Luetut 2006-2011

My Photo
Name:
Location: Tampere, Finland

Vapaasti temmeltämässä kirjojen ja Internetin ihmemaassa. Erityinen mielenkiinto pieniin eriskummallisuuksiin tässä suuressa maailmassa.

Tässä arviointeja vuoden 2006-2011 aikana lukemistani kirjoista.

Thursday, January 28, 2010

Ari Saastamoinen: Afrikan loistavat kaupungit

Roomalaisen Pohjois-Afrikan historia on eloisa kirja, jossa annetaan yleiskatsaus Afrikan provinssien historiasta ja tutustutaan ihmisten elämään ja mielipiteisiin tekstien (hautakirjoitusten, kirjeiden, puheenkatkelmien, oikeuden pöytäkirjojen) välityksellä.

Saastamoisella on erinomainen silmä yksityiskohdille ja huumorintajua. Ihmiset tulevat todella lähelle. Esimerkkinä filosofiaa harrastavan Eustorgiuksen itselleen kirjoittama hautakirjoitus, jossa hän esittää elämänohjeita jälkipolville:

"Juo, leiki, lahjoita", Eustorgius sanoo.
"Jumala vihaa petollista vaimoa ja tietämätöntä poikaa velkojen vallassa", Eustorgius sanoo.
"Jumala rakastaa kunnollista ja kaunista neitoa ja uskollisia ystäviä", Eustorgius sanoo.
"Kohtele silti ystävääsi kuin haastetta oikeuteen häneltä odottaisit", Eustorgius sanoo.
"Juokaa, nuorukaiset, niin kauan kuin juoda voitte", Eustorgius sanoo.
"Juo [...], Eustorgius sanoo.
"[...] suoraan eteenpäin", Eustorgius sanoo.



Yllättäen jumalan palvontapaikkana käytetystä luolasta on löytynyt hurskaiden tekstien joukosta seuraava graffiti:

Romulus nussi täällä Viriniusta.


Seuraavat kelpo ohjeet ovat äänestysryhmän jäsenille annetuista säännöistä:

Jos esimies käskee sihteeriä ja tämä ei tottele,
hänen tulee antaa ruukullienn viiniä.
Jos sihteeri ei tule henkilökohtaisesti kokoukseen,
hänen tulee antaa congius-mitallinen.
Jos sihteeri ei ilmoita jollekulle kokouksesta,
hänen tulee antaa yksi denaari.
-----
Jos joku menee hakemaan viiniä ja pitääkin sen itsellään,
hänen tulee antaa kaksinkertainen määrä.
-----


Kiintoisia kokouksia.

Kirjassa on myös kirkkoisä Tertullianuksen kiukkuisia huomautuksia hiuksiaan värjääville naisille, ylistyksiä kilpahevosille ja taisteluleopardeille ja keisari Hadrianuksen puhe armeijan taisteluharjoituksessa. Paljon muun ohella. Historia on hauskaa.


Monday, January 25, 2010

William Shakespeare: Kuningas Henrik Viides

Williamin aikana kuningasnäytelmät olivat suosittuja, erityisesti Henrik IV ja Henrik VI. Henrik V ei ollut aivan yhtä suosittu. Tämä ei kummastuta. Näytelmä nojaa raskaasti eri kielten luomaan komiikkaan - Henrik V:n sotaretkellä on skotlantilainen, irlantilainen ja walesilainen upseeri, jotka keskenään rääkkäävät sitä, mitä myöhemmin alettiin kutsua kuninkaan englanniksi, ja lisäksi Ranskan prinsessa hovineitoineen puhuu runsaasti ranskaa - hän opettelee englantia ja sittemmin Henrik kosiskelee häntä tuskallisesti kielimuurin yli. Voin kuvitella, että erityisesti walesilainen Fluellen, muutenkin mainio hahmo, on riemastuttanut yleisöä. Paavo Cajander on käännöksessään pannut hänet puhumaan rauman murretta:

Gower: Haa! Vihollinen on äänekäs; olemme koko yökauden hänestä kuulleet.
Fluellen: Jos viholline on kaaho, hölmö ja höpöttäjä, onks, luulettak, soveljast, ett me kans ollan kaahoi ja hölmöi ja höpöttäji? Sanokka omantunnon mukka.
Gower: Kyllä puhun hiljempää.
Fluellen: Mnää pyydän ja rukkoilen teit, tehkä se.


