Luetut 2006-2011

My Photo
Name:
Location: Tampere, Finland

Vapaasti temmeltämässä kirjojen ja Internetin ihmemaassa. Erityinen mielenkiinto pieniin eriskummallisuuksiin tässä suuressa maailmassa.

Tässä arviointeja vuoden 2006-2011 aikana lukemistani kirjoista.

Sunday, May 31, 2009

Peter S.Beagle: Viimeinen yksisarvinen

Beagle on kirjoittanut muutakin, mutta parhaiten hänet tunnetaan "Viimeisestä yksisarvisesta". Leena Peltonen on tavoittanut käännöksessään Beaglen lempeän sadunomaisen tyylin, vaikkakaan käännös ei tee täyttä oikeutta runoille - kirja olisi luettava alkukielisenä.

Sadun elementit ovat kirjassa persoonallisesti käsiteltyinä - velhoja, prinssejä, prinsessoja, lainsuojattomia, kirouksia, jopa syksynvärinen kissa ja hajamielinen perhonen - ja tietenkin viimeinen yksisarvinen. Yksisarvinen on elänyt metsässään ajan ulkopuolella, kunnes se sattuu kuulemaan kahden miehen keskustelevan. Toinen sanoo, että yksisarviset ovat kadonneet maailmasta. Yksisarvinen lähtee selvittämään, onko se todella lajinsa viimeinen, ja jos, niin miksi. Se kuulee perhosen kertovan, että punainen härkä on ajanut kaikki yksisarviset mereen. Härkä kuuluu kuningas Haggardille. Matkalla sen vangitsee Mamma Fortuna, aito noita, jolla on palveluksessaan velho Schmendrick, joka ei koskaan saa taikaa oikein. Kunnes Schmendrick onnistuu tekemään aidon taian, hän on kuolematon. Hänen taikansa eivät vapauta yksisarvista, mutta hän on näppärä taskuvaras; hän ja yksisarvinen matkaavat yhdessä taistelemaan punaista härkää vastaan.

Kun ennätetään kuningas Haggardin linnalle, seuraan on liittynyt Molly Grue, joka ei nuorenakaan ollut kaunis. Linnassa tapahtuu outoja asioita; kello lyö oikeaa aikaa, viini juo itsensä ja kallo puhuu. Siinä on tietysti jekku, koska yksikään kissa ei missään milloinkaan ole antanut suoraa vastausta kysymykseen.


Thursday, May 28, 2009

Peter Robinson: Savua ja tulta

Alan Banks ja Annie Cabbot, Peter Robinsonin kirjojen tuttu työpari, selvittelevät kumpikin omalla suunnallaan hankalaa juttua. Heillä on tiettyä jännitystä omissakin väleissään. Alanilla ja Anniella oli lyhytaikainen suhde, kun Alanin vaimo yhtäkkiä jätti hänet. Sen jälkeen Alan on kehittänyt pientä vipimää toisen naispoliisin kanssa; pulmana on vain, että he eivät koskaan tapaa toisiaan, koska he kuuluvat eri poliisipiireihin. Annie puolestaan tässä kirjassa tapaa ja solmii suhteen taidemaailmaan kuuluvan miehen kanssa. Alan ei ole mustasukkainen, kuten Annie luulee; hän vain ei pidä miehestä. Alan ei myöskään ole oikein jäsentänyt suhdettaan entiseen vaimoonsa ja tämän uuteen vauvaan.

Tämä kaikki olisi aika merkityksetöntä ellei se sotkisi heidän työtään. Hylätyllä kanavanpätkällä kaksi asuntolaivaa syttyy tuleen. Kummastakin aluksesta löytyy vainaja. Asukkaat ovat toki laittomasti asuvia, mutta heille löytyy silti henkilöllisyys. Toinen kuollut on Tina, narkkari, joka asui yhdessä Markin kanssa; juuri kohtalokkaana yönä Mark sattui olemaan poissa. Toisen veneen asukas on Tom, keski-ikäinen taiteilija. Tom on murhapolton uhri, Tina sivutuote, joka oli heroiinin vuoksi muissa maailmoissa eikä osannut pelastautua.

