 18, 2010

Diana Wynne Jones:The Pinhoe Egg

Kirja on Chrestomanci-sarjaa (Chrestomanci on arvonimi; viran haltija pitää noituutta kurissa ettei se häiritse normaalien ihmisten elämää useissa eri maailmoissa). The Pinhoe Egg kertoo Eric Chantin eli Kissan ("Noidan veli", "A Charmed Life" elämästä Chrestomancin kartanossa.

Kartanoa ympäröivissä kylissä on vuosisatoja elänyt kolme sukua, Pinhoet, Farleighit ja Cleevet. Suvut ovat kaikki voimakkaita noitasukuja, mutta he ovat pitäneet sen salassa Chrestomancin linnalta, jonka asukkaita he pitävät epämiellyttävinä nousukkaina ja päällepäsmäreinä. Pinhoet ovat menettäneet Gafferinsa kahdeksan vuotta aikaisemmin (joka suvulla on johdossa Gaffer - mies - ja Gammer - nainen) ja nyt Gammer Pinhoe on sekoamassa päästään. Tämä johtaa melkoisiin mellakoihin, joita pahentaa se, että nykyinen Gammer lähettää vitsauksia Farleigheille - muurahaisia komeroihin, sammakoita vähän joka puolelle ja pahempaakin - ja Farleighit vastaavat vielä pahemmilla asioilla, kuten hinkuyskällä. Lisäksi Marianne Pinhoe tutustuu Kissaan ja lahjoittaa tälle ullakolla lojuneen munan, joka osoittautuu aarnikotkan munaksi.

Seuraa hämminkiä, mellakoita ja yleisesti viihdyttävää menoa. Kirja on todella vauhdikas ja hauska, varsinkin, jos tuntee etukäteen edes hiukan Chrestomanci-maailmoja. Luvassa on aarnikotkan lisäksi yksisarvisia, lentäviä pöytiä, seinien läpi kävelevä kissa ja muuta velhomaista.


Wednesday, September 15, 2010

Virginia Woolf: Runoilijan koira



Suku josta tämän elämäkerran kohteen katsotaan juontuvan on yleisen käsityksen mukaan ikivanhaa perua. Ei siis mikään ihme, että jo nimen alkuperä on hämärän peitossa. Miljoonia vuosia sitten maa, jota nykyään nimitetään Espanjaksi, kuohui luomisen pyörteissä. Aikaa kului, ilmestyi kasvillisuutta, ja missä on kasvillisuutta, siellä on luonnonlakien mukaan myös kaniineja, ja missä on kaniineja, siellä on sallimuksen tahdosta myös koiria. Tässä ei ole mitään ihmettelemistä eikä huomautettavaa. Epäilyt ja kysymykset heräävät vasta kun alamme pohtia minkä vuoksi koiraa joka pyytää kaniineja kutsutaan spanieliksi.


Näin komeasti Virginia Woolf aloitti runoilija Elizabeth Barrett Browningin spanielin Flushin elämäkerran.

Minun epäilykseni heräävät miettiessäni, miksi Virginia kirjoitti koiran elämäkerran? Miksi ei saman tien Elizabeth Barrett Browningin elämäkertaa? Elizabeth oli Englannin viktoriaanisen ajan tunnetuin naisrunoilija. Hän hämmentää oudoilla elämänvaiheillaan - ensin reippaana, ruusuja kasvattavana tyttönä ja nuorena naisena maaseudulla, sitten heikkona invalidina pimennetyssä huoneessa Lontoossa. Vuosien invalidisoitumisen jälkeen hän rakastuu runoilija Browningiin, ponnahtaa pystyyn, karkaa isänsä talosta, menee naimisiin, matkustaa Italiaan ja saa pojan. Miten tämä on mahdollista?

Tästähän saisi vaikka millaisen psykoanalyyttisen elämäkerran. Herra Barrettilla oli varmasti tyttärensä kanssa napit vastakkain - perheen rahat oli ansaittu orjakaupalla ja orjamaatilasta Jamaikalta - Elizabeth oli orjuuden vastustaja. Isä vastusti kaikkien lastensa avioliittoja (lapsia oli kaksitoista) ja teki perinnöttömäksi jokaisen, joka meni naimisiin. Elizabethin mystistä sairautta ei ole koskaan onnistuttu selvittämään. Jotakin tekemistä keuhkojen kanssa ja paljon tekemistä oopiumin kanssa, jota hän vuosia nautti lääkkeekseen kohtalaisia määriä.

