Luetut 2006-2011

My Photo
Name:
Location: Tampere, Finland

Vapaasti temmeltämässä kirjojen ja Internetin ihmemaassa. Erityinen mielenkiinto pieniin eriskummallisuuksiin tässä suuressa maailmassa.

Tässä arviointeja vuoden 2006-2011 aikana lukemistani kirjoista.

Monday, June 29, 2009

Philippa Gregory: The Other Queen

Hardwickin Bess neljännen avioliittonsa aikaan - huomatkaa uskomaton helminauha


Philippa Gregory
kirjoittaa itse vuoisa karttaneensa Maria Stuartia aiheena, koska hän piti tätä idioottina.
"En halunnut kuluttaa kahta vuotta naiseen, joka kadotti ei yhtä tai kahta, vaan kolme aviomiestä ja kuningaskuntaa"
Philipan mielen muutti John Guyn Maria-elämäkerta, jossa tämä kuvataan kykenevänä naisena, joka yritti hallita hallitsematonta valtakuntaa, Skotlantia.

Philippan kirja sijoittuu Marian neljään ensimmäiseen vankeusvuoteen Englannissa. Valinta on epätavallinen ja nostaa esiin epätavallisia henkilöitä. Kirjan keskihahmona ei ole kuningatar Elisabeth, vaan Maria Stuart ja hänen isännikseen määrätyt Shrewsburyn jaarli ja hänen vastavihitty vaimonsa, Hardwickin Bess. Bess oli poikkeuksellinen nainen, neljännessä avioliitossaan. Hän oli syntynyt köyhän lesken tyttärenä, mutta noussut harkituilla avioliitoilla ja vielä huomattavasti enemmän älykkäällä liikevaistolla ja taipumattomalla tarmolla valtakunnan toiseksi tärkeimmäksi naiseksi. Hänen vastustajanaan politiikassa ja rakkaudessa on Maria Stuart, viettelijätär, johon kaikki miehet rakastuvat, myös Bessin aviomies.

Maria oli kohtalokas nainen, koska hän uskoi loppuun asti kuninkaiden jumalallisiin oikeuksiin eikä siekaillut flirttailla, valehdella, rikkoa sanaansa ja juonitella saadakseen sen, mikä hänestä oikeuden mukaan hänelle kuului: Skotlannin, Ranskan ja Englannin kruunut. Bess oli vakaa protestantti ja kuningatar Elisabethin vankkumaton kannattaja, joka myöskään ei siekaillut vakoilla vierastaan ja raportoida Elisabethin neuvonantajalle ja vakoilujärjestön johtajalle, William Cecilille. Kolmas käytännöllinen juonittelija oli kuningatar Elisabeth. Näiden kolmen naisen (ja luonnollisesti Cecilin) välissä poloisella Shrewsburyllä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Hän oli vanhakantainen ylimys, joka uskoi kunniaan, rehellisyyteen ja ylempien säätyjen asemaan. Lisäksi hän rakastui toivottomasti Maria Stuartiin.

Näistä aineksista Philippa on rakentanut kirjan, joka on täynnä jännittäviä käänteitä ja voimakkaita ihmishahmoja ja joka lisäksi on historiallisesti täysin todenmukainen (no, Shrewsburyn rakastuminen Mariaan on tietenkin otaksumaa, mutta monet seikat viittaavat siihen, muun muassa Shrewsburyn silmitön tuhlaaminen, kun Maria oli kyseessä - jopa aatelisenkin olisi luullut harkitsevan ennen kuin panttasi maata voidakseen kustantaa Marialle valkoviiniä kasvojen pesuun (!) ja luutunsoittajan Ranskasta - palvelijoineen tietysti).

Christian Jacq: Ramses - Valon poika

Luen toista kertaa Jacqin Ramses-sarjaa. Kirjoissa on tiettyä, järjetöntä kiehtovuutta. Ne on kirjoitettu erittäin yksinkertaisella, kertovalla tyylillä, ilman mitään kerrontatekniikkaa. Ihmiset kuvataan yhtä selkeinä hahmoina kuin egyptiläinen taide. Jacqin arkeologitausta näkyy yksityiskohtaisina kuvauksina ruokien mausteista, hautavarusteista, kaivostyöläisten päivän palkasta.

Samaan aikaan egyptiläisten uskomukset kuvataan todellisina; jos jokin taika egyptiläisten mukaan toimi, niin Ramses-kirjoissa se myös toimii. Tämä antaa kirjoille jonkinlaisen Carlos Castaneda-tyylisen new age -ulottuvuuden. Faaraon tärkein tehtävä oli pitää muinaiset voimalinjat toiminnassa ja vanhat loitsut voimassa. Kun tämän toimintaympäristön suostuu hyväksymään, kirjat saavat samaa kiehtovuutta, jota Egyptin taide omistaa.

Jacq leikkii aiheellaan. Hän on sijoittanut faarao Ramseksen aikaan niin Mooseksen (Ramseksen opiskelutoverin, arkkitehdin) kuin Spartan Menelaoksen, kauniin Helenan ja itsensä Homeroksenkin, joka kirjassa sanelee Iliasta egyptiläinen kissa sylissään. Nämä ovat toki sivuhenkilöitä; pääosa on nuoren Ramseksen kasvatus. Seti-isä on julkisesti julistanut perijäkseen vanhemman poikansa Khenarin, mutta salaisesti kasvattaa tehtävään Ramsesta. Veljesten keskinäistä ymmärryksen puutetta lisää taistelu samasta naisesta, kauniista Iset-Neferetistä. Kirjan loppu jättää veljekset suoriin taisteluasemiin faarao Setin kuollessa.

Mainitsin jo, että kuvakirjamaisen yksinkertainen tarina imee lukijan mukanaan. Tämä on höperöä, mutta tässä on jotakin...


Saturday, June 27, 2009

Paul Auster: New York -trilogia

Mikä ihme siinä on, että miehet potevat identiteettikriisiä - tai ainakin miehet kirjoittavat kirjoja identiteettikriisistä. Minulle ei tule äkkiä mieleen yhtään naisen aiheesta kirjoittamaa kirjaa, mutta miehiltä useitakin. Paul Austerilla on kolme yhteen nivoutunutta pohdintaa. Vieraalta vaikka aihe tuntuikin (minä tiedän, kuka olen), niin jotakin kieroa kiinnostusta nämä minussa nostattivat.

Ensimmäinen on Lasikaupunki.

Mies nimeltä Quinn elää yksinäistä ja huomaamatonta elämää. Hän kirjoittaa salapoliisikirjoja nimellä William Wilson (Auster huomauttaa harkitusti yhteydestä Poen novelliin). Kirjojen tarmokas sankari on Max Work, jonka Quinn kokee olevan elävämpi kuin hän itse.

Eräänä yönä Quinnin puhelin soi. Puhelimessa halutaan Quinnin ottavan heti yhteyttä - soittaja tosin uskoo Quinnin olevan Paul Auster -niminen yksityisetsivä. Soittaja on Peter Stillmann, joka on varma, että hänen isänsä, myös Peter Stillmann, on tulossa kaupunkiin tappamaan hänet. Quinn ottaa tehtävän vastaan Paul Austerin nimellä.

