Luetut 2006-2011

My Photo
Name:
Location: Tampere, Finland

Vapaasti temmeltämässä kirjojen ja Internetin ihmemaassa. Erityinen mielenkiinto pieniin eriskummallisuuksiin tässä suuressa maailmassa.

Tässä arviointeja vuoden 2006-2011 aikana lukemistani kirjoista.

Wednesday, April 29, 2009

Tom Ambrose: Hirmuvaltiaita vai valtiomiehiä?

Tyranniuden lyhyt historia, kuten alaotsikko mainitsee. Tyranneja käsitellään teema teemalta, joten useat esimerkkihenkilöt tulevat esiin joka luvussa uudelleen. Se hieman häiritsee, mutta teemoittainen käsittely on mielenkiintoinen tapa löytää yhtäläisyyksiä tyrannien luonneprofiilissa ja siinä, miksi heitä yleensä on kestetty. Luvut "Ankea lapsuus" ja "Murhaava kosto" löytävät todella hämmästyttävän valaisevia yhtäläisyyksiä henkilöissä Kiinan ensimmäisestä keisarista Nikolai Ceaucescuun asti. Laajalti käsitellään myös aihetta, joka mielellään unohdetaan, kun kaikki pannaan yhden miehen syyksi: miksi nämä ihmiset on päästetty valtaan ja miksi heitä on seurattu uskollisesti jopa kuolemaan asti (heidän tai seuraajien).

Ambrose on myös löytänyt eräitä hämmästyttäviä tyranneja; miten moni on kuullut Paraguayn 1800-luvun Franciasta? Valaiseva luku on myös "Ovatko despootit hulluja?" (Oikea vastaus: useimmat ovat - elleivät heti, niin uransa loppupuolella.)

Ärsyttävää on toisaalta jatkuva palaaminen Hitleriin ja Staliniin. Heistä on luettu jo niin paljon, että epätavallisemmat esimerkit olisivat kiinnostavampia - mieleeni tulee muutamia, joista olisin halukkaasti lukenut analyysin, esimerkiksi eräät historian paavit tai vaikkapa Henrik VIII. No, kelpo kirja tällaisenaankin.


Tuesday, April 28, 2009

Guy Gavriel Kay: Ysabel

Normaalin määrittelyn mukaan "Ysabel" olisi nuortenkirja. Kun päähenkilö on 15-vuotias, jonka äiti on poissa (lääkärinä Darfurissa), isä ottanut pojan työmatkalle mukaansa (valokuvaaja, avustajaryhmänsä kanssa kuvaamassa Provencea taas uuteen loisteliaaseen valokuvakirjaan), poika tapaa saman ikäisen tytön katedraalissa, ja paikalle osuu salaperäinen muukalainen, niin asian pitäisi olla sillä sanomalla selvä.

Vaan kun ei ole. Kayn ensimmäinen trilogia, Fionavarin kuvakudos, kertoi ryhmästä kanadalaisnuoria, jotka päätyvät fantasiamaailmaan. Silloin Kayn ote oli vielä haparoiva. "Ysabeliin" mennessä hän on oppinut ammattinsa. Kirja on tiivis. Meno on hurjaa sekä tunnepuolella että tapahtumien suhteen; koko tarina tapahtuu alle viikossa.

Ned on siis Aix-en-Provencen katedraalissa, jonka ulkopuolella hänen isänsä kuvaa. Katedraali on suljettu kuvuksen ajaksi (niin kuuluisa Nedin isä on), mutta Kate on päässyt sisään sivuovesta. Nuroet juttelevat, kun kastekappelista kuuluu ääniä ja he menevät katsomaan. Kappelissa on mies, joka sanoo: "Juoskaa tiehenne, te ette kuulu tähän tarinaan. En halua tappaa teitä."

Siitä meno alkaa. Mies etsii vihollistaan ja rakastettuaan. He ovat esittäneet kuolettavaa kolmiodraamaansa kaksi ja puoli tuhatta vuotta. Ned ja hänen perheensä tulevat vedetyiksi mukaan, kun Beltane-uhrin aikaan druidi kutsuu Ysabelin esiin (kuten monta kertaa ennenkin) ja Ysabel ottaa hahmokseen Melanien, Nedin isän assistentin. He haluavat Melanien takaisin, druidi haluaa kääntää ajan taaksepäin siihen hetkeen, jolloin muukalaiset eivät olleet astuneet Provencen rannoille, ja kelttisoturi ja roomalainen haluavat molemmat taas kerran Ysabelin. Jos toinen voittaa, Ysabel kuuluu voittajalle eikä Melanie palaa.

Kirjan mittaan menneisyyden hahmot käyvät eläviksi paitsi Ysabel; hän on lumous, ikuinen rakkaus, jota miehet tavoittelevat. Mitä hän haluaa?