Seuraavaksi palaa asuntovaunu, jonka asukas myös - kuinkas muuten - on elämän laidalle ajautunut taidepiireistä tuttu mies. Kun palaneen asuntovaunun kassakaapista löytyy Turnerin akvarelli tai taidokas väärennös ja tukku rahaa, tarvitaan Annien uutta miesystävää.

Samaan aikaan Tinan poikaystävä Mark on päättänyt jäljittää Tinan isäpuolen, joka tytön kertoman mukaan oli käyttänyt häntä seksuaalisesti hyväkseen ja maksanut heroiinilla. Isäpuoli on arvostettu lääkäri, joten Markilla ei tunnu olevan paljonkaan mahdollisuuksia, ei myöskään Alanilla, joka ainoana on taipuvainen uskomaan poikaa.

Juonia kuljetetaan varsin kätevästi rinnakkain, kunnes syntyy odottamaton tragedia. Jollakin tavoin kirja ei kuitenkaan sytytä - anteeksi sanaleikki. Robinson on kirjoittanut paljonkin parempaa.


Wednesday, May 27, 2009

Panu Rajala: Unio Mystica

Minun on heti aluksi pyydettävä Panu Rajalalta anteeksi. Olen aina pitänyt häntä jotenkin pönäkkänä henkilönä, mutta hänhän on kerrassaan hauska - Mika Waltarin elämäkerta on täynnä hykerryttäviä lauseita ja huomioita. Esimerkiksi Tulenkantajat-vaihe, jossa Olavi Paavolainen ja Mika Waltari ylistivät autoja ja vauhtia - 100 km tunnissa! - vaikka kumpikaan herroista ei eläessään oppinut autoa ajamaan. Tai vaihe, jossa Waltaria jo suurromaaninsa kirjoittaneena ei millään haluttu nimittää Suomen Akatemiaan. Hätäpäissään joku ehdotti Yrjö Jylhää, kunnes huomattiin, että Jylhä oli kuollut 13 vuotta aikaisemmin.

Elämäkertaa lukee kuin romaania. Ripaus romaania siinä taitaa ollakin - äärettömän runsas aineisto on silti hienotunteinen ja vain vihjaa moniin jaksoihin kirjailijan elämässä. Ihailen suuresti tapaa, jolla Rajala onnistuu kuvailemaan Waltarin naissuhteita vasta siinä vaiheessa kirjailijan elämää, jossa tämä itse niitä paljasteli sen sijaan että Rajala olisi sijoittanut naiset kronologisiin kohtiin. Tällä tavoin tuntuu, että vanha herra sai itse päättää, mitä tunnusti ja mitä ei. Aika paljon Waltari tuli tunnustaneeksikin. Rajala paljasti myös oman suhteensa kirjailijaan lämpimästi siinä vaiheessa, jossa tuleva elämäkertakirjailija sai etuoikeutetun tilaisuuden tutustua Waltariin tämän viimeisinä vuosina.

Kummallisesti Waltari osui aina tekemään vääriä asioita väärillä vuoroilla - tämän Rajala tuo esiin muun muassa kuvaamalla jokaisen teoksen kohdalla sitä koskenutta arvostelua. Sinuhen arvostelussa pohdittiin Waltarin tapaa käyttää pilkkuja! Siveellisyyttä rikkoi kohta jos toinenkin. Kun Sinuhen lemmenelämä lakkasi olemasta häpeällistä, Waltarin todettiinkin kääntyneen ikävystyttävän uskonnolliseksi. Melkein alkoi itkettää Rajalan kuvaus hautajaisista, joissa Väinö Linna (ei taatusti Waltarin miehiä) piti puheen, joka ei tehnyt vainajalle kunniaa, ja Rajala lopettaa teoksen seuraavasti:

Siunaustilaisuudessa ei ollut Mikan henki saapuvilla, tunsi Rauni Luoma, yksi läheisistä. Kaikki oli virallista ja hengetöntä. Luoma näki näyn: Mika saapui kappelin ovelle kurkistamaan, viipyi hetken, pudisti päätään ja poistui.

Monday, May 25, 2009

Mikkel Birkegaard: Libri di Lucan arvoitus

Kirjassa on kiinnostava aihe ja ympäristö. Päähenkilö Jon on asianajaja, jonka isä antoi adoptioon 10-vuotiaana, kun pojan äiti teki itsemurhan. Jon on vihannut isäänsä siitä lähtien. Nyt isä on äkillisesti kuollut (murhattuna, kuten kirjan alussa heti selviää). Jon perii isänsä yrityksen - Libri di Lucan antikvariaatin.