Hän varjostaa kaupunkiin tulevaa Peter Stillmannia. Junasta tulee kaksi täsmälleen samannäköistä miestä. Quinn valitsee toisen ja alkaa jäljittää tätä. Stillmann kulkee päivästä toiseen kaupungilla outoja reittejä, joista kartalla muodostuu kirjaimia. Sitten Quinn kadottaa hänet. Hän siirtyy varjostamaan nuoremman Peter Stillmannin asuntoa, koska puhelimeen ei vastata. Tärkeä yksityiskohta on, että hän varjostuksen alussa osti punaisen muistikirjan, johon merkitsee kaikki liikkeensä. Kun mitään ei tapahdu kuukausiin, hän palaa kotiin, jossa asuu eri henkilö. Vuokraisäntä on heittänyt menemään kaikki Quinnin tavarat ja vuokrannut asunnon uudelleen. Quinn lukee lehdestä, että vanhempi Stillmann on hypännyt sillalta ja kuollut. Quinn pohtii, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi alkuaan alkanut varjostaa sitä toista Stillmanin näköistä miestä.

Hän menee nuoremman Stillmannin asuntoon, joka on täysin tyhjä. Hän majoittuu kylpyhuoneeseen, makaa selällään ja tuijottaa kattoon. joka päivä joku panee hänen viereensä lautasellisen ruokaa - hän ei tiedä eikä välitä, kuka se on.

Tässä kohtaa kuvaan astuu tarinan kertoja. Hän kuulee ystävältään kirjailija Paul Austerilta Quinnistä. He menevät Stillmannin asuntoon, jossa ei ole muuta kuin täyteen kirjoitettu punainen muistikirja.

Toinen osa on Aaveita. Siinä yksityisetsivä nimeltään Blue saa White-nimiseltä mieheltä tehtäväksi varjostaa Black-nimistä miestä. White on järjestänyt Bluelle asunnon vastapäätä Blackin huoneistoa. Black ei tee muuta kuin kirjoittaa loputtomiin. Blue poistuu vain postittaakseen viikottaisen raporttinsa Whitelle. Lopulta Blue tutustuu Blackiin (valepuvussa) ja kuulee, että tämä on palkattu vahtimaan vastapäisessä asunnossa asuvaa miestä, joka ei tee muuta kuin kirjoittaa. Blackin pöydällä olevat paperit ovat Bluen Whitelle kirjoittamia raportteja.

Kolmantena on Lukittu huone. Kertojalla on ollut lapsuusystävä Fanshawe. Tämä on kaikissa suhteissa parempi ja lahjakkaampi kuin kertoja. Nyt Fanshawen leski ottaa yhteyttä kertojaan ja ilmoittaa Fanshawen kadonneen ja jättäneen viestin, jonka mukaan kertojan on luettava hänen kaikki kirjalliset työnsä ja päätettävä, onko niissä mitään hyvää. Kertoja lukee ne, toteaa ne mestariteoksiksi, ne julkaistaan, ja kertoja nai Fanshawen vaimon. Hän alkaa etsiä Fanshawea sen jälkeen, kun tehtävään palkattu yksityisetsivä nimeltä Quinn on epäonnistunut. Etsintäretki muuttuu yhä kummallisemmaksi - yksityietsivä Quinn on kadonnut. Kertoja mainitsee kirjoittaneensa kirjat "Lasikaupunki" ja "Aaveet". Ihmiset kutsuvat häntä Fanshaweksi. Lopulta hän alkaa ahdistella täysin vierasta miestä ja väittää tämän olevan Fanshawe. Mies kiistää - hänen nimensä on Peter Stillmann.

Lopulta kirjailija löytää Fanshawen piilopaikan. Tämä ei päästä häntä sisään, mutta kertoo koko salaisuutensa piilevän punaisessa muistikirjassa. Kertoja repii muistikirjan.

Kaiken tämän lisäksi kaikki kolme kirjaa ovat täynnä kiehtovia tarinoita historiallisista henkilöistä, jotka joko ovat tai eivät ole olleet olemassa (esimerkiksi täydet elämäkerralliset tiedot miehestä, jolle sokea Milton saneli runoelmansa - tämä hiukan kummastuttaa Quinniä, sen tarinan lukijaa, koska hänen tietääkseen Milton saneli tyttärilleen).

Tässä nyt tuli juonenpaljastuksia, jos näitä nyt juoniksi voi sanoa tavanomaiessa mielessä, mutta tiedättepä, mitä saatte, jos sukellatte Austerin maailmaan.


Thursday, June 25, 2009

Patricia McKillip: Harpist in the Wind

Riddle-Master -trilogian päätösosa on heikoin ja osoittaa, miten suuren palan Patricia McKillip yritti haukata. Onhan kirjassa kaikki tarpeellinen fantasiatrilogiaan; Korkean henkilöllisyys selviää, kaikki alueen armeijat kerääntyvät suureen päätöstaisteluun, prinssi Morgon pelastaa maailman. Ainakin tarinan lopussa Morgon ja Raederle keskustelevat kotoisasti kuin toisiinsa tottunut pari istuen jollakin kivellä Hedissä ja heitellen simpukankuoria mereen ja kaikki muut menivät kotiin kuten järkevät ihmiset ainakin (vaikka kaikki eivät aivan niin järkeviä olleetkaan - Anin kuningas Mathom lensi tapansa mukaan variksena).


Wednesday, June 24, 2009

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

Ishiguron esikoisromaanissa "Silmissä siintävät vuoret" on vilahdus sodanjälkeisen Japanin sisäisistä ristiriidoista. Echikon appi on ollut opettaja. Hän keskustelee poikansa kanssa tämän opiskelutoverista, joka on toimittaja. Mies on julkaissut lehdessä artikkelin siitä, miten sotaa edeltävällä ajalla opettajat johtivat oppilaansa ajatteluun, jonka tuloksena Japani päätyi turmiolliseen sotaan. Poika kieltäytyy sekaantumasta, mutta appea asia suututtaa; miten kukaan voi moittia hänen sukupolveaan ja heidän opetuslinjaansa. Mikä maailmaa vaivaa, kun vanhemmista ihmisistä voidaan kirjoittaa niin epäkunnioittavasti?

Tämän teeman Ishiguro on ottanut uudelleen esiin ja laajentanut sitä "Menneen maailman maalarissa". Kirja kattaa vajaat kaksi vuotta, lokakuusta 1948 kesäkuuhun 1950 ja tapahtumapaikka on tässäkin kirjassa Nagasaki.

Masuji Ono, eläkkeelle jäänyt taiteilija, joutuu pohtimaan menneisyyttään yrittäessään järjestää nuoremman tyttärensä Norikon avioliittoa. Vanhempi, Satsuko, on naitettu ennen sotaa ja hänellä on poika. Tässä pojassa Ono näkisi maansa tulevaisuuden, mutta hän ei huomaa merkkejä. Poika leikkii amerikkalaisia leikkejä, Yksinäistä ratsastajaa ja Kippari-Kallea, mutta nämä käsitteet eivät sano Onolle mitään eivätkä kiinnosta häntä. Isoisä ja poika menevät yhdessä elokuviin katsomaan Godzillaa. Ydinsotaa kuvaava hirviöfilmi on myös Onolle merkityksetön. Hän elää menneessä maailmassa.