"Ysabel" ei ole nuorten kirja. Kun kolmikko ensi kerran aloitti kuolettavan kisansa, 15-vuotias oli aikuinen, ja aikuisia ovat Ned ja Katekin - vaikka samalla normaaleja nuoria. Upea sekoitus. Kuten Nedin isä sanoi katedraalista: juuri tuo sekoitus tekee siitä niin jännittävän.

Paikka josta kaiki alkoi - katedraalin kastekappeli, jonka paikalla oli aikoinaan roomalainen temppeli, ja jonka keskellä olevan ristikon alla on kappale roomalaista forumia.

Sunday, April 26, 2009

Charlotte Perkins Gilman: Herland

"Herland" on ensimmäinen feministinen utopia, julkaistu vuonna 1915. Se on varsin vauhdikas kuvaus kolmen miehen seikkailuretkestä ilmeisesti Andeilla sijaitsevaan maahan, jossa on asunut pelkkiä naisia noin 2000 vuotta. Miehet oliva aikoinaan kaikki sotaretkellä, kun maanjäristys katkaisi ainoan solan. Naiet olivat epätoivoissaan, kunnes yksi naisista ihmeenomaisesti (ilmeisesti mutaatio) synnytti partenogeneesin kautta tyttären, ja tämän tyttären jälkeläiset syntyivät kaikki samalla tavalla, ja tarinan aikaan maassa asui jo kolme miljoonaa naista.

"Herland" on erittäin huolellisesti viljelty maa, jossa käyettään ekologisesti kestäviä menetelmiä ja äitiys on tärkein periaate. Kolme miestä ovat hämmingin edessä, koska heidän naiskästyksensä ei oikein istu - yhden mielestä naisiin liittyy ruusuja, vauvoja ja kanarialintuja, toinen kuvittelee matriarkaattia, jossa miehet on piilotettu jonnekin suljettuun tarhaan, ja kolmas näkee silmissään lukemattomia nuoria tyttöjä, jotka lankeavat hänen - hm - jalkoihinsa. Kaikki kokevat tietenkin yllätyksen.

"Herland" muistuttaa useita utopioita siinä, että se on totta puhuen hirveän tylsä paikka. Ei paheita, ei hairahduksia eikä ilmeisesti pahemmin juhliakaan. Vakaan lastenhuoneen tunnelma. Saman idean miehettömästä maailmasta ottivat myöhemmät feministit käsittelyyn. Joanne Russ kirjoitti novellin "When it Changed", jossa naiset ajavat ylinopeutta ja käyvät kaksintaisteluja - hoitavat siis sekä miesten että naisten roolit sellaisina kuin ne nykyään ajatellaan. Novellissa on klassinen lause, kun avaruusaluksen miehet katselevat ympärilleen ja näkevät naisia kaikkialla. Yksi kysyy:

"Where are all your people?" he said conversationally.

Vielä pitemmälle meni James Tiptree Jr. (omalta nimeltään Alice Bradley Sheldon). Hänen klassikkonsa "Houston, Houston, Do You Read" toistaa Gilmanin idean kolmesta miehestä. Kolme astronauttia on kapselissa, kun auringon purkaus heittää heidät kauas tulevaisuuteen. Naisten avaruusalus poimii heidät turvaan. Kaikki miehet ovat kuolleet mystiseen sairauteen ja naiset ovat kehittäneet partenogeneesin - tämä ratkaisu esiintyy kaikissa näissä tarinoissa. "Houston, Houston" -kirjassa yksi miehistä on vakaa uskovainen patriarkka, jonka mielestä naisten johtama yheiskunta on jumalanpilkkaa. Toinen haaveilee seksistä loputtomien tyttölaumojen kanssa kuten Gilmanin Terry, ja on yhtä kykenemätön kuvittelemaan maailmaa ilman miehiä: "Täytyyhän miehiä olla, muuten missään ei ole mitään mieltä." Kolmas muistuttaa "Herland"-kirjan sosiologi-kertojaa.

Gilmanin sisarellinen ja äidillinen, seksitön maailma ei esiinny myöhemmässä feministisessä maailmassa. Gilmanin aikaan lesborakkauden esittely avoimesti olisi olltu skandaali eikä Gilman ehkä itsekään ajatellut mahdollisuutta. Gilmanin kirjassa jokainen mies löytää naisen, joka haluaa kokeilla kahden sukupuolen lisääntymistä - huomio, nimenomaan lisääntymistä, ei seksiä sinänsä. Avioliitot silti solmitaan, koska miesten kunniallisuuskäsitys vaatii sitä - Terry on pannut sivuun haaremihaaveensa. Kirja on jäänyt ikävästi kesken; kun miehet palaavat, yhden vaimo seuraa häntä ulkomaailmaan. Juuri, kun tarina alkaa käydä todella kiinnostavaksi, se katkeaa. Sääli.