Virginia ei mahdollisesti halunnut syventyä liian raskaaseen ja pohtivaan tutkimukseen. Hän valitsi perhosenkepeän tyylin - kirjoitti Elizabethin Flush-koiran elämäkerran, jossa kaikkea katseltiin lattian tasolta. Virginia onnistuu myös samaistamaan koiran ja sen emännän - kuvista päätellen yhdennäköisyys oli melkoinen ja Virginian mukaan myös henkistä läheisyyttä oli, vaikka Flush purikin kahdesti Browningia, Elizabethin kosijaa, ennen avioliittoa.

Virginia voi koiran näkökulman valitessaan sivuuttaa oopiumin ja orjakaupan, vaikka yhteiskunnallista arvostelua onkin mahtunut kätevästi mukaan kuvauksessa Flushin varastamisesta - varsinaista mökkiteollisuutta siihen aikaan Lontoon köyhien parissa; varastetaan koira ja vaaditaan rikkaalta emännältä lunnaita.

Tapansa mukaan Virginia Woolf on saanut sataan sivuun mahtumaan hämmästyttävän paljon asiaa ja vieläpä leikkisän runolliseen tyyliin.

Saturday, September 11, 2010

Lawrence Sanders: Neljäs kuolemansynti

Sandersilla oli aikomus kirjoittaa kaikista seitsemästä kuolemansynnistä, mutta hän kuoli neljännen jälkeen. Voi olla niinkin, että vauhti alkoi hiipua - tämä neljäs on jo lattea.Kuvio on jämähtänyt; Edward X. Delaney, eläkkeellä oleva poliisipäällikkö, pyydetään taas auttamaan ratkaisemattoman murhan kanssa. Perhe-elämä on kohdallaan, Delaney syö edelleen voileipiä, avustajina ovat aikaisemmista kirjoista tutu poliisit. Tällä kertaa kiinnostavinta on tilanne, jossa kuudelle epäillylle värvätään poliiseja seuraamaan ja haastattelemaan heitä ja yritetään sovittaa kullekin parhaiten yhteeen sopiva poliisi. Tuloksena on kiinnostavia pareja ja muutama elämänmuutos.

Kaksi huomattavaa psykologia on naimisissa ja työskentelee samassa talossa eri vastaanotoilla. Aviomies löytyy ikävällä tavalla murhattuna. Syytä ei löydy; mies on kaikkien ihailema. Vaimo taas on uskomaton, klassinen kaunotar, jolla on perheen rahat. Syyllistä etsitään potilaiden joukosta, koska mies oli ilmoittanut saavansa iltapotilaan, jonka nimeä ei kuitenkaan ole merkitty vastaanottokalenteriin. Vaimo tekee poliisille listan kuudesta potilaasta, jotka hänen mukaansa ovat tasapainottoman väkivaltaisia, ja heitä ruvetaan seuraamaan ja haastattelemaan. Syyllinen on luonnollisesti odottamaton.

Ei siis yhtä hyvä kuin kolme ensimmäistä "kuolemansynti"-kirjaa, mutta kelvollisen keskinkertainen poliisiromaani silti.


Thursday, September 09, 2010

Iqbal Ahmed: Kaupunkini varjot

Iqbal Ahmed muutti Kashmirista Lontooseen vuonna 1994. "Kaupunkini varjot" on hänen matkakirjansa Lontooseen Brick Lanesta Hampstead Heathiin.

Kirja on kiinnostavasti matkakirjan ja romaanin välimaastossa, koska Iqbal kulkee eri kaupunginosissa ja kuvaa niitä niissä asuvien maahanmuuttajien elämän valossa. Vanha Lontoon-kävijä näkee vilahduksia tuntemastaan kaupungista, ja Lontoo-romaanien lukija tunnistaa tuttuja teemoja (Monica Alin Brick Lane, Virginia Woolfin Bloomsbury). Useita ennakkoluuloja myös kaadetaan - esimerkiksi mustien taksien ja yksityistaksien suhteita puretaan.