Antikvariaatti on aina hyvä tapahtumaympäristö, ja kirjassa paljastetaan myös "lukijoiden" salaisuus. Jotkut ihmiset kykenevät lukemaan niin intensiivisesti, että heidän painotuksensa siirtyvät suoraan vastaanottajille ja muuttavat heidän kantojaan - jopa silloin, kun lukija lukee äänettömästi. Toiset ottavat vastaan kaiken kirjoituksen ympäriltään, heidän täytyy karttaa paikkoja, joissa on kirjoja ja kirjoitusta, koska tekstit huutavat heille, vaikka niitä ei luettaisikaan.

Hyvä alku menee mykkyrään huonolla aiheenkäsittelyllä, joudun surukseni ilmoittamaan. Konnaosasto haluaa vain vaikuttaa maailmanpolitiikkaan väkivalloin, Jon voimakkaana "lukijana" jakelee sähköiskuja ja polttaa taloja karrelle, ja murhia tehdään siellä täällä.

Minua kimpaannutti ensin kustantajan into verrata kirjaa Da Vinci -koodiin, mutta nyt ymmärrän sen. Molemmat ovat yhtä huonoja, latteita jännityskirjoja, jotka hukkaavat täysin hyvän aiheen.

Sunday, May 24, 2009

Juanita Coulson: The Death God's Citadel

Juanita Coulson on kirjoittanut runsaasti science fictionia. Siinä lomassa hänen kirjoitti myös kaksi fantasiaromaania, jotka sijoittuivat samaan maailmaan, mutta eri aikakausiin. Maailma on kirjoissa melko yksityiskohtaisesti kuvattu; juonet ovat reipasta, tavanomaista seikkailufantasiaa.

"The Death God's Citadel" alkaa kahden nuoren miehen saapumisesta Couredhin satamaan. He ovat ajaneet jo vuoden takaa Tyruksen isää, joka tuhosi saarivaltakunnan, Quamatin, jonka kuningas hän oli. Vraduir etsi Bogotana-jumalan suosiota, mutta tuhosi koko saarenlukuunottamatta poikaansa Tyrusia ja tämän kumppania Erejzania, jotka isä oli vanginnut kalliotyrmään. Tyrus on yhtä hyvä sorkra kuin isänsä, ja saaren tuhoutuessa he pelastuvat.

Heille valkenee, että Vraduir on nyt yrittämässä liittoutua Kuoleman jumalan, Nidilin kanssa keräämällä koko saariston kallisarvoisimmat aarteet Nidilille. Yksi näistä aarteista on Couredhin prinsessa Ilissa. Ilissan sisar Jathelle on Courdhin hallitsija, ja kun Vraduirin paholaisagentit sieppaavat Ilissan, Tyrus, Erejzan ja Jathelle yhdistävät voimansa uskaliaaseen takaa-ajoon.

Yksinkertainen, tavanomainen juoni. Ihmiskuvauksessa on hyvät piirteensä - erityisen mielenkiintoinen henkilöhahmo on periaatteeton, ahne rosvolordi Rof, joka lahjotaan apuun pelastusretkelle. Hän ei pysy pitkää aikaa yhteen menoon lahjottuna, koska korkein tarjous voittaa. Rofin seurassa viihtyy - hän ei ole täydellisen paha, vain rikkauksien perään. Vain Vraduir on peruuttamattoman paha, muut henkilöt ovat eri tavoin inhimillisiä.


Friday, May 22, 2009

Algernon Blackwood: Ancient Sorceries

Uusi painos Blackwoodin novelleista on Penguin Classics -sarjan kirjoja. Novellit on varustettu perusteellisilla viitteillä. Kokoelmaan on kerätty ne tärkeimmät Blackwood-novellit, jotka valitettavasti ovat kaikissa kokoelmissa. Jos ei vielä omista Blackwoodia, tämä on hyvä kirja aloittaa.