Suoemntaja, Ville-Juhani Sutinen, on lisännyt loppuun vielä varhaisemman novellin, Begum Hossainin "Sulttaanittaren unen" vuodelta 1905. Ajatus maailmasta siunatusti ilman miehiä oli ilmeisesti ilmassa 1900-luvun alkupuolella. Tosin Begum on sijoittanut uneensa miehet, mutta zenanaan, haaremiin.

Friday, April 24, 2009

Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka

Todella kaunis tulkinta skotlantilaisesta balladista, joka kertoo Haltiakuningattaren sieppaamasta harpunsoittajsta.

Olen lukenut Tam Lin -versioita, joissa Tamin lemmitty pelastaa rakkaansa, mutta Tosi Thomasista en ole muita tavannut, vaikka tarina on tuttu. Sidhe - Kaunis Kansa - kuten skotit, irlantilaiset, waleslaiset ja myös englantilaiset heitä kutsuvat - ovat tarinoissa ihmeellisiä, pelottavia ja kartettavia olentoja. Thomas Riiminiekka -balladit kertovat, miten Thomas kohtasi sidhen kuningattaren, suuteli häntä ja seurasi sitten vuoren alle. Hän vapautui seitsemän vuoden kuluttua ja palasi mukanaan toden puhumisen lahja tai kirous - kummin päin sen nyt ottaakaan.

Ellen Kushner on kirjoittanut kertomuksensa vanhaa kunnioittaen ja pannut tarinaan sydämen. Hän on myös käyttänyt aineksia historiallisesta "True Thomas" -hahmosta, jonka tornin rauniot ovat vielä nähtävissä.

Kushnerin kertomuksessa tarinaa vievät vuorotellen vanha lammaspaimen, hänen vaimonsa, Thomas itse ja tyttö, joka rakastaa häntä. Leuhkiva, itsevarma ja haavoittuva kulkuri kehittyy tarinassa koettelemusten kautta ihmiseksi, josta lemmitty (lemmityt) voi olla ylpeä. Elspeth, kukkuloiden tyttö, kasvaa aikuiseksi naiseksi, joka osaa paitsi rakastaa, myös luopua, ja Thomas kasvaa tarinan sydäntä särkevään loppuun.

On kuin kuulisi harpun soiton häipyvän kukkuloille ja omenankukkien... ei, tämä kirja itkettää.

Olkaa hyviä, unohtakaa kirjan toivoton kansikuva (pyydän anteeksi sen tekijältä, mutta todella...)ja ottakaa kirja sydämeenne. Panen malliksi Kushnerin alkuperäisesti hyväksymän kannen - onhan sekin hiukan imelä, mutta siinä on yritystä.

Wednesday, April 22, 2009

Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä

En epäile yhtään, etteikö tämä ei olisi hyvä kirja; ei vain ole minun koppani kalaa. Tuntuu kuin rikkoisi oikein kovaa pähkinää tietämättä, onko sisällä mitään.

Ulottuvuuksia on, kirja on sijoitettu Saksaan kymmenen vuotta sodan loppumisen jälkeen ja viitteitä natsismiin, sotaan ja pakkotyöläisiin riittää. Varsinainen tarina koskee hyvin umpioitunutta maalaistaloa, jonka kaikki asukkaat löydetään raa'asti murhattuina (kärkikuokalla, jos kiinnostaa). Tarina etenee nimettömän murhaajan toimilla ja väliin sijoitetuilla todistajien lausunnoilla.

Perheen vastenmielinen umpio tulee kyllä hyvin läpi, mutta inhorealistisesti kysyn; mitä väliä? Nämä vaikuttavat ihmisiltä, jotka miltei ansaitsivat tulla murhatuiksi tai ainakaan eivät välittäneet vähääkään. Koska tarina on poikkeuksellisessa ajassa ja paikassa, se ei käy edes varoituksesta; älkää eläkö näin, se päättyy tragediaan. Kirjan umpioita voi löytyä nykyäänkin, mutta ei lisättyinä sodan haavoilla.

Saksalaisille kirja varmaan kertoo enemmän, he ovat palkinneet sen, mutta minussa se herättää enemmän inhoa kuin kiinnostusta.

Tuesday, April 21, 2009

Sheri Tepper: The Companions

Tepper on kirjoittanut koirakirjan. Ei sentään pelkkää koirakirjaa, mutta koirista on paljolti kysymys.

Ihmiskunta on taas täyttänyt maailmansa (ylikansoitus on Tepperin johtoaiheita). Tällä kertaa ongelmaa lisää se, että ihmiset ovat levittäytyneet universumiin, mutta uusilla planeetoilla on sopimus Maan kanssa. Ne saavat lähettää eläkeläiset Maahan takaisin - varsinaista pakkoa ei olisi, ihan vain taloudellinen ratkaisu. Tungos on mahdoton, ja uskonnollinen liike vaatii, että kaikki muut Maan ilmaa hengittävät ja vettä juovat otukset on tapettava, koska ne varastavat ihmiseltä, Jumalan kuvalta.

