Veijo Meri: Everstin autonkuljettaja

"Everstin autonkuljettajan" ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1966. Kirja on siitä asti ollut eräs suosikeistani - kummastelen itse, miten usein huomaan siteeraavani mieleen tarttuneita lauseita.

Luulisi Suomen muuttuneen yli 40 vuoden aikana, mutta eipä ole suurta muutosta huomattavissa. Armeijassa kaiketi simputetaan vähemmän, mutta edelleenkin nuoret hengailevat maalla mopoilla jäätelökioskin nurkalla, ja vieläkin Kalliossa on kapakoita, joissa "alan miehet" poikkeavat.

Kirjassa Peltola, asevelvollisuutta suorittava autonkuljettajaksi määrätty huonekalumyyjä, lähetetään hakemaan eversti kesämökiltä. Peltola lähtee, matkalla sattuu viivytyksiä, eversti viipyy lisää, ajetaan takaisin Helsinkiin, eversti huomaa jättäneensä salkkunsa mökille ja sanoo Peltolalle ohimennen: "Käykää hakemassa salkku." Peltola lähtee takaisin. Siinä kirjan sisältö.

Todellinen sisältö ovat Peltolan ajatukset, mietteet, havainnot. Peltola on 164 cm pitkä, joten häntä simputtavat kaikki - eversti, mopopojat, tielle juuttunutta, siirrettävää saunaa kuljettavat miehet, Urpon kapakan kaunis Lisbet. Peltola syrjäyttää simputuksen miettimällä omiaan.

Oikeanpuoleinen järvenselkä näytti joutuneen tilapäisesti epäsuosioon. Siellä meni hinaaja, joka veti uppoavan näköistä proomua perässään. Proomun nokalla seisoi mies tai nainen, tai molemmat, jos halailivat, niin pieni, että olisi kuollut siihen paikkaan pelkästä epätoivosta, jos olisi ollut niin pieni. Aurinko valaisi hinaajan ja proomun takaisen kaukaisen rannan keltaiseksi. Se oli se kultamaa. Aina se oli niin kaukana, että kun sinne pääsi, aurinko oli ehtinyt laskea; mustissa taloissa, jotka oli tehty hiiltyneistä puista, tervattiin sairaita, lapset sammuttivat kiiltomatoja mustassa metsässä ja nuoret neidot mustasivat kulmakarvojaan tulisijasta ottamallaan hiilellä.