Blackwoodin kauhunovellit poikkeavat musuta genrestä siinä, että ne pääasiallsiesti kuvaavat luonnon herättämää kauhua - elementaalista vierautta, joka hiipii ihmisen sieluun. Varsinainen juoni on useissa aika heikko vaikutelmaan nähden - poikkeuksessa "Willows", joka on ansaitusti ylistetty ja erittäin ehjä kuvaus kahdesta miehestä Tonavan tulvassa.

Muut luontokuvaukset kohdistuvat autioon erämaahan (Wendigo), lumeen, hiekkaan (kokoelman heikoin, koska siinä on epäuskottavin juonikehys) ja kissoihin. Viimemainitussa - kokoelman niminovelli - ei oikeastaan ole juonikehystä ollenkaan ja loppukin jää avoimeksi, mutta vanhan kaupungin kissamainen tunnelma - kissuus? - on vaikuttava. "The Man Who Trees Loved" on vähän Tolkien-tyyppinen puunhalaajanovelli näin suomalaiseen makuun, mutta tuo mieleen metsänpeitot, vihreät miehet ja muut englantilaiset luontoaiheet. (Jaa, suomalainen metsänpeitto tulee ehkä paremmin esiin Wendigossa.)

Lisäksi kokoelmassa on pari okkulttista novellia ja yksi sielunvaellustarina. Kattava otos Blackwoodin ideoista.

Wednesday, May 20, 2009

Jared Diamond: Romahdus

Diamond on epätavallinen tiedemies - hän kirjoittaa mukaansatempaavasti. Kun tähän vielä lisää asian läpikotainen tuntemus ja väliin sijoitetut, henkilökohtaiset maininnat "monista ystävistäni" kaikkialla maapallolla, hän on varmasti harvinaisuus yksilönä. Jos en olisi kokonaan hänen pätevyytensä musertama, haluaisin tavata hänet henkilökohtaisesti yhtä hyvin kuin - sanotaan vaikka - David Attenboroughin.

Silti tämän krijan lukeminen on rusentanut minut. Diamond käy läpi useita menneitä ja nykyisiä kulttuureja ympäristövaikutusten ja ihmisten toiminnan perusteella. Äärimmäisen mielenkiintoista, mutta miksi jatkan roskieni lajittelua, kun 1,3 miljardia kiinalaista tekee kaiken voitavansa tuhotakseen maapallon? Mitä maailmaa hyödyttäa se, että vähän yli tuhat tikopialaista on pitänyt saarensa vakaana tuhansia vuosia jopa siihen asteeseen, että kun väestö on kasvanut liikaa, naiset ovat hirttäytyneet puihin ja miehet meloneet myrskyävälle merelle? Siitä huolimatta Australiaa tuhoaa salinisaatio, Yhdysvaltoja maan huolimaton käyttö ja koko maapalloa kiinalainen kivihiilen poltto.

Tunnen halua mennä ja hirttäytyä lähimpään puuhun.


Sunday, May 17, 2009

Ellis Peters: A Morbid Taste for Bones

Jostakin järjelle käsittämättömästä syystä kirjalle on suomennoksessa annettu nimi "Vaarallinen pyhimys". Luen tätä mieluummin englanninkielisenä, koska Petersin lempeä huumori näkyy lauserakenteissa ja sanavalinnoissa eikä tule hyvin esiin käännöksessä.

Ellis Peters (luonnollisesti kirjailijanimi; todellisuudessa hänen nimensä oli Edith Pargeter) tutki Shrewsburyn luostarin historiaa ja hänen mieleensä juolahti kirjoittaa salapoliisiromaani siitä, miten luostari tuli hankkineeksi walesilaisen suojeluspyhimyksen. Koska tarina sijoittui pääasiassa Walesiin, Ellis tarvitsi walesilaisen päähenkilön. Tällä tavoin heräsi elämään veli Cadfael, Walesissa syntynyt ja maailmaa kiertänyt puutarhamunkki. Ellis on sanonut, että hän ei aikonut kirjoittaa aiheesta yhtään enempää - seuraava työ oli moderni dekkari. Vaan eipä aikaakaan, uusia Shrewsburyn historian vaiheita paljastui ja veli Cadfaelia tarvittiin jälleen.