Sattumoisin avaruus on täynnä lajeja, jotka ovat mielestään ainoa oikea Jumalan kuva, ja jotka edellyttävät, että kaikki muut tapetaan. Lähimpänä ongelmana päähenkilölle, Jewelille, on kuitenkin Maan kampanja. Hän kuuluu ryhmään, joka koettaa pelastaa edes viimeiset jäljelle jääneet, lähinnä kotieläimet - kissat ja koirat.

Jewel päätyy koirineen planeetalle nimeltä Moss, Sammal. Mossin mahdollisista älyllisistä alkuasukkaista ei saada mitään selkoa ennen kuin paljastuu, että he käyttävät kielenään hajuja. Kielen ratkomista haittaa jossakin määrin neljän muun universumin älyllisen - enemmän tai vähemmän - lajin kamppailu, joka osittain sattumalta keskittyy Mossiin. Mossiin on myös aikaisemmin haaksirikkoutunut pari alusta paleetalta, joka tuotti hajuvesiä, ja he olivat perustaneet heimopohjaisen kulttuurin. Mossin lörpöttelevä alkuasukkaiden edustaja (suurin piirtein puhuva pensas), kun hän ilmestyy, on hilpeä hahmo.

Joidenkin henkilöiden tarinaa olisi seurannut pitemmällekin, tällaisena tuntuu, että kirja jää tavallaan kesken. Idea hajukielestä on kiinnostava, samoin äärettömän ahtauden vaikutus kulttuuriin. Muuten on sanottava, että ainakaan minua Tepper ei koskaan petä, mutta kyllä tämä keskinkertaiseksi jää hänen parhaisiin tuotteisiinsa verrattuna.


Sunday, April 19, 2009

Kaari Utrio: Porvarin morsian

Tässäpä kirja niille, jotka eivät ehdi lukea Utrion 900-sivuisia järkäleitä ahdisteltujen neitojen kovista kokemuksista. Koko juttu 125-sivuisena pillerinä. Mitään ei puutu; laiminlyöty, mutta urhea ja jalo neito rääsyisessä hameessaan, raiskausta yrittävä isäpuoli, järjestetty avioliitto vanhuksen kanssa, saattajana jalo, nuori ja vaalea aatelismies. Puolet kirjasen sivuista sisältää muuten vaatteiden, huonekalujen, ruuan ja muun keskiaikakrääsän kuvausta.

Perillä aviorikosepäilyt, miehen inhottava suku, taas nälkää näkevänä ahdisteltuna miniänä (ja vieläpä raskaana, perinnön hinkuajat suunnittelevat lapsenmurhaa - ja taas yksi raiskaajaehdokas). Sitten sisukkaan neidon urhea pako nälästä heikkona, synnytys suomättäällä, urhea ritari viim hetken pelastajana, ja sitten loppu, jota ei voita mikään: miehen kovat huulet, jotka painautuvat kiihkeinä ja intohimoisina neidon suulle. Väliäkö sillä, että nälkiintynyt, pahoinpidelty ja juuri synnyttänyt nainen ei arkipäivän näkemyksen mukaan olisi kovin vastaanottavainen intohimoisille suudelmille (puhumattakaan kovista huulista).

Juttu on aikoinaan kirjoitettu Kolmiokirjat Oy:lle, joka yritti luoda kotimaista kioskikirjallisuutta. Utrio päätti, että tarina on arvollinen pelastettavaksi.

(Ei muuten yhtään hävetä juonipaljastus; jokainen Utrion keskiaikakirjoja lukenut tietää täsmälleen, miten juttu etenee paikatusta hameesta niihin koviin huuliin asti.)

Saturday, April 18, 2009

Charles Dickens: Dombey ja poika

No, tässä on sitten melodraamaa, lapiokaupalla. Kovia kohtaloita, jaloja ja enkelimäisiä lapsia, iljettäviä konnia, langenneita naisia. Dickens ei sietänyt aikakautensa lasten kohtelua eikä erityisesti koulujärjestelmää. Tämä on taas yksi kirja, jossa se näkyy. Tällä kertaa hän sortui myös merielämän ihannointiin.

Eräs arvostelu väitti, että kirja kärsi siitä, kun pikku Paul Dombey kuoli. Minusta arvostelija käsitti jutun väärin. Päähenkilö on Florence Dombey. Kirjan nimi on lievästi sanottuna ironinen.