Kokonaisuus on mielenkiintoinen kuvaus, joka antaa myös vilahduksia Iqbal Ahmedin omista vuosista Lontoossa, vaikka hän ei olekaan kirjansa päähenkilö. Hätkähtelin kohtia, joissa suomalainen matkailija näkee ja kokee kaupungin eri tavoin kuin Kashmirista tullut. Mielenkiintoista.


Tuesday, September 07, 2010

Anne McCaffrey and Elizabeth Ann Scarborough: Powers That Be

Anne McCaffrey on science fictionin Grand Old Lady, joka on käynyt Suomessakin ja pitää hevosista ja viskistä. Käydessään Alaskassa hän ihastui arktiseen ympäristöön ja ystävystyi Elizabeth Ann Scarboroughin kanssa. Seurauksena (vuorotellen tehtyjen vierailujen aikana) he kirjoittivat yhdessä "Powers That Be" -sarjan.

Petaybee (PTB, Powers That Be eli hallitsevat voimat) on Yhtiön maankaltaistama planeetta. Fiske muotoili planeetan, ja Shongili sopeutti biologisesti kasvi- ja eläinkunnan Maan arktisista lajeista. Sitten planeetalle toimitettiin Yhtiön toimesta siirtolaisia eskimoista ja irlantilaisista, kahdesta Yhtiön mukaan riittävän alikehittyneestä ihmisryhmästä. Lopputuloksena piti olla kaivosplaneetta, josta saatiin arvokkaita mineraaleja paikallisen väestön työvoimalla. Yksi pikku juttu jäi huomaamatta - Petaybee oli elävä ja älyllinen planeetta, varsinainen anomalia. Se piti uudesta elämästä pinnallaan, mutta ei kaivostyöstä. Seuraukset 250 vuoden kuluttua olivat - hmmm - yllättäviä.

Tarina alkaa, kun majuri Yanaba Maddock toimitetaan planeetalle viettämään eläkevuosiaan - hänen keuhkonsa vahingoittuivat myrkkykaasusta toisen Yhtiön riistämän planeetan väestön kapinoidessa. Yanaballe annetaan tehtäväksi vakoilla paikallista väestöä, koska planeetalla tapahtuu outoja asioita - avaruudesta löydetyt mineraalit eivät maatutkimuksessa olekaan siellä, ja retkikuntia katoaa. Yanaba tutustuu planeetan asukkaisiin ja erityisesti alkuperäisen Shongilin jälkeläiseen Sean Shongiliin. Hän joutuu huomaamaan, että Petaybeen ja Yhtiön edut eivät ole yhteneviä.

Minusta tämä arktinen space opera on viihdyttävää ja vauhdikasta luettavaa, jota on vaikea panna sivuun ennen viimeistä sivua ja sitten tulee halu tarttua trilogian kakkososaan. Eskimonäkökulma on epätavallinen.


Sunday, September 05, 2010

Café Voltaire: Imperiumin perilliset

Esseitä nyky-Britannian kirjailijoista. Erittäin kiehtova kirja, koska jokaiselta esitellyltä kirjailijalta on suomennettu teoksia, joten heihin on mahdollista tutustua muidenkin kuin englanninkielen lukijoiden. Zadie Smith, Doris Lessing, Ian McEwan...

Minä tunsin jo osan kirjailijoista, jolloin tuli uutta potkua kehiin - joiltakin olin lukenut jotakin aikaisemmin, jotkut olivat aivan viimeaikaisia kokemuksia, mutta kaikista oppi uutta. Toiset olivat ihan uusia tuttavuuksia. Innokas lukija on tämän kirjan kanssa pulassa - ryntäilyä kirjastoon, syli täynnä kirjoja kotiin.

Lisää Café Voltaire -sarjan kirjoja.


Friday, September 03, 2010

Arkadi Babtshenko: Sodan värit

Ensimmäinen tapaamani kirja Tsetsenian sodasta venäläisen sotilaan silmin. Samalla todella kauhea kirja sodasta - ei romanttisia sankaritarinoita, ei ei selkäpiitä värisyttäviä sotilasseikkailuja, ei mahtavia tykistökeskityksiä - vain nälkää, nälkää ja nälkää. Ja turpiin saamista. Venäläisen sotilaan pahin vastustaja on oma esimies ja naapurikasarmin porukka.