Kirjan alkuperäinen nimi on "The Artist of the Floating World". Ajalehtiva maailma, eräässä kirjan tärkeässä taidekeskustelussa kuvattu "häilyvä maailma", kuvaa parhaiten Onon vaellusta elämässään. Hän on oudon viaton hahmo ja kuitenkin syyllinen. Hän on tehnyt paljon pahaa, mutta myöntämättä sitä - hän näkee kaiken vain taiteensa läpi. Syyllisiä ovat muutkin Japanin äärimmäisen autoritaarisessa maailmassa. Kirjan halki kulkee poltettujen maalausten katku. Lapsena Ono löysi lahjansa, mutta hänen isänsä, kauppias, tuhosi kaikki hänen työnsä - kohtaus on äärimmäien vaikuttava, koska itse tekoa ei kirjassa esitetä. On vain palavien taulujen lemu.

Myöhemmin Ono on päätynyt ammattimaalariksi. Sama teema toistuu. Yksi taideopettajan lempioppilaista on ilmeisesti kokeillut jotakin uutta - Ono kuulee katkelman keskustelusta, jossa oppilas pyytää opettajaa edes palauttamaan hänen taulunsa ennen karkoitusta. Pyyntöön ei vastata. Myöhemmin Ono itse tekee taiteellisen täyskäännöksen - jälleen puutarhan täyttää palavien taulujen haju. Tämä on hetki, jossa Ono siirtyy Suur-Japanin propagandariveihin (on sanottava, että hänen ylpeä kuvauksensa uuden tyylin tauluistaan on kammottava - häntä kiinnostaa kuitenkin vain maine ja raha).

Ono pahoittelee sodan jälkeen entisen parhaan oppilaansa uutta ynseyttä opettajaansa kohtaan. Häneltä menee kokonaan ohi, että hän on itse sodan aikana ilmiantanut oppilaan, sotilaspoliisi on polttanut oppilaan taulut ja kiduttanut häntä. Ono on lähinnä ymmällään; ainahan taiteellisia erimielisyyksiä syntyy, mutta kantaa nyt vuosikausia kaunaa.

Lopussa vanha mies hoitaa puutarhaansa tyttäriensä pomoiltavana. Uuden ajan järistyttävimmät tapahtumat, suursota ja atomipommit eivät ole edes hipaisseet hänen tajuntaansa. Hän katselee kolmea nuorta liikemiestä ja toivottaa heille ja heidän uudelle maailmalleen onnea. Vanha mies torkkumassa auringossa. (Kolme nuorta miestä on toinen kirjan läpäisevä teema - Ono on usein valinnut tällaisen ryhmän maalauksiinsa, milloin kapinallisena köyhälistönä, milloin Kiinaan hyökkäävinä sotilaina. Salarymanit eivät häntä enää kiinnosta, häilyvä maailma on kulkenut ohi ja jättänyt hänet rannalle.)


Tuesday, June 23, 2009

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

Kirsi Piha kirjoitti blogissaan vastikään sanan "koskettava" käytöstä kirja-arvosteluissa. Olen samaa mieltä kuin hän sanan liikakäytöstä, mutta myös siinä, että joskus on vain sanottava: kirja koskettaa. "Poika raidallisessa pyjamassa" on sellainen kirja.

John Boyne on itse sanonut kirjastaan:

Kirjoittaessani ja korjaillessani romaaniani olin koko ajan varma siitä,että voisin käsitellä tätä aihetta tarpeeksi kunnioittavasti vain lapsen silmien kautta, ja vieläpä erityisen naiivin lapse, joka ei millään voi ymmärtää ympärillään tapahtuvia kauheuksia. Vain uhrit ja eloonjääneet voivat todella tajuta, miten hirvittävä tuo aika ja paikka oli; me muut elämme aidan toisella puolen, tuijotamme sem läpi oman turvallisen tukikohtamme suojista ja yritämme omalla kömpelöllä tavallamme käsittää sitä kaikkea.


Siispä: Bruno oli pieni ikäisekseen ja kovin yksinäinen. Kukaan ei kertonut hänelle mitään, eivät isä, jota ei saanut häiritä, ei äiti, jolla ei ollut aikaa, eikä isosisko, joka muutenkin oli Toivoton Tapaus ja kiusasi Brunoa. He asuivat Berliinissä isossa tavassa, kunnes isän luo tuli illalliselle mies, jonka nimen Bruno kuuli olevan Hilleri. Jostakin syystä tämä Hilleri oli hirveän tärkeä, mutta Bruno ei pitänyt hänestä, koska hän pani isän ja koko perheen muuttamaan Berliinistä johonkin paikkaan, jonka nimi oli Aus-vitsi, vaikka Bruno ei yhtään ymmärtänyt, mitä vitsiä siellä oli.

Aus-vitsissä ei ollut muuta kuin heidän talonsa, jossa ei ollut ketään, jonka kanssa voi leikkiä. Talon toisella puolen oli pitkä piikkilanka-aita, jonka takana oli paljon ihmisiä, jotka kaikki saivat käyttää raidallista pyjamaa koko päivän. Bruno halusi kovasti mennä aidan toiselle puolelle, jossa oli ihmisiä, lapsiakin, joiden kanssa voisi leikkiä.

Yhtenä päivänä Bruno päätti lähteä Löytöretkelle. Koska ei ollut muutakaan paikkaa, hän lähti Löytöretkelle aitaa pitkin. Mitään ei tapahtunut, ja Bruno aikoi jo kääntyä takaisin. Tällä kohtaa aidan toiselal puolella oli vain tyhjä kenttä. Sitten hän näki jotakin. Kaukaisuuteen ilmestyi piste, josta tuli läiskä, josta tuli hahmo, josa tuli poika. Pojan nimi oli Shmuel. Mikä ihmeellisintä, Bruno ja Shmuel olivat täsmälleen saman ikäisiä...

Niin, tämä ei ole lasten kirja. Toivoisin, etteivät lapset lukisi kirjaa, joka tekee heidän sisälleen kirkkaan kuplan, ja se kupla on täynnä surua. Sellaiselle surulle on paikka vain aikuisen sisällä. Pitäkää tätä varoituksena.

Monday, June 22, 2009

Patricia McKillip: Heir of Sea and Fire

Toinen osa "The Riddle-Master of Hed" -trilogiasta. Tässä osassa esitellään Raederle, Anin toiseksi kaunein nainen, josta pidän melkoisesti. sarjan ensimmäisessä osassahan nuori hedin prinssi Morgon lähti viemään arvoituksilla voittamaansa Anin kuninkaiden kruunua, jonka löytäjälle Anin kuningas oli luvannut tytärensä. Matkasta tuli mutkikas, ja Morgon löysi uusia, yllättäviä taitoja (kuten kyvyn muuttaa muotoaan). Aniin hän ei päätynyt.