Ranskalaisten ylimielisyys luonnehditaan myös tavalla, joka varmasti riemastutti yleisön. Daupgin, Ranskan kruununprinssi, pitkästyttää ennen Agincourtin taistelua ylimyksensä lukemalla oodeja hevoselleen ja janoamalla siinä välissä englantilaisten verta. Kaksi ranskalaista vaihtaa mielipiteitä:

- Hän haluaa syödä suuhunsa englantilaisen.
- Minusta hän voi hyvin syödä ne, mitkä tappaakin.


Henrikin lähtö sotaan Ranskaa vastaan tuodaan hämmästyttävän selkeästi esiin silkkanan ryöstö- ja hyötymisretkenä. Samaten raiskaaminen esiintyy suorasukaisena uhkauksena koko näytelmän mitan. Kun Henrik V taivuttelee Harcourtin kaupunkia antautumaan, hän hän selkeästi uhkaa ryöstöllä ja erityisesti naisten raiskaamisella:

"Mitäpä siitä; itse teiss' on syy,
Jos puhtaat impyenne käsiin joutuu
Rajun ja riettaan väkivaltauksen.
Mitk' ohjat irstaan ilkeyden suistaa,
Kun hurjast' alas mäkeä se laukkaa!
---
Te muuten pian nähdä saatte.kuinka
Sokea solttu riettain verikäsin
Tuskasta parkaisevain tytärtenne
Ryvettää kiharat ja isänne
Hopeiseen tarttuu partahan ja nakkaa
Arvoisat heidän päänsä murskaks seinään,
Lapsenne alastomat peitseen pistää"


Ja Henrik sentään on tarinan sankari ja hirtättää oman sotilaansa kirkkoryöstöstä. (Harcourtin kaupunginjohto muuten avasi porttinsa.)

Kuningas Herik V ei oikein aukene nykylukijalle; kiinnostuneen kannattaa katsoa DVD;nä vuoden 1989 "Henry V", Kenneth Branagh kuninkaana. Silloin arvostaa paljon enemmän näytelmän upeita puheita (Henrik oli kenties huono sotilas, mutta loistava poliitikko) ja lopun taistelukohtausta, se, josta Ivor Brown on kirjoittanut että prologin repliikkiä "kolmin neljin katalin, tylsin miekoin naurettavan pidämme tappelun" tuskin koskaan on näyttämöllä lausuttu; muuten mainitut miekat olisivat yksimielisesti ruvenneet mielenosoituslakkoon.



Tuesday, January 19, 2010

Hilary Mantel: A Place of Greater Safety

Hilary Mantel heittää Ranskan vallankumous -romaanissaan villin pyörteen tapahtumia ja ihmisiä Dantonin ja Desmoulinsin mestaukseen asti. Päähahmoina ovat Danton, Desmoulins ja Robespierre, jotka tunsivat toisensa läheisesti lapsuudestaan saakka ja joista yksi päätyi mestauttamaan toiset kaksi.