Tsetseeneihin suhde on ristiriitainen - keskinäistä kauppaa käydään, sissejä pelätään. Sotilaskarkuri löytyy vatsa auki viillettynä, seinään on maalattu hänen verellään "Allahu akbar" ja jalkoihin on vedetty valkoiset sukat kenkien puutteessa (Venäjällä pannaan vainajan jalkoihin kunnioituksen merkiksi valkoiset tossut, kertoo viite).

Kuten kaikki tuntemani venäjänkielestä käännetyt kirjat, tämäkin on kauheuden ohella runollinen - ilmeisesti venäjänkielen ominaisuus.

Vielä toissapäivänä olimme lumisessa Sverlovskissa, täällä taas on hellettä. Meidät tuotiin talven kylmyydestä keskelle kesää. Kevät jäi väliin, katosi matkan varrella.


Anna Politkovskaja kirjoitti kiihkeän totisesti Tsetsenian sodasta ja tapettiin. Arkadi Babtshenko ei jaksa tai viitsi kiihkoutua. Hänen nuoruutensa ja kiihkonsa jäi Tsetseniaan. Hän vain kertoo - viisaasta ja kauniista koirasta, joka istui vuorokauden sotilaiden jaloissa ja kuunteli, kun nämä väittelivät, kuka koiran tappaa. Ja ymmärsi joka sanan. Kun koira oli syöty, saatiin seruaavana päivänä murskattuja ohrasuurimoita.


Wednesday, September 01, 2010

Jeanette Winterson: Majakanvartija

Jeanette Winterson kuvaa kirjoissaan Cafe Voltairen "Imperiumin perilliset" -esseekokoelman mukaan sodanjälkeisen Britannian pirstaleista maailmaa. Tämän allekirjoitan. "Majakanvartija" on kuin särkynyt lasimaalaus, jonka palaset läpäisevät monivärisesti valoa, mutta niistä koostuu outo, rikkinäinenkin kuva. Tai kirjan kertojan, Hopean, vertauksen mukaan majakan valokiila, joka näyttää eri kohteita, mutta maisema jää pimentoon. Kirja kulkee toden ja tarinan rajaa kertoessaan Hopean, sokean majakanvartijan Pewin ja 1800-luvun papin Babel Darkin elämästä. Tarinan ja toden utuinen raja käy ilmi jo Hopean kertomuksen alusta:

Asuin jyrkkään rantatörmään viilletyssä talossa. Tuolit oli naulattava lattiaan, ememkä voineet koskaan syödä spagettia. Söimme ruokaa, joka jämähti lautaseen - lampaanlihapiirasta, gulassia, risottoa, munakasta. Kerran kokeilimme herneitä - se oli katastrofi - ja herneitä löytyy pölyisinä ja vihreinä ajoittain yhä huoneen nurkista.
Jotkut ihmiset ovat kasvaneet mäellä, toiset laaksossa. Useimmat meistä on kasvatettu tasaisella. Sain alkuni kallellaan, ja kallellaan olen elänyt aina siitä alkaen.
Yöksi äitini peitteli minut mäenjyrkännettä vasten huiskaistuun riippumattoon. Yön hellässä keinutuksessa näin unta paikasta,jossa en taistelisi painovoimaa vastaan omalla massallani. Minun ja äitini piti köyttää itsemme yhteen kuin kaksi vuoristokiipeilijää vain saavuttaaksemme ulko-ovemme. Yksikin liukastus, ja olisimme rautatiekiskoilla jänisten seurassa.
"Et ole menevää tyyppiä", hän sanoi minulle, vaikkain tämä saattoi johtua siitä, että ulos meno oli niin työn takana. Kun toiset lapset lähetettiin matkaan puolihuolimattomasti kysyen "Onko lapaset mukana?", minulta kysyttiin "Tarkistitko kaikki turvavaljaiden soljet?"

"Majakanvartija" on myös kertomus rakkaudesta, joka myös läpäisee pimeyden kuin majakan valo; välähtää ja muuttuu taas piemydeksi. Ja tarinoiden kestävyydestä ohimenevässä maailmassa; sitä kuvaa majakanvartija Pew - majakassa on aina ollut Pew, vaikka ei aina sama Pew.

Kaunis kirja. Tai kuten "The Timesin" kirjallisuusarvostelu on sanonut: "Kauhuromanttinen, tunteisiin vetoava ja epätodellisuuden läpilyömä."