Doris Lessing: Musta madonna

Lessingin Afrikka-aiheisia novelleja hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ajoilta Etelä-Rhodesiasta. Monet novellit ovat pieniä, kovia ja kiinteitä kuin timantit - mielestäni tehokkain on "Sika", jossa kymmenellä sivulla kuvataan valkoisten ja mustien yhteiskunnalliset suhteet, valkoisen maanviljelystilan miljöö ja mustasukkaisuusdraama loppuineen tiiviisti ja tehokkaasti. Afrikan valkoisten viljelijöiden yksinäistä elämää kuvaa usea novelli ankean traagisesti, kuten "Lievä heinasirkkavitsaus" ja "Lucy Grange".

Kokoelman pisin tarina, pienoisromaani "Nälkä", on Lessingin oman poliittisen toiminnan heijastusta ja vähiten hyvä tarina kokoelmassa - siitä puuttuu muiden tarinoiden ihmiskuvauksen täsmällisyys ja jopa julmuus.

Stephenie Meyer: Houkutus

Muodikkain vampyyrikirja vuosiin - ja hohhoijaa-luokkaa. Voi johtua siitä, että olen jo täyttänyt 17 vuota joitakin aikoja sitten ja tunnen aika paljon vampyyritarinoita. Tässä rikotaan genren sääntöjä, nuori tyttöpuolinen minäkertoja on oksettavan itsensäuhraavaa lajia - koko ajan tyrkyttämässä ainoaa henkeään, oli aihetta tai ei - ja hänen vampyyrilemmittynsä on yhtä lumoava kuin Michelangelon David. Sama nenä, sama tuijotus ja sama marmorinen iho. Ainakin nuori neiti on hyvän perheenemännän alku - tekee ruokaa, pesee pyykkiä ja huolehtii muutenkin eronneesta isästään. Koulunsa hän kyllä onnistuu laiminlyömään.

Ei, mutta hyvää päivää - mitä on sanottava sankarittaresta, joka seurustelee vampyyrilauman kanssa, hankkiutuu tahallaan uhrautumaan vihamieliselle lajin edustajalle, ja sitten pelkää tolaltaan koulun päättäjäistanssiaisia? Olisiko tärkeysjärjestyksessä jotakin korjaamisen varaa?

No, hänen lemmittynsä Edward yrittää esittää luonteen oireita, jos pääsemme ohi hänen suorasta nenästään, mahtavista rintalihaksistaan ja itsepäisestä halusta käydä lukiota uudelleen - hän on ollut 17-vuotias sadan vuoden ajan ja aina vain opiskelee lukiossa. Mieltymys sankarittareen, Bellaan, selittyy jotenkin loogisesti sillä, että Bella "tuoksuu hyvältä", koska feromonit tunnetaan ihmismaailmassakin, mutta molemminpuolinen rakkaus on silti tuskastuttavaa vähän varttuneemmalle. Sankari on koko ajan Bellaakin ärsyttävällä tavalla itsevarma, ylimielinen ja naureskeleva. Bella vinkuu ja yrittää koko ajan hankkiutua kuolleeksi. (Haluaisitteko muuten suudella miestä, jonka iho on kova ja kylmä kuin marmori? No, tiedetään naisten pyörtyneen Michelangelon Davidin edessä.) Tosin on jotenkin hellyttävää, että hän yrittää suojella Edwardia sen sijaan, että antaisi suojella itseään.

Kaiken tämän jälkeen myönnän vastahakoisesti, että kirjassa on tiettyä imua, ja kun siirtää sen suklaansyöntiosastolle ja poistaa iästään mentaalisesti joitakin vuosia, siitä voi hyvin ajatella pitävänsä. Ainakaan se ei ole pitkästyttävä. Ja vampyyrijengi on herttainen, kunhan heihin tutustuu.

Aino Räty-Hämäläinen: Arvoituksellinen muusa

Muusa (ja muuso) kaikkine elementteineen. Mielenkiintoista.

Aino Räty-Hämäläinen aloittaa muusan mytologiasta. Siten hän siirtyy tosielämän muusiin ja muusoihin eli naispuolisten taiteilijoiden miespuolisiin innoittajiin niistä, jotka "keräilevät pulloja ruokkiakseen lapset ja pesevät oksennukset" kuten Kai Vakkurin runossa (löytyy kirjasta), niihin, jotka istuvat illallispöydässä ja näyttävät hehkeiltä vaimon harmiksi, kuten Runebergin teini-innoittajat.

Tässä kohdassa on ihan pakko muistaa, mitä ruotsalaisen Bellmannin vaimo sanoi Ruotsin kruununprinsessalle, kun Bellmannille pystytettiin patsas ja vaimo kutsuttiin juhliin: "Kyllähän te nyt teette patsaita, mutta olisittepas hyvä prinsessa ollut hänen akkanaan!"