Hämmästyttävintä vallankumouksen tarinassa on, miten pienessä piirissä loppujen lopuksi kaikki tapahtui. Camille Desmoulins ja Maximilien Robespierre olivat koulutovereita kymmenvuotiaista asti. Georges-Jacques Danton ja Camille kävivät samaa lyseota. Fouquier-Tinville ja Saint-Just, terrorin ajan armottomat pyövelit, olivat Camillen serkkuja. Fabre d'Englantine opetti Dantonille puhetaitoa, kun tämä oli vasta poika. Useat muut vallankumousmiehet olivat Dantonin entisiä työtovereita tai alaisia. Useimmat olivat lakimiehiä. Se tosin selittyy kansalliskokouksen valintatavasta - ihmiset äänestivät kaupunkinsa luotetun lakimiehen kirjoittamaan Ranskalle uuden perustuslain. Pariisissa miehet asuivat naapurihuoneistoissa, viettelivät toistensa vaimoja ja istuivat samoissa kahviloissa. Ja lähettivät toisensa giljotiiniin.

Hilary Mantel katsoo vallankumousta tämän tuttavapiirin näkökulmasta. Monet historiasta tunnetut kohtaukset häipyvät näköpiiristä, kun taas toiset suurenevat lähes mikroskoopintarkoiksi. Elokuun 10. jolloin vankiloihin tunkeuduttiin ja vangit joukkomurhattiin, elää vaimojen - Dantonin Gabriellen ja Desmoulinsin Lucilen - istuessa koko yön odottaen jännittyneinä, palaavatko heidän aviomiehensä elävinä. Kuninkaan mestaus menee lähes huomaamatta, kun madame Roland melkein pettää miestään. Gabriellen kuolema vaikuttaa Dantoniin ja vie hänestä puhdin pois. Robespierre joutuu puuseppä-vuokraisäntänsä tyttären viettelemäksi (käytännössä raiskaamaksi).

Kolmesta vallankumouksellisesta luodaan elävä kuva - Danton kerää rahaa ja ostaa maatiloja kotikaupungistaan. Hänen toinen vaimonsa vaatii vihkimistä oikean papin luona ja tämä haluaa ensin rippiä. Danton pohtii: "Nyt pääsimme kuolemansynteihin. Merkitkää ne kaikki - ei, vaan jättäkää laiskuus pois. Jos olisin ollut vähän laiskempi, en olisi ehtinyt harrastaa niitä muita niin tarmokkaasti." Camille Desmoulins on oikukas, keijumainen luonne, jonka mielestä viikko on tuhlattu, ellei hän ole rikkonut kaikkia kymmentä käskyä. Robespierre on synnitön spartalainen, joka lähettää ystävänsä kuolemaan, koska nämä eivät sovi hänen näkemykseensä jalosta tasavallasta. Hilary vihjaa, että Robespierren ahdistunut rakkaus kohdistuu Camilleen (kuten lähes kaikkien muidenkin). Camille, ikuinen Peter Pan, uskoo mestauslavan portaille asti, että Max tulee ja pelastaa hänet.

Minua hämmästyttää aina, miten samanlaisen kuvion kaksi suurta vallankumousta, Ranskan ja Venäjän, luovat. Molemmat alkavat halusta antaa kansalle leipää ja vapautta. Molemmat tukahtuvat vainoharhoihin, epäluuloon ja vereen. Traagisinta on, että suuntaa ei voi kääntää - vaunut jyrisevät eteenpäin, tehtiinpä mitä tahansa, eikä niitä voi pysäyttää. Vaikka kirja on tragedia, se on myös tavattoman hauska. Danton nauraa vankilassa, ja oven takana kuunteleva Robespierre kummastelee, miten hän voi nauraa. Lahjomaton ei tajua elämänriemua.

Kirjan nimi? Eräässä kohtauksessa kansalliskaartin miehet kaappaavat Camillea käsivarsista. Tämä luulee, että hänet viedään mestattavaksi, ja kysyy, minne häntä viedään. Vastaus on:

- A place of greater safety.
- It's a grave.

- on Camillen vastaus.