Tässä ensimmäisessä kirjassa pääsijalla ovat lähinnä walesilaiset ja heidän lempeän ihmettelevä suhtautumisensa ylemmyydentuntoisiin englantilaisiin kirkonmiehiin. Walesin kirkko oli 1100-luvulla järjestynyt hyvin erilaisille linjoille kuin jo varsin hierarkkinen ja autoritaarinen englantilainen kirkko, joka kirjassa saa soveliaasti nenilleen.

Shrewsburyn luostarin kunnianhimoinen priori on jo pitkään kaivannut luostarin kirkkoon omaa pyhäinjäännöstä, koska kilpailevassa kirkossakin sellainen on. Hänen tilaisuutensa tulee, kun sekä kunnianhimoinen että hysteerisiä kohtauksia saava nuori munkki saa kouristuskohtauksen. Priori panee toisen juonittelijan vahtimaan sairasta, ja tämä väittää, että Pyhä Winifred, lempeä walesilainen pyhimys, on ilmestynyt unesa ja vaatinut, että sairas kastetaan hänen pyhän lähteensä vedellä. Näin tehdään ja potilas palaa järkiinsä. Tosin realistisen mielenlaadun omaava veli John arvelee veli Cadfaelille, että potilaan heittäminen luostarin kalalammikkoon olisi toiminut ihan yhtä hyvin.

Joka tapauksessa saattue lähtee hakemaan pyhää Winifrediä Shrewsburyyn. Mukaan otetaan veli Cadfael, koska hän on alkuaan walesilainen ja osaa kielen. Hän on myös älykäs, ovela ja maailmaa nähnyt, mikä tulee hyvään tarpeeseen, kun pyhimyksen siirtoa vastustanut walesilainen murhataan.

Tarinassa on romansseja, juonitteluja ja ihme tai pari (joskin Cadfaelin kättä tarvitaan auttamaan pyhimystä). Lopulta kaikki saavat onnellisesti toisensa, myös luostari pyhimyslippaansa, miten sisällön laita sitten lieneekään.

Veli Cadfael -kirjat ovat pikemminkin vanhanaikaisia romansseja kuin varsinaisia dekkareita, mutta viehättäviä, jos vain mieltyy tähän kirjallisuuden lajiin. Suositeltavia esimerkiksi Agatha Christien lukijoille.

Thursday, May 14, 2009

Caroline Salzinger: Terveisiä pahan akselilta

Ruotsin Radion ulkomaankirjeenvaihtaja on käynyt kaikissa Yhdysvaltojen "pahan akseliksi" julistamissa valtioissa - Pohjois-Koreassa, Iranissa, Irakissa, Syyriassa, Libyassa ja Kuubassa. Hän esittää matkakuvauksia näistä maista.

Tärisyttävin on ensimmäinen matkakuvaus Absurdistanista nimeltä Pohjois-Korea. Tällaista ei uskoisi todeksi. Muut maat eivät yllätä niin paljon, vaikka esimerkiksi Iranin julkisuuskuvan ja yksityisen elämän ero tulevat komeasti esiin.

Yhtä paljon Caroline paljastaa, millaista on olla naispuolisena ulkomaankirjeenvaihtajana miesten ammatissa. Nuori, vaalea ja söötti, kuten hän sen ilmaisee. Näin naislukijana ei tiedä, kumpaa mieluummin itse vetäisi lättyyn - miespuolista kollegaa, joka baarissa lykkää kättä reidelle ja tarjoutuu esittelemään huoneistonsa näköaloja keskellä yön pimeyttä, vai syyrialaista tullipäällikköä, joka keskustelisi radiopuhelimista illallisen ääressä.

Herkullinen kokoelma tarinoita.


Tuesday, May 12, 2009

Ursula LeGuin: Kaukaisin ranta

Maameri-sarjan kolmas osa. Aikoinaan kyseessä oli trilogian päätösosa, mutta sitten Ursula alkoi kirjoittaa lisää Maameri-tarinoita. Kirjan teemat muuttuivat.

Maameri-trilogiassa ensimmäinen osa kertoi nuoren miehen kasvusta aikuiseksi. Toisessa osassa mies saavuttaa ammattinsa huipun ja nuori nainen naiseutensa. Kolmannessa osassa aiheena on kuolema ja tehtävän siirto seuraavalle sukupolvelle.