Tarinan alussa rikas ja äärettömän ylpeä liikemies Dombey odottaa vaimonsa synnyttävän hänelle perijän. Parilla on jo Florence-tytär, mutta hän ei ole isänsä silmissä mitään - Dombey ja Pojalla on aina oltava Poika. Sellainen syntyy ja vaimo kuolee. Poika on sairaalloinen - näin nykyajan näkökulmasta tekisi mieli väittää, että pikku Paul potee sinisen lasen syndroomaa eli reikää sydämessä. Siihen hän siten kuoleekin. Isä ei huolehtinut pikku Paulista, vaan lähetti tämän erilaisiin täysihoitoloihin ja kouluihin, joissa lasta kohdeltiin kelvottomasti. Paulia seuraa uskollisesti isosisko Florence. Kun Paul sitten kuolee, tytär ei vieläkään ole isälleen mitään, vaikka hän on suroastaan oksettavan hyvä, jalo ja uskollinen.

Isä-Dombey nai uuden vaimon, kauniin ja ylpeän Edithin, jonka hän yrittää alistaa. Edithiä on hänen äitinsä kaupitellut pitkin seurapiirejä, joten voi hyvin kuvitella, että avioliitto ei ole onnellinen. Vielä pahemmaksi asian tekee Dombeyn liikeyrityksen päätoimija, kiero Carker, joka näkee avioparin välit ja pyrkii viettelemään Edithin.

Pikku Florence on kerran eksynyt hoitajastaan ja hänet on kaapannut nainen, joka ammatikseen ryösti vaatteet rikkailta lapsilta (Dickens tunsi hyvin Lontoon alamaailman; tällainen ammatti oli olemassa). Hätääntynyt Florence törmäsi merikadettiin, joka saattoi hänet turvaan. Tämän jälkeen rehellinen kadetti on Florencen elämän johtotähti - hänen isäänsä kohtaan tuntemansa uupumattoman ja palkitsemattoman rakkauden lisäksi.

Ja siitä sitten mennään reipasta viktoriaanista vauhtia - paha saa palkkansa, ylpeä oppii syntinsä, tosi rakkaus palkitaan. Moraalia riittää, mutta vähemmän huumoria kuin Dickensillä tavallisesti. Äkillisiin luonteenmuutoksiin en suostu uskomaan.


Friday, April 17, 2009

Charlotte Bronte: Syrjästäkatsojan tarina

Lucy Snowen tarina Villettessä (kirjan alkuperäisnimi kuvaa peitellysti Brysseliä, jossa Charlotte nuorena opiskeli) sisäoppilaitoksen opettajana, on täynnä synkkää romantiikkaa. Lucy kuvataan alussa kummitätinsä kodissa, mutta pian tuho, jonka Charlotte vain mainitsee, jättää Lucyn yksinäiseksi, rahattomaksi ja ystävättömäksi. Puhtaan sattuman kautta hän päätyy ensin Villetteen ja sitten sisäoppialitoksen portille. Laitoksen omistaja, Madame Beck, on päättänyt erottaa englantilaisen lastenhoitajansa, ja Lucy palkataan sijaiseksi. Pian hänet ylennetään opettajaksi.

Lucyn rikas sisäinen elämä peittyy hänen sulkeutuneen ulkokuorensa alle; hän on todellinen syrjästäkatsoja - tai siltä näyttää. .Laitoksen luostarimainen näkö kätkee kiihkeitä intohimoja, epätavallisia persoonallisuuksia, jopa kummituksen. Lucy löytää yllätyksekseen kummitätinsä Villettestä, samoin mutiakin lapsuuden hahmojaan. Hän myös kokee voimakkaan suhteen laitoksen eksentrisen kirjallisuudenopettajan kanssa.

Kirja on yllättävän moderni lukuisine tunnetasoineen ja moneen suuntaan viittaavine vihjeineen - Bunyanista goottilaiseen kirjallisuuteen. Lucy itse, epäsovinnainen nuori nainen, joka etsii itse tiensä maailmassa, voisi olla 2000-luvulta.


Thursday, April 16, 2009

Nagai Kafu: Rivalry


Tässä on autenttinen kirja geishoista japanilaisen kirjoittamana. Nagai Kafu tunsi Tokion huvimaailman ensimmäisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta; otaksun kirjassa kuvatun erakkokirjailijan olevan jossakin määrin omakuva.

Geishojen hallitseva huvimaailma oli äärimmäisen monimutkainen. He liikkuivat ammattimaisten tanssijoiden, soittajien ja laulajien ja toisaalta prostituoitujen välimaastossa. Vaatetus (jossa jokainen yksityiskohta oli paljastava kampauksen kuosista aluskimonon reunuksen kirjailuun) oli kallis ja merkitsevä, joten geisha oli jo ammattiaan aloittaessaan harjoitellut vuosia jossakin geishatalossa ja velkaa talon ylläpitäjälle. Tämä puolestaan sijoitti huomattavasti rahaa geishoihinsa. Asiakkaita tavattiin teehuoneissa, jotka ottivat omat prosenttinsa palkkioista. Geishoilla oli hyväksyttyjä rakkaussuhteita näyttelijöiden kanssa, mutta heidän tavoitteensa oli saada yksi tai useampia suojelijoita, jotka maksoivat kalliit laulu-, tanssi- ja muut kurssit ja takasivat geishan taloudellisen toimeentulon.