Camille Desmoulins Luxembourgin vankilassa ennen oikeudenkäyntiään


Sunday, January 17, 2010

Juha Vakkuri: Afrikan poikki

Juha Vakkuri on tehnyt matkan Saharan eteläpuolitse lännestä itään 2008-2009 ja samalla kirjoittanut kirjan maista, joista juurikaan ei Suomessa kirjoiteta. Hän teki matkaa paikallisilla kulkuneuvoilla - busseilla ja puskatakseilla lukuunottamatta lentoa Sudanin yli - sinne ei saanut viisumia. Vakkurilla on 37 vuoden kokemus Afrikasta, mikä tekstistä näkyy.

Afrikasta niuhoajien - Suomesa valitettavasti tällä hetkellä yleinen trendi - kannattaisi lukea tämä kirja. Paikallisia oli luonnollisesti käsi ojossa, mutta hymyllä otettiin kieltäytyminen vastaan. Ilmaista ja avokätistä apua tuli joka puolellla, vaikak hölmöllä valkoisella miehellä olisi ollut bussilippu väärälle päivälle. Kun Vakkuriin iski oluen halu islamilaisessa ravintolassa, omistaja lähetti juoksupojan hakemaan olutpullon nurkkakaupasta. Ja toisin kuin amerikkalainen Theroux, toinen 60-vuotias Afrikan-matkaaja, joka valitti katkerasti nimitystä "vanha mies", Vakkuri on vilpittömän ilahtunut, kun hänelle ojennetaan ilmainen teemuki kunnioittavan "pappa"-nimityksen myötä. Kerrankin paikka, jossa ikää kunnioitetaan!

Hötkyilemätön suomalainen asenne on myös merkille pantava. Hotellihuoneessa tarkistetaan, onko suihku, toimiiko vessa, onko vesanrengas. Mikä milloinkin puuttuu. Etiopiassa Vakkuri toteaa, että kerrankin kylpyhuone, jossa vesi sekä tulee että menee, eikä katon kautta. Tällaista on niukka matkabudjetti. Samanaikaisesti Vakkuri hoitelee kännykällä presidentti Halosen Afrikan-matkaa, jos kenttää vain riittää.

Afrikan tunnuslause on "kaaoksen takana järjestys" - mielettömät tilanteet sisältävät sisäisen järjestyksen, ihmiset eivät kiistele ja tappele, ja matkaan päästään aina, vaikka ehkä jonkin verran (lue: joitakin tunteja) myöhässä.

Lopulta Vakkurin rakas matkareppu, joka selviytyi kunniakkaasti Senegalista Djiboutiin, varastetaan Lissabonissa. "Eurooppa on Eurooppaa."

Painatuksesta tekisi antaa pyyhkeitä. Kirjan paperi on lievästi kellertävää, ja sekä teksti että kuvat ruskealla sävytetyt. Koska kuvat ovat pieniä eikä Vakkuri ole mestarivalokuvaaja, niin pätevä kuin hän muuten onkin, niin jälki on valitettavasti mielenkiinnotonta tuhrua. Sääli.


Friday, January 15, 2010

Z, Topelius; Tähtien turvatit

Topelius kirjoitti eksoottisen kirjan kuningatar Kristiinan ajasta. Uutta painosta ei ilmeisesti ole otettu vuoden 1955 jälkeen - käännöksessä Arabia on edelleenkin "Arapia".

Topeliuksen näkemys juutalaisista on hämmästyttävän eksoottinen ja monikulttuurinen. Kirjan idea on, että eräänä talviyönä syntyy kolme lasta, tuleva kuningatar Kristiina ja tuntemattomalle, kerjäläiseksi otaksutulle naiselle kaksoset. Kaksoset päätyvät kahden aatelisen kummilapsiksi, koska näiden aatelisten törmäys talvitiellä aiheutti äidin kuoleman. Käytännössä lapset päätyvät köyhään suomalaiseen torppaan, mutta heidät ehditään kastaa, sattuman kautta juutalaisilla nimillä - Hagar ja Benoni. Kristiinan vaiheet tiedämme, ja tähden lapset joutuvat myös Kristiinan polulle, Benoni lyhyeksi ajaksi, Hagar kestävämmin.