Raederle on kriajn alussa opettelemassa heinien punontaa Helissä (ei pidä sekoittaa Hediin), kun tulee tieto, että Morgon on menettänyt maanlain, joka on siirtynyt hänen veljelleen Eliardille. Nyt tämä on kirjojen kantava teema. Maanlaki on hallitsijan tietoisuus maastaan, jonka hän menettää vain kuollessaan tai tulleessaan toivottoman mielenvikaiseksi. Se on ainoa kestävä asia, joka pitää kaikki kuningaskunnat koossa. Muinaiset Maan Mestarit taistelivat keskenään, tuhosivat maan, kaupunkinsa ja lopulta itsensä, vaikka kirjojen aikaan viimeiset heistä ovat palaamassa merestä, jonne heidät on ajettu, käydäkseen kuolettavaa sotaa vallasta Korkean kanssa muodonmuuttajien hahmossa. Korkea on viimeinen Maan Mestari, joka huolehtii laeista.

Raederle ei suostu uskomaan, että Morgon on kuollut. Hedin prinssi on viimeksi nähty matkalla kysymään Korkealta arvoituksia, ja Raederle päättää etsiä hänet. Anin hallitseva perhe on vilkasta joukkoa. Kuningas Mathom lähtee variksen hahmossa tuntemattomaan paikkaan ja Raederle etsii veljensä Roodin kapakasta, jota Rood on juuri panemassa säpäleiksi keskellä joukkotappelua ja saamassa kunnolla kuonoonsa:

Raederle watched while he cathered the throad of Rood's robe in one great hand, clethed the other and drew it back, and then she lifted a wine flagon in her hand, one that she could not remember picking up, and brought it down on the head of the bull.

He let go of Rood and sat down blinking in a shower of wine and glass. She stared down at him, appalled. Then she looked at Rood, who was staring at her.

His stillness spread through the inn until only private, fierce struggles in corners still flared. He was, she saw with surprise, sober as a stone. Faces, blurred, battle-drunk, were turning towards her all over the room; the innkeeper, holding two heads he was about to bang together, was gazing at her, open-mouthed, and she thought of the dead, surprised fish in the stalls. She dropped the neck of the flagon; the clink of it breaking sounded frail in the silence. She blushed hotly and said to the statue that was Rood, "I'm sorry. I didn't mean to interrupt. But I've been looking all over Caithnard for you, and I didn't want him to hit you before I could talk to you."


Raederle oppii matkallaan olevansa itsekin muodonmuuttajien verta. osaavansa käyttää loitsuja joita ei tiennyt tuntevansa, ja lopulta kerää kaikki Anin rauhattomat aaveet isänsä hoviin käyttäen houkuttimena erään kuninkaan pääkalloa. Lopulta hän myös löytää Morgonin, mutta muuttuneena.

Kirjojen teema muotoutuu voimakkaasti; se on luottamus, petos ja viha. Voimakkaita tunteita kolmeen pieneen kirjaan - McKillip ei enää koskaan yrittänyt haukata näin suurta palaa. tavallaan sääli - kun hän kirjoitti tämän trilogian, hänellä ei ollut niitä työkaluja, jotka hän myöhemmin kehitti.

Saturday, June 20, 2009

Luo Lingyuan: Kiinalainen delegaatio

Kirjan aihe on kiinnostava, mutta valitettavasti tyyli muistuttaa eniten lukiolaista kirjoittamassa kotiainetta kesälomastaan. Päähenkilö on kiinalainen nainen, joka asuu Saksassa ja työskentelee kääntäjänä ja kiinalaisten seurueiden oppaana. Song Sanyalla on saksalainen rakastaja, jonka luona hän piipahtelee kesken retken, joka käsittää suunnilleen Euroopan yhdessä viikossa. Opastettavana on liikemiehiä, jotka haluavat saada arkkitehdin ja rakennustarvikkeita eurooppalaisten ylellisyystarvikkeiden ohessa. Konjakki virtaa, hajuvedet tekevät kauppansa ja Euroopan nähtävyyksiin perehdytään velvollisuudentuntoisesti.

Jonkinlainen "varokaa näitä, jos asioitte kiinalaisten kanssa" -opas kirja voi olla. Kun arkkitehtiehdokkaita esitellään, heidät arvioidaan ja kevyiksi havaitaan kenkien vanhuuden tai muiden kasvojenmenetysten perusteella. Tehtävään palkataan mies, joak suostuu juomaan itsensä umpikänniin yhdessä kiinalaisten kanssa - lopulta kaikki oksentavat ja talutetaan huoneisiinsa. Näin liike-elämää Kiinassa hoidellaan, on kirjan viesti.

Kaikki kiinalaisten ikävät piirteet tuodaan esiin. Yksi matkaaja palvelee ja rahoittaa alamaisesti joukon vastenmielisintä komentelijaa saadakseen tältä urakoita Kiinassa. Toinen varastaa lompakon. Kolme miestä juoksee ilotyttöjen perässä - pulleaa ja valkoista se olla pitää. Vain yksi miehistä on sympaattinen, ja hän on vanhan Kiinan taiteen ihailija - menneen maailman mies. Muut kiertävät ihailemassa kaikkea Marxiin liittyvää, ottavat valokuvia ja lausuvat kuorossa iskulauseita (ja siinä sivussa keräilevät kapitalismin tuotteita kuin harakat). Lopulta yksi matkalaisista loikkaa länteen.

Retkikunnan komentelija, mies, joka Kiinassa päättää rakennusurakoista ja toimii kuin jumala, yrittää saada oppaan erotetuksi virastaan ja matkan järjestäjältä puolet hinnasta pois täysin sepitetyistä syistä. Pattitilanne ratkeaa, kun opas pyytää nöyrästi ja julkisesti anteeksi kaikkia mahdollisesti tekemiään virheitä ja valittelee nuoruuttaan ja typeryyttään.

Eivät kai kiinalaiset noin kammottavia voi olla?

Friday, June 19, 2009

Kazuo Ishiguro: Silmissä siintävät vuoret

Ishigurosta on tullut kirjoittajanuransa aikana suuri nimi, varsinkin kirjansa "Pitkän päivän ilta" ja siitä tehdyn maailmanmenestysfilmin mukana. Minusta hänen parhaitaan on silti esikoisteos, joka on suomennettu nimellä "Silmissä siintävät vuoret". Kirja on Englantiin muuttaneen japanilaisnaisen minäkerrontaa, jossa eri kerrokset ahdistavasti peittävät toisensa ja todellisuus hämmentyy.

Echiko on asunut vuosia Englannissa. Hänen englantilainen aviomiehensä on kuollut. Echikolla on kaksi tytärtä, japanilainen Keiko ja japanilais-englantilainen Niki. Niki asuu Lontoossa englantilaisen miesystävänsä kanssa, mutta on tullut tapaamaan äitiään, koska hänen siarpuolensa Keiko on hirttäytynyt huoneessaan Liverpoolissa, josa hän on elänyt yksin viimeiset kuusi vuotta.

Minusta Nikin pitäisi olla huolestuneempi äidistään. Echikon henkinen tila ei ole hyvä. Vaikuttaa siltä, että Keikon huone talossa ahdistaa häntä - Keikon läsnäolo tuntuu. (Myös Niki tuntee sen, mutta torjuu ajatuksen.) Echiko muistelee ja näkee unia ajasta, jolloin hän odotti Keikoa Nagasakissa heti sodan jälkeen.