Sitten Ursula kirjoitti Tehanun ja jatkoi siitä eteenpäin. Varpushaukan ja Arrenin elämä jatkui. "Kaukaisin ranta" kertoo edelleenkin kuolemasta, mutta nyt se on voimakkaammin tarina Varpushaukan tehtävän täydentymisestä ja toistoa hänen elinikäisestä ylimielisyydestään. "Maameren velhossa" Varpushaukka nostattaa kuolleen näyttääkseen nuoria voimiaan. Hänen tekonsa vuoksi silloinen arkkimaagi kuolee. Toisessa osassa, "Atuanin holvihaudat", hän yhdistää Erreth-Akben renkaan, jonka pitäisi yhdistää koko Maameri. Vasta "Kaukaisin ranta" näkee tehtävän täydellisenä - lohikäärme julistaa Arrenin kuninkaaksi. Ennen kuin siihen päästään, Varpushaukka joutuu kohtaamaan toisen ylimielisen tekonsa seuraukset. Hän oli nöyryyttänyt julkisesti velhon, joka teki saman kuin hän itse nuorena oli tehnyt - kutsui kuolleita. Loukattu velho on tuhoamassa maailmaa. Varpushaukka on nyt se arkkimaagi, jonka tulisi kuolla teon korjaamiseksi. Rengas ei sulkeudu; Varpushaukka jää henkiin ilman voimiaan. Ursulalla on kenties jo tässä vaiheessa ollut ajatus jatkaa tarinaa.

Tarinahan jatkuu kirjoissa "Tehanu", jossa Varpushaukka elää Gontissa uutta elämää, novellikokoelmassa "Maameren tarinoita" ja kirjassa "Toinen tuuli", jossa Arrenista on tullut kuningas ja kuolema- (ja lohikäärme-)aihe lopulta suljetaan. Ja kun - kuningas Learin sanoin - "Täys on kierto tehty; tässä olen", niin lukija toteaa, että kaikki Maameri-tarinat kertovat kuolemasta. Sen vuoksi lohikäärmeet ovat kulkeneet ihmisten rinnalla - ne ovat kuolemattomia, koska ne valitsivat toisin - mutta se on "Toinen tuuli" -kirjan paljastus.

Sunday, May 10, 2009

Michael Crichton: Nyt

Crichtonin viimeiseksi jäänyt kirja ei toivoakseni olisi ollut ihan tällainen, jos mies olisi ehtinyt hioa sitä hiukan. Nyt pyöritetään niin montaa geenitutkimukseen liittyvää aihetta, että niistä olisi saanut kepeästi kolme kirjaa. Tällaisena varsinkin kirjan alku on yhtä sillisalaattia. Kirjan lopussa on Crichtonin yhteenveto käsitellyistä aiheista ja siitä selviää, että osa henkilöistä on tosielämän tapauksia - selventää kartaa jonkin verran, joskin jälkikäteen.

Loppua kohti kirja tiivistyy ja käy suorastaan kutkuttavaksi - tosin asiasisällön ksutannuksella - kun loppuluvuissa vedetään vanhaa kunnon jenkkidraamaa; määrätietoinen äiti suojelee lastaan pumppuhaulikolla ja konnia viedään kuin litran mittaa.

No, aiheena ovat siis geenimanipulaatiolla tehdyt ihmisen ja eläimen risteytymät - papukaija Gerard on paras hahmo - geenien patentointi, yliopistojen kaupallinen toiminta ja ihmiskudosten käyttö. Muutamia juonikuvioita mainitakseni. Osa menee yli niin että ryskyy (tai sitten täytyy ruveta uskomaan Illuminatiin ja NWO:hon). Vaikea kuvitella, että miehen jälkeläisiä yritetään kidnapata, koska he kuljeskelevat ympäriinsä mukanaan varastettua tavraa - so. miehen geenejä. Teki mieli pyytää pikapuhelu Crichtonille, missä hän sitten nykyään majaileekin, ja kysyä, eivätkö jälkeläisen geenit ole puoliksi kummaltakin vanhemmalta ja siis eri juttu kuin isän tai äidin geenit. Koska kerran klooneista ei ole kysymys.

Siis jossakin määrin keskentekoinen ja vainoharhainen opus, jossa on hyviäkin hetkiä (se papukaija Gerard taas).