Kirjan aikakausi lisää epävarmuutta tähän jo muutenkin salajuonien ja ristiriitojen repimään maailmaan. Japani on flirttailemassa länsimaisuuden kanssa, mutta ei oikein ymmärrä sitä. Erakkomajan portin edestä kulkee raitiovaunu, sähkövalot valaisevat kilpaa kaasuvalojen ja paperilyhtyjen kanssa. Tuhmat nuorukaiset tilaavat aikakauslehtiä, joissa on länsimaisia alastonkuvia - kaikesta seksuaalisesta ammattitaidostaan huolimatta geisha ei esiinny alasti paitsi täysin hämärässä suojelijansa kanssa.

Kirjan päähenkilö, geisha Komayo, on toiminut ammatissa jo 17-vuotiaasta asti. Hän on mennyt naimisiin maaseudulle, mutta mies kuoli, ja lapseton Komayo palaa Shimbashin huvialueelle 25-vuotiaana. Hän kohtaa Yoshiokan, liikemiehen, jolla oli hänen kanssaan suhde, jonka he solmivat uudelleen. Yoshioka on toisen geishan suojelija (suojelija saa mainetta kuuluisasta geishasta), mutta Yoshioka huomaa tuntevansa voimakkaasti Komayota kohtaan. Hän tarjoaa tälle rakastajattaren asemaa. Komayo on kuitenkin epävarma avioliittonsa vuoksi - hän pelkää etukäteen joutuvansa kolmannen kerran palaamaan "uutena" geishana Shimbashiin. Asiat mutkistuvat, koska Komayo rakastuu näyttelijään, ja lisäksi hänet käytännössä pakotetaan toiselle suojelijalle, joka nauttii naisten alistamisesta ja raa'asta kohtelusta. Yoshiokan entinen geisha on katkera asemansa menetyksestä ja juonittelee Komayota vastaan, ja nuori geisha, jonka iäkäs suojelija on kuollut ja jättänyt naiselle perinnön, kilpailee näyttelijän rakkaudesta.

Klassiset geishat kokevat jo kilpailua oudoilta tahoilta - "uudet naiset" haluavat esiintyä geishoina ilman rankkaa koulutusta ja käyttäytymissääntöjä. Koomisena esimerkkinä kirjassa mainitaan lääkärin vaimo, joka haluaa olla geisha, muta vielä mieluummin näyttelijä läntisissä näytelmissä - mieluiten Juliana, jota Romeo suutelee parvekkeella lintujen lentäessä ympärillä.

Japanilaisessa kirjallisuudessa naisen eroottisin osa oli niska, jonka kampaus ja kimonon linjat jättivät paljaaksi.

Wednesday, April 15, 2009

Connie Willis: To Say Nothing of the Dog

Connie Willisin kirjassa "Doomsday Book tai Tuomiopäivän kirja esitellään lähitulevaisuuden Oxfordin aikamatkaosasto. "To Say Nothing of the Dog" kertoo, miten äärettömän rikas ja dynaaminen lady Shrapnell on käytännössä kaapannut koko osaston. Hän rakentaa uudelleen toisessa maailmansodassa pommitetun Coventryn katedraalin viimeistä yksityiskohtaa myöten ("Jumala on yksityiskohdissa", on hänen mottonsa.) Lady Shrapnellin esi-esi-esi-esi-esiäiti on päiväkirjassaan kertonut, miten hänen elämänsä koki uskomattoman mullistuksen Coventryn katedraalissa 15. kesäkuuta vuonna 1888. Valitettavasti päiväkirja on kastunut, ja sitä yritetään kuumeisesti selvittää. Tiedetään vain, että esiäiti on tavannut rakkaan aviomiehensä herra C:n (muuta ei nimestä saada selville) kyseisessä paikassa kyseisenä päivänä.

Verity Kindle on lähetetty vuoteen 1888 koettamaan varastaa Tossien - kyseinen esiäiti - päiväkirjan; Ned Henry puolestaan on saanut tehtäväkseen etsiä katedraalista kadonneen viktoriaanisen maljakon, josta käytettiin nimitystä "bishop's bird stump" (bird stump oli maljakkotyyppi). Ned ja Verity törmäävät viktoriaanisessa Englannissa suorastaan epätavalliseen faunaan, kuten Darwiniin, joka ols opetettu hyppäämään puusta (koira), Prinsessa Arjunaan, joka rakasti kultakaloja (kissa) ja mulkosilmäiseen viuhkapyrstöiseen kultakalaan, puhumattakaan koirasta. Koetaan myös suudelma, joka kesti 169 vuotta, meedion istunto, joka päättyy kolmen aaveen ilmestymiseen (puhumattakaan koirasta) ja tavataan pari Oxfordin professoria, jotka kiistelevät historiasta konkreettisesti - koettamalla hukuttaa toisensa.