Echiko oli naimisissa ilmeisen piittaamattoman Jiron kanssa. Muistoissa Jiron isä on käymässä. Echiko pitää apestaan enemmän kuin miehestään. Kirjassa vihjataan, että Echiko menetti perheensä ja sulhasensa tai rakastettunsa sodassa - mahdollisesti atomipommille ja appi otti hänet huostaansa naittaakseen hänet pojalleen.

Echiko tutustui yksinäisyydessään Sachiko-nimiseen naiseen, melko rahvaanomaiseen, joka on Tokion pommitusten pakolainen. Sachikolla on Mariko-niminen tytär, joka vetää Echikoa puoleensa, vaikka on outo, torjuva lapsi. Sachiko on vakuuttunut (tai mahtaako uskoa todellisuudessa?), että hänen juoppo, amerikkalainen rakastajansa vie hänet ja Marikon Amerikkaan parempaan elämään.

Viimeistään tässä kohdassa muistot ja aaveet sekoittuvat Echikon mielessä. Alueella on surmattu lapsia - yksi on hirtetty. Kun Echiko etsii Marikoa joen rannalta, hänen jalkaansa takertuu köysi. Mariko puhuu naisesta, joak vie hänet metsään asumaan - Sachiko kertoo, että Marikolla on muistikuva tokiolaisesta naisesta, jonka he näkivät hukuttamassa vauvaa. Sachiko hukuttaa Marikon kissanpojat samasa asennossa, jonka Sachiko kuvaili. Echiko vie Marikon kerran köysiradalla ylös huviretkelle. Kirjan lopussa Echiko muistelee päivää, jona Keiko viihtyi huviretkellä, ja näkee mielssään kuvan, jossa hän etsii Keikoa joen rannalta, ja tämä kysyy "Miksi sinulla on tuo?" "Tämä? Se tarttui äsken sandaaliini."

Hirttäytynyt lapsi Liverpoolissa, hirtetty lapsi Nagasakissa. Köysi. Nikin olisi pitänyt huolehtia äidistään paremmin.

Tuesday, June 16, 2009

Diana Wynne Jones: Rönsyilevä talo

Kolmas kirja "Liikkuva talo" -sarjassa. Tässä alkaa idea väljähtyä. Charmainilla on isosetä, joka on velho. Isosetä saiastuu ja keijut vievät hänet parannettavaksi. Charmainin sinkauttaa täti taloutta hoitamaan isosedän ollessa poissa. Tietenkin Charmainin ei ole koskaan annettu olla magian läheisyydessäkään, tietenkin isosedän talo on täynnä velhoutta (ja oumituisia käytäviä, jotka vievät ties minne), ja tietenkin Charmain tekee vahingossa taikoja. Luonnollisesti taloon lisäksi tupsahtaa taikurin oppipoika, jonka taiat aina menevät pieleen, ja luonnollisesti Charmain ja oppipoika joutuvat pelastamaan kuningaskunnan. Ja tietenkin velho Howl ja Sophie ryntäävät apuun.

Alkaa tuntua siltä, että tämä on jo luettu. Moneen kertaan.

Monday, June 15, 2009

Kirsi Vainio-Korhonen: Suomen herttuattaren arvoitus

Erinomainen teos harvoin tutkitusta aiheesta - suomalaisista naisista 1700-luvulla. Ponteva Maria Augustin, joka pyöritti todella isoa kauppaliikettä, vaikka naimattomalla naisella ei ollut sellaiseen oikeutta, kehruumestrittaret ja öylätintekijät, rakkaus 1700-luvulla ja lunnollisesti "Suomen herttuattarena" tunnettu Eva Merthen, pikkuvihan aikaisen kenraali James Keithin avopuoliso, esitellään.

Tekisi mieli valittaa, että tarinat jäävät kesken (vaikka jos jälkiä ei löydy, niitä ei löydy) - esimerkiksi Sophie Creutz loppujen lopuksi katoaa tyhjyyteen, paremmin esitellään hänen kälynsäkin. Toinen pieni harmin aihe - kirjan kansi. Kun teksti on komeasti "Suomen ruhtinattaren arvoitus" ja yläpuolella todella upean naisen muotokuva, on pettymys todeta, että kuvattu nainen on joku aivan muu kuin Eva Merthen.

Koska tiedän, miten hankalaa on saada julkaistuksi kirja tällaisesta aiheesta, koetan pidättää harmini ja toivoa mieluummin jatkokirjaa aiheesta, kunhan tutkija saa koottua lissä tietoja 1700-luvun naisista.

Sunday, June 14, 2009

Boris Akunin: Patasotilas

En ole tullut lukeneeksi Akuninia aikaisemmin. Pitäisi ehkä, vaikka oudon tyhjä olo jäi. Ajankuva on dostojevskilainen ja kirjan huijari, hahmoaan muuttava Momus, on sitä ikuista tyyppiä, Fantomas tai Arsene Lupin. Ei ihme, että hän pääsee pakoon (hups! juonipaljastus, mutta tuskin kovin yllättävä kirjaa vähänkin matkaa lukeneille). Sankarisalapoliisi(?) Fandorin on oman elämänsä sivuhenkilö tässä kirjassa - täytyy rehellisesti sanoa, että Momus pompottelee häntä.

Saturday, June 13, 2009

Darja Dontsova: Mieheni seitsemäs vaimo

Slapstick-komediaan verhottu nyky-Venäjän kritiikki. Minä-kertojalla on tyrmistyttävä tausta - ensin köyhyyttä, siten ystävätär, joka nai upporikkaan ranskalaisen, jonka tyypillinen ranskalainen nimi oli McMayer, ja kaikki pantiin puoliksi. Darja (kertojan nimi on, kumma kyllä, sama kuin kirjailijan) saa puhelinsoiton entiseltä mieheltään. Tämän viimeisin eli seitsemäs vaimo on löytynyt kotoa ammuttuna. Darja ei suostu uskomaan Maksim-parkaa syylliseksi ja lähtee seuraamaan kaikkia johtolankoja yhtaikaa. Darjan elämää mutkistuttaa kaksi hänen anopeistaan (yhteensä neljä), jotka muuttavat hänen luokseen samanaikaisesti. Anopit piristyvät ihmeellisesti ja haluavat perheen elävän neuvostoliittolaista kulttuurielämää, Darja esiintyy mafian jäsenenä ja miliisin milloin minkin osaston everstinä pitkin Moskovaa, istuu torilla myymässä laittomia kananmunia, yrittää teettää pornofilmin ja kaikki menee yleisesti ottaen päin Punaista toria. Väliaikoina hän opiskelee Butyrkan vankilan elämää ja tutustuu vankien omaisten ongelmiin, joskaan ei omakohtaisesti - sadan dollarin seteli siellä täällä rasvaa polun.