Kun tarina purkaantuu, orpolapset osoittautuvat Euroopan rikkaimman juutalaisen, Ruben Levin, tyttärenlapsiksi. Hagar päätyy Kristiinan kirjastonhoitajaksi ja ottomaanisulttaanin vaimoksi. Topelius ei loppujen lopuksi tiedä, mitä tekisi Benonille, paitsi käyttää häntä tekosyynä kuvailla eräitä 30-vuotisen sodan taisteluita. Niinpä Benoni-juoni jää pahasti kesken, vaikka on jo ehditty vihjata Benonin avioliitosta serkkunsa, Rubenin sukulaisen kanssa. Sen sijaan Hagar tuntuu olevan kirjailijan lempilapsi, ja luonnollisesti kuningatar Kristiina ja hänen aikakautensa ovat kirjailijan yksityiskohtaisen kuvauksen kohde. No, Topelius ei saa Kristiinasta irti sen enempää kuin kukaan muukaan, hämmästyttävä yksilö joka hän oli. Miten Kustaa Aadolfin tytär saattoi luopua valtaistuimestaan ja kääntyä katoliseksi? Topeliuksen selitys - yhtä hyvä kuin jokin muukin - on, että Kristiinan tähti antoi hänelle voimaa, mutta ei rakkautta. Benoni - muuttuneena Benjaminiksi - kuoli miekka kädessä ja Hagar oppi rakkautta ja ilmeisesti päätyi armeliaisuuslaitoksen työntekijäksi. Huh.

Ei hassumpi historiallinen romaani. Tosin juhlakuvausten yksityiskohtainen esittely saa hyppimään sivujen yli ja Kristiina ei todellakaan ole mukava yksilö - vaikka miksi hänen pitäisi? Ainutlaatuinen kuningatar.


Thursday, January 14, 2010

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Heti aluksi tekee mieli lainata kirjaston hoitajan minulle sanomaa: "Hotakaisella on kaunis lause." Olen jättänyt sikseen monet suomalaiset kirjailijat, koska kieli tökkii. Hotakaisella kieli hengittää, lauseissa on ilmaa. Se myös elää kertojan mukaan. 80-vuotiaan entisen lankakauppiaan Salmen lauseeet ovat tyynen verkkaisia. Kun kuvaan tulevat mukaan kaupunkilaiset, kieli on ahtaampaa, kiireisempää. Elämäänsä sivussa elävien henkilöiden, kuten entisen telinevoimistelijan Armaksen, kieli on taas verkkaista ja painokasta - tulee mieleen Paavo Haavikon runo: "Ikiaikaiset puheet sateesta ja tuulesta, peritty nyrkinisku pöytään."

Ostamisesta ja myymisestä takakansi mainitsee. Sitähän se, ihmisen osa. Kun mies hirttäytyy, hirttoköyteenkin on unohtunut hintalappu. Elämänsä voi myydä, monella tavalla. Ostaminen ei ole niin helppoa. Kirjailija yrittää ostaa Salmen elämän ja joutuu myymään levykokoelmansa ja polkupyöränsä. Asioilla on oltava tärkeysjärjestys. Toisenkin elämä voi olla tärkeämpi kuin polkupyörä, omasta puhumattakaan, mutta polkupyörän hinta voidaan taas vaihtaa jonkun muun elämään. Kuten Salme tietää.

Kyse on myös puhumisesta ja teoista. Kirjan niljake Kimmo pyörittää puppusanageneraattoria. Hänellä on merinäköala, mutta kun hän menee tutustumaan maan tasalla eläviin ihmisiin, he näyttäytyvät hänelle liian läheltä - ihminen muuttuu limaiseksi hylkeeksi.