Lopussa on sitten taiteilijoiden omia hehkuttamisia inspiraatiosta. Tai pyydän anteeksi - asiaa ei voine kuvata ilman ylevää kieltä, niin vaikeaa on pyydystää inspiraatio pyrstöstä.

Kirjan parasta antia ovat kuvaukset suomalaisista taiteilijoista ja heidän innoittajistaan, esimerkiksi L. Onervan, Eino Leinon, Aino Kallaksen, Leevi Madetojan ja Oskar Kallaksen mutkikkaista suhteista.

Diana Wynne Jones: The Magicians of Caprona

Taas yksi Montague ja Capulet -tarina italialaisessa kaupungissa. Tällä kertaa "sukua kaksi yhtä riitaisaa vihasta vanhast' uuteen taistoon saa" (kuvitteellisessa) Capronan kaupungissa. Romeo ja Juliakin tarinassa on, mutta pääsyy taisteluun on kahden lapsen kidnappaus. Montanat ja Petrocchit ovat maagikkosukuja, jotka pitävät Capronan turvassa. Kun Tonino Montana ja Angelica Petrocchi katoavat Capronan ollessa juuri joutumassa sotaan ympäröivien kaupunkivaltioiden kanssa, suvut syyttävät toisiaan sen sijaan että ryhtyisivät etsimään kadonneita. Kadonneet joutuvat itse pelastamaan itsensä apunaan ne tarinan Romeo ja Julia sekä pari kissaa.

Näppärä tarina ja saarna keskinäisen rauhan hyödyistä. Keskinkertaista Diana Wynne Jonesia - Chrestomanci-sarjaa.

W. G. Sebald: Vieraalla maalla

Sebald kertoo neljä tarinaa neljästä miehestä, jotka ovat liittyneet hänen elämäänsä. Kaikki neljä ovat juutalaisia, ja kaikki ovat joutuneet vieraalle maalle.

Sebaldin tyyli on miettivä, alakuloinen ja runollinenkin. Ympäristökuvaus sopii henkilökuvaukseen; alakuloiset luonnehdinnat Manchesterista ja Hinghamin kartanosta, jopa Sveitsistä ja Yhdysvalloista, tukevat henkilökuvaa ja valokuvat puolestaan voimistavat tunnelmaa. Jäljelle jää menetetyn maailman tuntu.

Sebaldin lauseet ovat äärimmäisen tasapainoisia ja tarkkaan harkittuja. Kokonaisvaikutus on proosarunon. Neljä miestä nivoutuu yhteen yllättävästi ilmestyvän perhoshaavimiehen kuvalla, joka antaa kirjalle ripauksen fantasiaa.

Laura Kolbe: Ihanuuksien ihmemaa

Laura Kolbe on vuosia pohtinut Suomea ja suomalaisuutta, viimeksi ulkoministeriön maabrändivaltuuskunnassa. "Ihanuuksien ihmemaa" pohtii suomalaisuuden ristiriitoja ja merkillisyyksiä.

Kolbe on aina kummastellut teknisen, betonilähiöissä asuvan kansan intoa kuvata itsensä maana, jossa juodaan kahvia nuotiolla tunturissa. Esimerkkinä hän kertoo, miten Matkailun edistämiskeskus Amsterdamissa kuljetti eri tilaisuuksissa täytettyä poroa. Lopulta Kolbe parahti: "Pitääkö tuota ihmeen sarvieläintä raahata joka paikkaan?" Johon kummastunut johtaja sanoi, että pitää, alankomaalaiset rakastavat sitä.

Joten poroista olemme pääsemättömissä - mutta mitä muuta suomalaisuuteen kuuluu? Ainakin ainutlaatuinen yhteys välillä kaupunki/mökkielämä, tekninen edistys/sauna ja järvenselkä, kännykkä/vaiteliaisuus. Ja monta muuta asiaa, jotka Kolbe on kartoittanut. Suomalaiset uskovat olevansa ainutlaatuisia ja ovatkin, mutta juuri ne todella ainutlaatuiset asiat eivät pistä suomalaisten omaan silmään - ne ovat meille normaalia elämää. On katsottava ulkopuolelta, ulkomaalaisen silmin. Koululaiset kadulla reppu selässä, mummot puiston penkillä - ne hämmästyttävät muita.

Pienessä kirjassa on paljon pohdittavaa.

Oliver MacDonagh: Jane Austen

Real and imagined Worlds

MacDonagh käy Austenille tärkeitä teemoja läpi esimerkein hänen romaaneistaan. Uskonnon vaikutus kirjasta "Mansfield Park", rahan saaminen ja maksaminen kirjasta "Sense and Sensibility", sosiaalinen vuorovaikutus kirjasta "Emma" ja niin edelleen. MacDonagh vertaa Austenin omaa elämäkertaa ja hänen sukulaisiaan ja ystäväpiiriään romaanien tapahtumiin yrittämättä väittää, että kirjat olisivat suoraan omaelämäkerrallisia tai että henkilöille löytyisi suoraan esikuvia, mutta luonnollisesti kirjailija käytti sitä, minkä tunsi.