Tarinassa viitataan useasti Jerome K. Jeromen kirjaan Three Men in a Boat (to say nothing of the dog!). Nokkela henkilö huomasi jo, että Willisin kirjan nimi on kotoisin Jeromen kirjan nimestä. Kertakaikkisen ratkiriemukas kirja.

Saturday, April 11, 2009

Pekka Hakala: Suuri ja sekava Venäjä

Pekka Hakalan kirja näyttäisi olevan Helsingin Sanomien kustantama - ymmärrettävää, koska tekijä on Hesarin toimittaja ja nojaa omiin aikaisempiin juttuihinsa lehdessä.

Kirja on hyvä katsaus Venäjän vaiheikkaisiin vuosiin (unohtamatta tietenkään Neuvostoliitto-taustoja). Hakala on valinnut rakenteen, jossa seurataan tapahtumia vuosi vuodelta niin, että jokaisen luvun alussa on joitakin päivämääriä, ja itse luvuissa kuljetaan sitten henkilöiden ja tapahtumien mukana laajemmalla aikavälillä niin, että tarinat ovat ymmärrettävämpiä.

Vauhdikkaita yksityiskohtia on löytynyt. Hakala on pyrkinyt myös päättämään luvut venäläisen Andrei Frolovin muistikuviin kyseisestä vuodesta. Tämä on mielestäni turhan heikko yksityiskohta, koska Frolov ei turhia tarinoi. Sen sijaan moni muu haastateltu on värikäs kertoja ja kirjan nimi tulee oikeutetuksi - Venäjä on todella suuri ja sekava. Esimerkiksi maailman rikkain suomalainen on venäläinen ja asuu Sveitsissä.

Yksityiskohdat ja rehelliset juorut ovat parasta antia Putinin kasterististä Litvinenkon poloniummyrkytyksen merkillisyyksiin ja Jeltsinin tyttären lemmenseikkailuihin. Mutta miksi ihmeessä Hodorkovski ei paennut ajoissa maasta?

Kuvia olisin kaivannut - Hakala mainitsee useita lehtikuvia, jotka nousevat muistista. Se on kirjan toinen erinomainen anti - omassa mielessä olevat muistot tulevat esiin ja järjestyvät - lukija huomaa tietävänsä enemmän kuin uskoikaan. Koettakaa itse: Litvinenkon kristusmainen hahmo sairaalan vuoteessa - Hodokovski kalterien takana - Jeltsin johtamassa orkesteria - alushoususillaan pakeneva tyttö Beslanin koulukaappauksen aikana.

Jeltsin rokkaa Rostovissa

Wednesday, April 08, 2009

Kate Mosse: Krypta

Kate Mosselta on aikaisemmin suomennettu "Labyrintti", joka oli sijoitettu samalla tavoin kahteen aikakauteen kuin "Krypta". Minusta Mosse on parantunut kirjailijana - odotan kiinnostuneena, kirjoittaako hän kolmannen kirjan.

"Krypta" on tiivis ja jännittävä; kaksi aikakautta on sidottu yhteen tiiviisti ja tarinaa kuljetetaan hyvin huolimatta siirtymistä aikakausien välillä. Kaikkea ei selitetä. Eräs henkilöistä liittyy varmasti kataareihin, mutta Kate jättää hahmon lukijan havaintokyvyn varaan. Hiukan häijysti kirja sisältää liitoksia "Da Vinci -koodiin" tai vieläkin enemmän kirjaan "Pyhä veri - pyhä Graal", mutta vain maantieteellisesti. Mahdollisesti Kate haluaa nähdä, käyttävätkö kustantajat yhteyttä hyväkseen mainostuksessa.

"Krypta" liikkuu vuosien 1891 ja 2007 välillä. Vuonna 1891 nuori pariisitar osallistuu veljensä rakastajattaren hautajaisiin. Hän ei ole koskaan tavannut naista. Leonie ja hänen veljensä ovat lähdössä Pyreneille setänsä nuoren lesken omistamalle maatilalle. Heidän lähdettyään kotoa sinne tunkeutuu raiskaaja ja murhaaja, joka jäljittää Leonien veljeä Anatolea, koska himoitsee saada käsiinsä tämän rakastajattaren eikä usko naisen kuolleen. Hänen jäljiltään jää yksi vainaja, Leonien ja Anatolen äiti. Ja Anatolen huolellisuudesta huolimatta tappaja pääsee nuorten jöljille - suoraan taloon, jossa Anatolen kuolleeksi luultu rakastajatar, Isolde elää. Vuorille, joilla pahjolaisen väitetään kulkevan.

Vuonna 2007 Meredith Martin jäljittää samaan taloon säveltäjä Debussytä, mutta myös kuolleen äitinsä menneisyyttä. Meredith on adoptiolapsi, jonka äiti surmasi itsensä ja jätti jälkeensä ensimmäisen maailmansodan aikaisen valokuvan ja pari epämääräistä vihjettä. Meredith päätyy sattumalta Pariisissa tarot-korttien lukijan luo, ja tämä käyttää tarot-pakkaa, joka liittyy suoraan suvun menneisyyteen ja Leonieen.