Friday, May 08, 2009

Ursula K. LeGuin: Kahdesti haarautuva puu

Lukija paiskataan kirjaan sisälle kuin ikkunan läpi. Siellä sitä aluksi ihmettelee, poimii sirpaleita ja koettaa koota niistä kuvaa siitä, missä nyt on.

Kehitin tämän kielikuvan kirjaa lukiessani, ja kirjan loppuosassa eräs henkilö vahvistaa sen.

Hainilaisilla on peilistä kertova vertaus: jos lasi on ehjä, se heijastaa koko maailman, mutta jos se on rikki, se näyttää vain palasia ja leikkaa haavan sitä pitelevän käteen.

Aivan, tämä on hainilaiskirja - "Osattomien planeetta", "Pimeyden vasen käsi" ja "Maailma, vihreä metsä", jonka alkuperäinen nimi on kauniimpi ja sopii aiheeseen paremmin - "Word for World is Forest".

"Kahdesti haarautuva puu" kertoo myös sanoista, niiden puutteesta ja mitä tapahtuu maailmalle, jolta sanat viedään. Yllä oleva sitaatti jatkuu: "Aka sai Terralta vain peilin sirpaleen."

Alun lasi on Sutty-nimisen naisen mieli. Siinä vilahtelee sekasortoisesti kuvia intialaisesta kylästä, jostakin kylmästä turvapaikasta, joka sijaitsee Vyöhykkeellä, Washingtonin kirjaston pommituksesta. Kun palat asettuvat, Sutty on lähdössä hainilaisten edustajana Aka-nimiselle planeetalle.

Terra on Suttyn lapsuuden aikana joutunut Unistien valtaamaksi - on ilmeistä, vaikka LeGuin ei sitä sanokaan, että Unistit ovat yksijumalainen lahko, joka vihaa kaikkia muita etnisiä ryhmiä ja myös kaikkia kirjoja, koska niissä on erilaisia ajatuksia kuin Unistit pitävät suotavana. Unistit ovat valkoisten valkopartaisen jumalan kostonhimoista ylivaltaa (vaikka jumalan nimi voisi olla myös Allah, niin tässä se ei sovi - Suttyn tuhottu perhe asui Intiassa). Sutty haluaa jättää tämän kaiken taakseen, vaikka hän joutuu myös hylkäämään perheensä. Hän matkaa Aka-planeetalle.

Pari sanaa Suttystä; kummastelin hänen nimeään, joka toi mieleen intialaisen suttee-tavan - lesken polton miehensä hautajaisroviossa. Taas oikein. Sutty on saanut nimensä jumalattaren mukaan, joka surmasi itsensä Shiva-jumalan roviossa. Shiva on tanssiva jumala; Suttyn perintönä on alistuminen, kuolema ja tanssi.

Kun Sutty on matkalla Akaan, planeetta on joutunut Terrasta opitun teknisen kehityksen kouriin. Akalaiset ovat tuhoamassa koko menneisyyttään, etenkin vanhoja kirjoituksia. Ne ovat vanhanaikaisia, mädännystä, edistyksen tiellä. Tässä mieleen tulevat Kiinan kulttuurivallankumous ja kiinalaisten suorittama Tiibetin kultuuriperinnön tuhoaminen. Hainilaiset ovat valinneet Suttyn tutkimaan, mitä Akan kulttuurista on jäljellä, koska hän on terralainen ja ymmärtää paremmin tällaisia mullistuksia kuin vakaat hainilaiset. Ja Sutty aloittaa varovaisen tutkimusmatkansa Akan vanhaan kulttuuriin, mieluummin niin, että kukaan hänelle avautuva ihminen ei kuole.

Ursula on taas koonnut itsensä ja kirjoittanut syvästi ymmärtävän, filosofisen kirjan ihmisestä, sanoista ja menneisyyden tärkeydestä. Kirja on syvä vesi, josta vuoret kuvastuvat. Vesi on sanoja, ja niillä vuoret ymmärretään. Tanssi on verkkainen, hengityksen tahdissa, ja puhdasta mietteliäisyyttä.


Wednesday, May 06, 2009

Vesa Hytönen & Jukka Mallinen: Kun Putin ja Medvedev...