Oopperoissa naukuvat kissat ja tenorit putoavat vahingossa lattialuukuista, konsertissa jonkun pomon henkivartijat luulevat musiikkikappaleeseen kuuluvaa pamahdusta laukaukseksi ja alkavat ammuskella. Darja on saamassa sakkoja milloin miltäkin miliisiltä, nämä luulevat aina häntä mafian jäseneksi ja häipyvät anteeksi pyydellen (uusi auto ja puheluita vankilasta - mitä muuta hän voisi olla kuin rikollispomon vaimo?), hän todella tutustuu aitoon mafiapäällikköön, jonka aseenkantaja opiskelee Darjan tyttären johdolla oikeinkirjoitusta ja ohimennen tappaa Darjaa uhanneen ammattilaisen, ja huippukohtauksessa Darja kidnapataan ja häntä ryntäävät pelastamaan mafiosot ja OMON-joukkojen jäsenet täsmälleen samanlaisissa asuissa, samat hiihtonaamarit päässä ja samanlaiset puoliautomaattiset käsissä. Loppukohtauksessa miliisieversti ja mafiapäällikkö istuvat Darjan kanssa datshan rappusilla tupakalla ja molemmat haukkuvat häntä täsmälleen samanlaisin sanankääntein varomattomuudesta ja miesten asioihin sekaantumisesta.

Darja ei ratko rikoksia, vaan onnistuu kaivamaan esiin tyrmäävän määrän merkillisyyksiä nyky-Moskovan elämästä ja joukon omituisia tyyppejä. Kaikki puolihuolimattomasti ja vauhdilla. Ilmeisesti Venäjän elämä on iloista karusellia. Oudointa on, että monet yksityiskohdat sopivat yksi yhteen Venäjästä kertoviin dokumentteihin, joten pitänee kaiketi uskoa kaikki saman tien.

Friday, June 12, 2009

Anna-Lena Laurén: Hulluja nuo venäläiset

Venäläisistä on kirjoiteltu paljon, mutta mitään erityisen omaperäistä heistä ei nähtävästi voi sanoa. Kaikki tiivistyy tämän kirjan nimeen: hulluja nuo venäläiset.

Venäläiset haluavat tarjota, he juovat votkaa joka tilaisuudessa, he halauvat naisten olevan naisellisia (ja elättävän miehensä), he pitävät vieläkin Ladoista, koska jokainen venäläinen mies osaa korjata Ladan. Heidän mielestään kaksiosaiset etunimet ovat luonnottomia ja hämmentävät heitä.

Venäjällä ei vieläkään saa palvelua ellei pane seteliä asiapapereiden väliin. Venäläiset miehet kättelevät ja suutelevat toisiaan, mutta venäläiset naiset eivät kättele (se on mielenkiintoista; olisiko perua mongolivalloituksen ajoilta).

Venäläiset ovat hyviä lukemaan ihmisiä, haluavat tehdä kaiken yhdessä, ja rakastavat juhlapäiviä. Venäläiset tuntevat Suomea paljon paremmin kuin ruotsalaiset. Ja mistään ikävästä Anna-Lena ei sitten haluakaan kirjoittaa.

Ihan kätevä Venäjän kävijän matkaopas tämäkin. Oudosti saman kuvan saa Darja Dontsevan dekkareista. Ilmeisesti Darja ja Anna-Lena kuvaavat samaa maata, mikä on helpotus. Näyttää siltä, että naisten Venäjä eroaa miesten (esimerkiksi Esa Seppäsen ja Ilmari Susiluodon) Venäjästä.

Kiinnostavaa, että Anna-Lena Laurén ja Caroline Salzinger (Terveisiä pahan akselilta) ovat tehneet saman huomion: on aivan eri asia olla toimittajana, jos on nuori, vaalea ja söpö nainen, kuin jos on tavallinen miehenköriläs. Miestä ei tytötellä, mutta ei häntä myöskään tartuta reidestä kesken työhaastattelun. Mahtavat pohjoismaiset naistoimittajat hämmästyttää pitkin maapalloa.


Thursday, June 11, 2009

Stephenie Meyer: The Host

Tuntuu oudolta, että paikalliskirjastoni on luokitellut "The Host" -kirjan lastenosastolle. Minä olisin pannut kirjan aikuisten science fictioniin.

Vähän taustaa: monissa science fiction -kirjoissa käydään ajankohtaista keskustelua scifiksi naamioituna. Esimerkiksi Isaac Asimovin robottikirjat (erityisesti "Teräsluolat") käsittelevät kansalaisoikeustaistelua ja "marsilaiset hyökkäävät" -tyylisiä filmejä tehdään Yhdysvaltojen sotilaallisesti hyökkäävinä kausina. "Body snatchers" -tarinoita filmattiin McCarthyn kommunistivainojen aikana. Naapurinne on aivan normaali ja puhuu normaalisti, mutta yhtäkkiä hän onkin muuttunut - hänet on käännytetty ja puhutte tietämättänne kommarin kanssa. Jos ette pidä varaanne, huomaatte omaksuneenne hänen kantansa ja olette itsekin kommari. Kunnes sankari, suoraselkäinen amerikkalainen, näkee huijauksen läpi ja kukistaa muukalaisajattelun.

Ymmärrettävää on, että body snatchersit ovat jääneet aika tavalla taka-alalle. (Alien-filmit käsittelevät aihetta eri näkökulmasta - minusta ne ovat AIDS-kauden lapsia.) Yllättävästi Stephenie Meyer on tarttunut aiheeseen ja tehnyt siitä jotakin ihan muuta.

Meyerin tarina on kerrottu "sielun", ihmisruumiin valtaavan muukalaisen, näkökulmasta. Sieluilla on useita erilaisia planeettoja ja elämänmuotoja vallassaan. Meyer on onneksi epämääräinen kuvatessaan toiminnan tekniikkaa - hän voisi upota syvälle suohon, jos yrittäisi tarkemmin selostaa, miten koko ihmiskunta on vallattu.. Eettinen perustelu ihmisten valtaamiselle on ihmisrodun tunnettu väkivaltaisuus, joka herättää rauhanomaisissa sieluissa suoranaista pahoinvointia. He katsovat, että maailma vain paranee heidän käsissään, varsinkin kun he ovat kehittäneet parannuksen ihmiskunnan kaikkiin sairauksiin. Ainoita väkivaltaisia sieluja ovat "etsijät", jotka metsästävät ihmisiä ja tuovat heidät keskuksiin, joissa heidän aivoihinsa sijoitetaan sielu. Useimmiten ihminen menettää tajun itsestään, vain hänen muistonsa jäävät uuden sielun käytettäväksi.

On tietysti ymmärrettävä, että vielä irrallaan olevat ihmiset suhtautuvat varsin nuivasti tähän toimintaan, jopa väkivaltaisesti. Etsijätkään eivät ole tappamisen yläpuolella, jos heitä vastustetaan. Sielut ja ihmiset erottaa toisistaan ohuesta arvesta niskassa, josta sielu sijoitettiin aivoihin, ja hopeanhohtoisesta värisävystä silmissä. Niinpä vastarintaihmiset kulkevat uhkarohkeasti sielujen joukossa näpistelemässä elintarvikkeita ja muuta välttämätöntä.

Kumpi laji on parasiitti nyt, kun useimmat entiset ihmiset ovat sieluja, ja ihmiset ovat piilossa, mutta riippuvaisia heistä?

Tarinan alussa "Wanderer", arvostettu sielu, joka on käynyt läpi elämänkaaren sielujen kaikilla planeetoilla, siirretään ihmiseen. Hänelle käy kuten välillä käy; kyseinen ihminen, Melanie, on liian voimakas eikä suostu häipymään. Etsijä valittaa, että aikuisista ihmisistä monet jäävät tällä tavoin majailemaan, jos he ovat olleet riittävän lujatahtoisia.