Muitakin eläimiä on. Kirjailija vertaa ihmisiä sikoihin ja lokkeihin. Autoilija vertaa autoaan vaaralliseen kissaeläimeen, kunnes vastaan tulee aito eläin, hirvi. Hirvi katsoo ihmistä tuulilasin läpi. Ihminen näyttää hassulta. Sillä on otsa tuulilasissa ja suu auki. Puhelinmyyjä keskeyttää ihmisen toimessaan. Ihminen on parhaillaan tappamassa kissaa vasaralla. Sen voi keskeyttää lehtitilauksista keskustelun ajaksi ja hoitaa sitten loppuun. Tapaamisia sattuu, mutta välissä on lasi, tai puhelinlanka. Kontaktissa ovat vain maailmasta erkaantuneet; polkumyllyn jättänyt Armas ja hänen koiransa Mooses tietävät, mikä on tärkeää:

- Sillon mä päätin, että vielä joskus tässä elämässä mä oon paikalla oikeaan aikaan ja tiedän aivan tasatarkkaan jonkun asian. Nyt on toukokuun seitsemäs ja kohta se tulee. Ehkä ens yönä. Ja me ollaan Mooseksen kans passissa. Me nähdään se. Me ollaan todistamassa sitä.
- Niin mitä?
- Sitä kun lehdet tulee puihin. Me voidaan sanoo, että me oltiin paikalla ja me nähtiin se omin silmin.



Lopulta teot ratkaisevat, eivät sanat. Salmen mies on vaihtanut puheen halkojen hakkuuseen liiterissä. Kirjan väistämätön tragediakin on teko eikä sana; vapautuskin tulee teosta. Sitä en aio paljastaa, mutta se antaa kirjan nimelle uuden ja melko fyysisen merkityksen - ihmisen osa ei välttämättä ole metafysiikkaa, se voi olla myös hyvin konkreettinen käsite. Kaiken nykymaailman sanavaahdon keskellä teot lopulta ratkaisevat.

Maailma on kiinni siitä, onko kukaan takana varmistamassa, jos kaatuu.




Sunday, January 10, 2010

Paul Theroux: Rautakukon kyydissä

Therouxin Kiina-kirja on jo 25 vuotta vanha. Hänen retkensä aikaan Kiina oli siirtymässä kapitalismiin ja moni haastateltava oli rehellisen skeptinen. Nythän tiedämme, että kokeilu menestyi.

Theroux matkasi junilla Kiinaa pitkin ja poikin. Kuten yleensä, hänellä on varsin koskettavia kuvauksia - erityisesti poloinen herra Fang, joka pantiin Therouxin "päällystakiksi" ja sai hermoromahduksen: "Junia, junia, junia." Miespolo.

Rautakukko on erään Kiinan rautatielinjan nimi. Kirjan lopussa Theroux tekee hurjimman matkansa Mitsubishi Galantilla ehdottoman pätemättömän kiinalaisen ja hänen matkaan muilutetun tyttöystävänsä kyydissä Tiibetiin - herra Fu ajaa kolarin, Paul pelastaa tilanteen ja ajaa surkeasti kolhiintuneen auton auton Lhasaan. Mietityttää, miten herra Fu selvisi takaisin Kiinan puolelle.

Theroux ei viiemisimmällä matkallaan suostunut menemään Kiinaan, vaikka hän muuten seurasi vanhoja jälkiään. Johtuikohan siitä, että hän kävi harvinaisen suorapuheiseksi Tiibetin kohtelun suhteen - hän rakastui maahan ja saa lukijankin rakastumaan huolimatta kammottavista majapaikoista.

Therouxin aikaiset rempseät tiibettiläiset ovat tämän kuvan aikaan "tibetian minority". Outoa ja masentavaa.


Tuesday, January 05, 2010

Élisabeth Gille: Vartiotorni

On olemassa kirjoja, jotka tarvitsevat kehyksen, lisätietoa, jotta ne tulevat täysin ymmärretyiksi. Sellainen kirja on Irene Némirovskyn "Ranskalainen sarja" - ssen ymmärtämiseksi on tiedettävä, että kirjassa on paljon omaelämäkerrallista, ja että kirja jäi kesken, koska kirjoittaja vietiin Auschwitziin ja kuoli siellä.