Suuri Johtaja puhuu torilla. Katsoja:
- Toveri, tehkää tilaa, tähän näkyy heikosti.
- Haluaisitteko kokeilla kiikariani?
- En, minulla on kiikaritähtäin.

Valitettavan pieni ja ohut kirjanen Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän huumorista. Kaskuja saisi olla reippaasti enemmän, mutta joukossa on helmiä, kuten yllä näkyy. Jukka Mallisen esipuhe valottaa aihetta.


Tuesday, May 05, 2009

Heikki Oja: Aurinkokunta uusiksi


Supernova SN 1006 jäänteet avaruudessa - Hubblen ottama kuva

Kaikki siitä, mitä Aurinkokunnassa ja sen tutkimuksessa on tapahtunut. Eihän tässä uskalla silmäänsä räpäyttää, ettei jotakin elintärkeää sujahda ohi. Vuonna 1990 URSA julkaisi teoksen "Aurinkokuntamme", ja tämä on päivitys. Korkeammalle, nopeammin, kiihkeämmin on Aurinkokunnan tutkimuksen motto ollut vuoden 1990 jälkeen. Viimeiset tiedot väittävät, että talouslama on jarruttamassa kehitystä (kiinteää asemaa Kuuhun siirretään Mars-tutkimuksen hyväksi), mutta jo nyt tapahtuneet hankkeet ovat ihmeteltäviä.

Ylisanani eivät ole ylisanoja. Lukekaa itse.

Monday, May 04, 2009

Scott L. Montgomery: Kuu

Kahvipöytäkirja Kuusta. Hyviä kuvia, asiatietoa sievästi pakattuna kuvateksteihin, koko homma läpi - mytologia, historia, kuututkimus, Kuun olemus.

Huono kirjahyllyyn, hyvä kahvipöydälle. Mitä muuta tästä tarvitsisikaan sanoa?

Friday, May 01, 2009

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Biafralaisnaisia pakenemassa - toisella kirjassa mainittu kietaisuhame, jossa on presidentin kuva

Kirja Biafran tarinasta. Mahdottoman hyvä kirja täyteläisen kerronnan ansiosta ja siksi, että kirjailija ei huuda. Hänen ei tarvitse, aihe tekee sen itse, mutta vaatii kypsyyttä pysyä tasapuolisena. Sankareita ei ole - Biafran sotilaat ovat samanlainen laiton ryysyläisjoukko kuin lapsisotilaiden muistelmat kuvaavat, rikkaat ajelevat loistoautoilla samalla kun kansa kuolee kwasiorkoriin, pakolaiset varastavat toisiltaan ja ranskalaiset papit vaativat tytöiltä seksiä korvaukseksi avustustarvikkeista. Toisaalta biafralaiset ovat loputtoman kekseliäitä - kun nigerialaiset pommittavat toreja, torit siirtyvät viidakkoon; kun ruoka loppuu, ihmiset seuraavat vuohia ja keräävät niitä kasveja, joita vuohet syövät. Voittoisat nigerialaiset polttavat kirjoja ja pieksevät kaikkia, joilla on silmälasit - käsittämätöntä käytöstä, kunnes Pol Pot nousi valtaan Kambodzassa.

Päähenkilöiksi nousevat varakkaan perheen kaksoistyttäret, Olanna ja Kainene. Olanna rakastuu sosialistijohtajaan, Kainene valkoiseen kirjailijaan. Kaikkien tiet kulkevat eri suuntiin; viidentenä henkilönä on maalaispoika Ukwu, Olannan kumppanin Odenigwon palveluspoika.

Nigeria/BIafran kulttuurisekaannus tulee esiin koko kirjan keston ajan. Varakkaat naiet käyttävät peruukkia ja piipahtelevat Lontoossa, Odenigwon äiti päättää, että Olanna on noita, ja tekee taikoja pitkin taloa. Ukwulla on seksi mielessä kuten jokaisella nuorella pojalla, mutta hän kiinnostuu kirjoista ja alkaa kirjoittaa itsekin.

Yleisinhimillinen kuvaus ihmisistä sodassa - ei mikään antropologinen tutkielma. Näille ihmisille suon mielelläni "Finlandian" kansallislauluksi.