Melanie jäi kiinni yrittäessään etsiä serkkuaan Sharonia. Hän on voimakkaasti rakastunut Jared-nimiseen ihmiseen ja kokee myös syvää äidinrakkautta pikkuveljeään Jamieta kohtaan. Kun Wanderer tutkii Melanien muistoja, hänkin rakastuu sekä Jarediin että Jamieen. Wanderer ei kestä sielujen tasaista, tyytyväistä elämää, vaan lähtee Melanien muistojen ohjaamana etsimään Jeb-setänsä piilomökkiä, jossa nuo kaksi rakastettua voivat olla.

Wanderer ja Melanie joutuvat ensin sovittelemaan keskinäisiä ristiriitojaan ja pakenemaan harvinaisen häijyluontoista etsijää. Sitten he löytävät niin Jeb-sedän kuin kaivatun parinkin. Nyt seuraa lisää ongelmia - ihmiset pelkäävät, inhoavat ja halveksivat sieluja ja Wanderer puolestaan pelkää aivan oikeutetusti ihmisten väkivaltaa. Ryhmädynamiikka mutkistuu, kun eräs piiloutuneen ryhmän mies, Ian, rakastuu Wandereriin, ei Melaniehen. Samassa naisen ruumiissa on kaksi mieltä, jotka molemmat rakastavat Jaredia, joka ei usko Melanien olemassaoloon ja halveksii Wandereria, ja toista rakastaa toinen mies.

Tästä tarinaa pyöritetään, outona ihmissuhdedraamana, mutta myös verraten koko ajan ihmisiä ja sieluja. Lisää vertailuja syntyy; Wanderer (jota Jeb alkaa kutsua Wandaksi) saa selville, että ihmiset kaappaavat koko ajan sieluja, avaavat kallon ja silpovat paljastamansa sielut. Työn tekee tohtori, joka kärsii teoistaan - ihmisten vuoksi. Wanda sattuu paikalle, kun kaksi ihmisruumista on peitetty, mutta silvottujen sielujen osat ovat pitkin leikkauspöytää. Eräs ryhmästä sanoo: "Mutta mehän peitimme heidät kunnioittavasti" huomaamatta lainkaan, että Wandalle sielut, eivät ihmiset, ovat inhimillisiä.

Ryhmässä on myös Melanien serkku Sharon, joka mielenkiintoisesti on ainoa, joka kieltäytyy tottumasta Wandan läsnäoloon. Yleensäkin pakolaisryhmän jäsenet ottavat eri tavoin kantaa Wandaan; syntyy vaihtelevia tilanteita varsinkin, kun sisukas etsijä tappaa yhden ryhmästä ja jää itse vangiksi.

Kiehtova kirja erikoisesta aiheesta ja näkökulmasta.


Tuesday, June 09, 2009

Tanith Lee: Kill the Dead

Tanith Leen mukaan aave voi jäädä häiritsemään eläviä, jos häneltä on jäänyt jokin kontakti elävien maailmaan. Tällainen aave imee elämänvoimaa elävistä, joko pahansuovasti tai tahtomattaan.

Parl Dro (Tanith keksii kai häijyyttään todella ihmeellisiä nimiä sankareilleen) on aaveentappaja. Musta kuoleman kuningas ontuu kylään, jonka aatelisherran raunioituvassa tornissa asuu kaksi sisarusta, toinen elävä, toinen kuollut - Cilny ja Ciddey Soban. Parl tuhoaa Cilnyn tuhan ja tappaa tämän aaveen. Raivostunut Ciddey hukuttautuu ja vainoaa Parlia. Välikappaleena Ciddeyllä on kiertävä soittaja Myel Lemyel, joka seuraa itsepäisesti Par Drota, ja kenkä, jonka Myel poimi muistoksi löytäessään Ciddeyn ruumiin.

Tarina ei ole aivan niin suoraviivainen. Myel ja Parl on sidottu toisiinsa verisitein. Parl on Myelin isä, vaikka kumpikaan ei sitä tiedä. Ja Ciddeyllä on toinenkin linkki Myeliin - hänen soittamansa outo instrumentti, jonka Myelin oletettu isä oli ostanut Sobanilta, tyttöjen isältä. Sekä Myel että Parl etsivät legendaarista Ghyste Mortuaa, kaupunkia, joka tuhoutui maanvieremässä ja jonka aaveet ovat jahdanneet kulkijoita siitä asti.

Pieni elegantti tarina, jossa yllätykset seuraavat toisiaan. Suurin arvoitus on, miten Parl voi olla Myelin isä, vaikka hän näyttää vain kymmenkunta vuotta vanhemmalta. Arvoituksen ratkaisu: jotkut aaveet omaavat rautaisen tahdonvoiman.

Tanith Lee on hyvä tällaisissa pienissä, tyylikkäissä kertomuksissa, joissa kerronta on ironista ja hiukan etäistä. Valtiettavaa, että häneltä on käännetty "Syntymähauta", joka on hänen huonoin kirjansa, ja "Pimeyden tytär", joka on ensimmäinen osa kaksoisromaanista ja tarinan jäädessä kesken vaikea ymmärtää. (Jatko-osa on "Personal Darkness", jos jotakuta kiinnostaa.)


Monday, June 08, 2009

John Reader: Peruna

Viime aikoina on ilmestynyt kiinnostavia kirjoja, jotka käsittelevät ekologiaa ja historiaa maapallon laajuisesti jonkin ruoka-aineen kautta - "Suola" esimerkiksi. Readerin "Peruna" on ansiokas esimerkki tästä.

Reader ei vain käsittele kasvin matkaa maapallolla, vaan näkee vaivaa kuvaamalla kulttuureja ja historiallisia tilanteita ennen perunan tuloa ja sen jälkeen. Hän asettaa perunan okealle paikalleen kuvaamalla sen vaikutuksia väestönkasvuun, työn muutoksiin, yhteiskunnan muuttumiseen. Koko ajan pysytään silti maan pinnalla - tai perunapellolla. Peruna ei ole vain suikale hampurilaisen kupeessa, vaan monimuotoinen kasvi, joka on levinnyt enemmän - ennen viljellyn muodon kehittymistä ja sen jälkeen - kuin olisin uskonut.

Samalla Reader saa minut syvästi huolestumaan tämän arvokkaan ravintokasvin tulevaisuudesta ja samalal ihmiskunnan osoittamalla, että peruna on yhtä keinotekoinen luomus kuin banaani meidän maailmassamme - ja banaani on ollut jo useita kertoja häviämässä sukupuuttoon.

Silti perunalla saattaa olla mielenkiintoinen tulevaisuus. Readerin mukaan miehitetty lento Marsiin tulee olemaan täysin riippuvainen astronauttien kyvystä kasvattaa perunaa. Pitäkää kunnioittava hetki seuravalla kerralla, kun työnnätte perunanpalan suuhunne.


Friday, June 05, 2009

Mahmood Mamdani: Kylmä sota ja terrorin juuret

Erinomainen, faktatäysi kirja kaikille, jotka ovat kiinnostuneet viime vuosikymmenien suurvaltapolitiikasta, terrorista ja islamin suhtautumisesta siihen.