Kiinnostavimmat luvut ovat rahaan liittyvä "Sense and sensibility" ("Järki ja tunteet") ja kirjailijan uudistumista merkitsevä "Sanditon", joka jäi kesken Jane Austenin kuollessa.

Austenia on kuvattu useissa kirjoissa ja tutkimuksissa, mutta tämä on kiinnostava ja erilainen.

Neil Gaiman: Hautausmaan poika

Gaiman on kirjansa jälkilauseessa maininnut olevansa suunnattomassa kiitollisuudenvelassa Rudyard Kiplingin kirjalle "Viidakkokirja". Ei voi olla huomaamatta. Pari lukua kokonaisia lauseita myöten ja koko kirjan rakenne ovat kaiken velkaa Kiplingille. Tämä ei ole moite, koska pidän itsekin paljon "Viidakkokirjasta", ja ymmärrän kiusauksen siirtää tarina toiseen paikkaan ja aikaan.

Eikku-nimen saanut poikalapsi pääsee vahingossa pakoon kylmäveriseltä murhaajalta, joka tappaa hänen koko perheensä. Parivuotias taapero päätyy vanhalle hautausmaalle, jossa aaveet kokoontuvat ja päättävät tehdä hänestä kunniakuolleen. Nimekseen hän saa Ei-kukaan Owens (Owensin aavepariskunta adoptoi hänet; Ei-kukaan lyhenee Eikuksi.)

Eikun holhooja, kasvattaja ja ruokkija on vampyyri Silas. Ystäviin kuuluu myös teini-ikäisenä surmattu noita, Silaksen opettajaksi hankkima ihmissusi, neiti Lupescu, ja tietenkin hautausmaan kaikki kuolleet. Eikku joutuu moniinkin pulmiin opetellessaan samaan aikaan ihmiseksi ja kunniakuolleeksi, ja lopulta hän joutuu myös vastakkain perheensä murhaajien kanssa.

Kirjassa on tyylikäs ja aiheeseen sopiva kuvitus, jonka piirtäjä on Dave McKean.

Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin

Hämmästyttävästi kirja, jossa sankari on 64-vuotias ja useimmat henkilöistä yli 80-vuotiaita. Aiheeseen katsoen se on ymmärrettävää; kyse on ihmisen mahdollisuudesta muuttua ja tutkia persoonallisuuttaan. Kuten kirjan motto sanoo:

Meidät kaikki on tehty tilkuista, jotka on yhdistetty niin epämuotoiseksi ja moninaiseksi kudokseksi, että jokainen pala vaikuttaa joka hetki omaan suuntaansa. Ero meidän ja oman itsemme välillä on yhtä suuri kuin meidän ja muiden välillä.
- Montaigne

Raimund Gregorius on opettanut koko ikänsä latinaa, kreikkaa ja hepreaa berniläisessä lukiossa. Sateisena aamuna matkalla kouluun hän näkee naisen rautatiesillalla lukevan kirjettä, rypistävän sen, heittävän sillan kaiteen yli ja aikovan hypätä perään. Gregorius ryntää väliin, jolloin nainen kirjoittaa hänen otsaansa tussilla puhelinnumeron, jota "ei halua unohtaa". Nainen sanoo olevansa portugalilainen.

Samana päivänä Gregorius poikkeaa antikvariaattiin, jossa hänen käsiinsä osuu tuntematon kirjanen portugalilaiselta Amadeu de Pradolta. Gregorius ei osaa portugalia, mutta antikvariaatin pitäjä kääntää hänelle kirjasta lauseen:

Jos on niin, että taidamme elää vain pienen osan siitä, mitä meissä piilee - mitä tapahtuu jäljelle jäävälle osalle?

Seuraavana päivänä Gregorius jättää tunnilla lauseen kesken, poistuu koulusta ja matkustaa Portugaliin jäljittämään Amadeu de Pradoa.

Kirjassa pohditaan elämää ja ihmistä, ja myös Euroopan historiassa pahasti unohtunutta diktatuuria, Portugalin Salazaria, joka on jäänyt Espanjan Francon varjoon. Paikoitellen tarina tuntuu jopa uuvuttavalta, mutta kirjan sulkeuduttua kysymykset jäävät auki - niitä poksahtelee esiin kuin hiilihappokuplia.

(Juonipaljastus: Gregorius ei koskaan ehdi sen salaperäisen naisen puhelinnumeroon saakka, vaikka ehkä kirjan loputtua? Kuka tietää?)