Sellainen kirja on myös Élisabeth Gillen "Vartiotorni". Élisabeth oli Irenen tytär, ja häneltä kului lähes omana kuolemaansa saakka päästä sopuun äitinsä maineen ja kuoleman kanssa; hän teki sen kirjoittamalla äitinsä omaelämäkerran ja tutustumalla äitiinsä oman romaaninsa välityksellä.

"Vartiotorni" avautuu siis Irenen elämän kautta ja siinä käsitellyistä aineksista tärkein on Irenen juutalaisuus, jonka hänen perheensä luuli jättäneensä taakseen (tyttäret kastettiin), mutta joka lopulta tavoitti ja tappoi Élisabethin vanhemmat ja lähestulkoon tyttäretkin. Élisabeth on sijoittanut "Vartiotornin" lukujen väliin pieniä vinjettejä omasta elämästään.

"Vartiotorni" avaa myös "Ranskalaista sarjaa" - vaikka, outoa kyllä, "Ranskalaisen sarjan" käsikirjoitus ei "Vartiotornia" kirjoitettaessa vielä ollut päässyt piilosta, jonne se Irenen kuoltua kätkettiin. Élisabethilla oli käytettävissään vain äitinsä muistiinpanot romaanista.

"Vartiotorni" toimii peilinä, jossa näkyy Irene ja hänen kuvansa tyttären mielessä. Sellaisena se on hämmästyttävä kirjallinen suoritus - herkkä ja tuskallinen. Lukija unohtaa hetkittäin, että kyseessä ei ole todellinen omaelämäkerta, vaan tyttären kirjoittama romaani. (Kun kirjassa mainittiin Konstantin Paustovski, ryntäsin tarkistamaan, onko Irenen Asja-tätiä Paustovskin omaelämäkerran Kiova-osassa - vasta "Vartiotornin" loppuluvussa Élisabeth tunnustaa sijoittaneensa Kostikin kirjaansa, ksoka hänen vallankumousta edeltäneen Kiovan kuvauksensa on niin paljon velkaa Paustovskille.)


Sunday, January 03, 2010

Louise Penny: Naivistin kuolema

Tämä on ilmeisesti Pennyn ensimmäinen kirja (esipuheesta päätellen) ja viehättävä. Three Pines -kylä ja sen omalaatuiset asukkaat esitellään suorastaan rakastavasti. Murhajuoni istuu luontevasti kylän taiteilijapiireihin (ratkaisun avain on maalaus) ja motiivi on hienostuneen psykologinen.

Pahojen asioiden syyksi esitetään myötätunnon ja eläytymisen puute ja samat ominaisuudet nuoressa naispoliisissa melkein tuhoavat koko murhatutkinnan. Enpä ole ennen tavannut kirjaa, jossa tökeröt möläytykset tuomittaisiin yhtä voimakkaasti. Kylään haluaisi muuttaa asumaan.

Kylän iäkkään asukkaan, Jane Nealin, tiedetään maalaavan, mutta hän ei ole koskaan tuonut esille yhtään tauluaan. Ystävät ovat viettäneet lukuisia onnelisia hetkiä hänen keittiössään, mutta yksikään ei ole saanut astua olohuoneeseen. Nyt Jane yllättää kaikki tuomalla harrastajapiirin näyttelyyn yhden taulun ja kutsumalla samalla koko kylän tähän suljettuun paikkaan, olohuoneeseensa. Ennen kuin suuri paljastus tapahtuu, Jane Neal löytyy kuolleena metsiköstä. Häntä on ammuttu jousella sydämeen. Metsästystapaturma vai murha? Armand Gamache Montrealista istuu puiston penkillä ja kuuntelee. Kylän salaisuudet paljastuvat...