On varmaan aiheellista mainita, että Mahmood Mamdani on Columbian yliopiston professori ja Afrikan-tutkimuksen laitoksen johtaja. Ehkä on myös syytä siteerata J.M.Coetzeen lausetta krijan takaliepeestä:

Mamdani paljastaa ne valheet, stereotypiat ja laiskat yleistykset, joille Yhdysvaltain politiikka perustuu.

Kirja on siis suunnattu Yhdysvaltojen lukijoille, mutta sopii erinomaisesti myös suomalaisille, jotka harvoin saavat käsiinsä maailmanpolitiikkaa analysoivia kirjoja suomennoksina (ja jotka ovat yhtä taipuvaisia stereotypioihin ja laiskoihin yleistyksiin kuin kuka tahansa muukin). Kirja on alkuperäisenä julkaistu vuonna 2004 ja siis kirjoitettu 2003; olisi hyvä tietää, mitä mieltä Mamdani on tämän hetken kehityksestä talouskriiseineen ja vallanvaihtoineen.

Ehdottoman tärkeä kirja näinä aikoina, jolloin tunteet taas ottavat valtaa järjestä.


Patricia McKillip: The Riddle-Master of Hed

Patricia McKillipiä on vähitellen alettu tuntea Suomessa (ainakin häneltä on suomennettu kaksi kirjaa). Suomennokset ovat hänen tuotantonsa hiotusta vaiheesta, jossa hän onnistuu aina (ja totta puhuen vähän väsyttävästi toistaa itseään). Hän ei kuitenkaan syntynyt valmiina fantasiakirjailijana. Opetteluvaiheeseen kuuluu trilogia Hedin prinssistä Morgonista.

"The Riddle-Master of Hed" on trilogian ensimmäinen osa. Siinä näkyy, miten sukset vielä lipsuivat; sankarin kierrättämistä maasta toiseen, jotta esiteltäisiin jokainen tärkeä henkilö (paitsi sankaritar; hänet vain mainitaan). Teema tuskin pääsee edes alkuun. Toisaalta trilogiassa on hilpeää huumoria, joka myöhemmistä McKillipin kirjoista puuttuu. Hedin prinssi ja hänen nuroemmat sisaruksensa joutuvat kiistaan, kun Tristan-sisar paljastaa löytäneensä Morgonin vuoteen alta kruunun - Hedissä ei ole koskaan ollut kruunua.

"Why did you hit me like that? First you accuse me of murder and then you hit me and pour milk all over me. It's sour. Sour milk. You poured sour milk all over -"
"I did", Tristan said. "It was milk for the pigs. You threw Eliard into my rosebush."


Eipä uskoisi, että tästä köyhän kotoisasta kohtauksesta päädytään niin nopeasti tragediaan. Morgon oli käynyt arvoituskisan aaveen kanssa ja voittanut Anin kuninkaan kadonneen kruunun. Hän ei tiennyt, mitä tehdä kruunulla; hän vain harrasti arvoituksia. Tässä tarinassa arvoitukset ovat maan historiaan liittyviä kysymyksiä.

Morgon saa kuulla, että Anin kuningas on luvannut ainoan tyttärensä Raederlen käden sille, joka voittaisi takaisin Anin kruunun. Hän lähtee kosiomatkalle, josta tulee nopeasti pitkä pako muodonmuuttajien takaa-ajamana. Kukaan ei tiedä (tässä ensimmäisessä osassa), keitä muodonmuuttajat ovat ja miksi he haluavat tappaa Hedin prinssin. Morgonille selviää kuitenkin, että hänen vanhempansa on myös murhattu, koska he olivat pahaa-aavistamaata tuomassa hänelle vanhaa harppua. Harppu ja miekka; niiden ympärillä liikutaan. Kirjojen teemat ovat alullaan.


Thursday, June 04, 2009

Fredrik Sjöberg: Me ja ne

"Me ja ne" on vuodelta 1997 ja vähän yli sata sivua, mutta edelleenkin - uusien löytöjen jälkeenkin - selkein käsikirja ihmisen genetiikasta ja ihmislajin ominaisuuksista, jonka koskaan olen lukenut. Geeniarkeologiasta naapuripitäjän tanssilavan roskajoukkoon Sjöberg (ja asiantunteva taustaryhmä) selvittää monimutkaiset asiat yksinkertaisesti.

Tänä päivänä, jona rasismin ruma naama alkaa taas olla Suomessa muotia ja moni näkee sen peilissään, tekisi mieli tehdä kirjan lukemisesta pakollista kouluille, poliitikoille ja kansaa kiihottaville populisteille.

Tuesday, June 02, 2009

Hannu Lauerma: Pahuuden anatomia

Lauerma käsittelee pahuuden ongelmaa monelta taholta, joista useimmat ovat käytännöllisiä pikemmin kuin filosofisia. Niin pitääkin, hänen vahvuutensa on juuri käytäntö.

Aggressio luonnonilmiönä on mielenkiintoinen jakso. Enpä ole tullut ajatelleeksi, miten tärkeä ja välttämätön osa perimäämme on kyky tappaa. Ja miten kiinteä osa uskontoamme ja kulttuuriamme.

Uskonnon osuus kiinnostaa Lauermaa muultakin kannalta kuin vaikkapa Raamatun perintönä - hän on tutustunut varsin läheisesti joihinkin suomalaisiin, väkivaltaisiin lahkoihin. Psykiatrian osuus rikollisuuden hoidossa on hänen ammatillisen kiinnostuksensa kohde. Kirjan lopussa on muutama yksilökuvaus vankiloidemme asukkaista, joita Lauerma on hoitanut.

Erittäin kiinnostava, joskin jossakin määrin epätasaisesti jaksottunut kirja suomalaisia eniten kiehtovasta aiheesta (vilkaiskaa mitä tahansa iltapäivälehteä tai kustantajien kirjavalikoimaa). Tätä olisi lukenut enemmänkin.


Monday, June 01, 2009

Martti Puukko & Ilmari Susiluoto: Nauru pidentää tuomiota

Kelpo kokoelma vanhoja kunnon neuvostovitsejä ja joitakin uusiakin; vaihteeksi on kokoelmassa puolalaisiakin kaskuja. Koska monet vitsit kohdistuvat henkilöö, ovat herrat Puukko ja Susiluoto ajattelevaisesti jakaneet kaskut osastoihin, joita edeltää selostusosa. Selostusta ei taideta tarvita kaskuun, jossa kysytään, miten pysäytetään puolalainen ratsuväki:

- Katkaistaan karusellista sähkö.

Näyte uusista venäläisvitseistä käsittelee Putinin ja Medvedevin pulmallista vallanjakoa:

Putin Medvedeville vuonna 2025:
- Kumman vuoro nyt olikaan olla pääministerinä?


Koska kaskukirja selostaa parhaiten itse itsensä, lainaan vielä yhtä perineukkulaista juttua - loput voitte ihan hyvin lukea itse:

Asiakas kaupassa:
- Eikö teillä ole lihaa?
- Ei. Meillä ei ole kalaa. Viereisellä osastolla ei ole lihaa.