Kaipa tämä tuntuu kioskikirjan kuvaukselta, mutta kirja on todella hyvin kirjoitettu ja säilyttää jännityksen ja tunnelman loppuun asti. Eräs pieni tieto: syfilistä kutsuttiin aikoinaan paholaisen suudelmaksi tai paholaisen ruusuksi (kirjailija Tanith Leeltä saatu tieto).

Saturday, April 04, 2009

John Bellair: The Face in the Frost

Niitä pieniä fantasiahelmiä, jotka hukkuvat ja unohtuvat. Ursula LeGuin piti tästä kirjasta paljon: "This is autenthic fantasy by writer who knows what wizardry is all about."

Kirjassa kerrotaan kahdesta velhosta, Prosperosta (ei hän, jota ajattelette) ja Roger Baconista (todennäköisesti hän, jota ajattelette). Prosperoa uhkaa jokin nimetön, joka laajenee varsinaiseksi kauhufantasiaksi. Huolimatta kirjan huumorista kauhu on koko ajan läsnä. Huumoria on kohta, jossa velhot yrittävät muuttaa puutarhakasviksia vaunuiksi (älkää yrittäkö tomaatilla!) ja Prosperon puhuva peili. Merkille pantava on myös kohta, jossa Roger Baconin puhuva pää kuulee väärin, kun Roger koettaa rakentaa Englannin suojaksi pronssimuurin (brass) ja pää kuulee väärin ja tekee muurin lasista (glass). Viikingit eivät ole vaikuttuneita. Englannin rannoilla on lopputuloksena paljon lasinsirpaleita.

Kauhu rakentuu hetkittäin hyvinkin pienistä elementeistä - lentävästä syyslehdestä, joka viiltää haavan, yöperhosesta, joka paiskautuu päin kasvoja - klassisista kummitustarinoista, kuten selittämätön kylmyys, ja todellisesta kauhusta, kuten katoava kaupunki.

Kirjan julkaisuvuosi, 1969, oli Sormusten Herran aikaa, ja se näkyy kansikuvasta. Ärsyttävää. Prospero ja Roger Bacon ovat niin kaukana Gandalfista kuin asiansa osaavat velhot voivat.

Wednesday, April 01, 2009

Charles Dickens: Nicholas Nickleby

Jotenkin tämä Dickens on välttänyt tähän asti huomioni. Vahinko. Kirja on hurmaava melodraama. kaikkea löytyy - kauniita pulassa olevia neitoja, julmia koronkiskureita, köyhtyneitä nuorukaisia, hilpeitä teatterilaisia, sydäntä särkevän huonosti kohdeltuja lapsia, avioliittofarsseja, kaksintaisteluja, rehtejä maalaisia ja kauhutarinoihin kelpaavan kolkkoja taloja. Katuvia ja katumattomia juoppoja, katuvia ja katumattomia rangaistussiirtolaisia, jaloja ja anteliaita rikkaita vanhojapoikia ja yksi hilpeä hullu.

Nicholasin isä kuolee ja jättää perheensä köyhyyteen, koska vaimo on antanut typeriä neuvoja rahojen suhteen. Vaimo ei tietenkään koskaan anna miehelleen anteeksi, vaan muuttaa Lontooseen poikansa ja kauniin tyttärensä Katen kanssa ja heittäytyy perheineen miehensä veljen armoille. Koronkiskuri Ralph on todellinen, kivisydäminen konna. Hän lähettää nuoren Nicholasin maalle täysihoitolakoulun opettajaksi. Kouluun on sijoitettu lapsia, joiden sukulaiset tai holhoojat eivät halua huolehtia heistä. Charlotte Bronten koulukuvaus on yksityiskohtaisempi, mutta Dickensin on varmasti todenmukainen - hän huolehti tarkoin arkielämän kuvaustensa yksityiskohdista ja tutustui huolella kuvaustensa kohteisiin.

Kuumaverinen ja jalosydäminen Nicholas joutuu karkaamaan koulusta huonoiten kohdellun poikaparan kanssa. Heidän tiensä johtaa heidät kiertelevään teatteriin ja siten takaisin Lontooseen, jossa Ralph-setä on sijoittanut Katen epämääräisen modistin oppiin ja siten houkutuslinnuksi koronkiskuripuuhiinsa. Tätähän Nicholas ei siedä.

Samalla, kun nuoret Nicklebyt sentään välttävät pahimmat mahdolliset kohtalot, setä Ralph puolestaan seuraa yksinäistä tietään kuolemaan, joka tuo mieleen Dickensin "Joululaulun".

Kersti Juvan käännös on puhdasta nautintoa.