Iain Banks: Pelaaja

Banksin tulevaisuusvisiossa planeetat ja kiertoradoille rakennetut rengasmaailmat muodostavat rauhanomaisen yhteenliittymän, "Kulttuurin", jossa biologiset lajit ja älykkäät koneet ovat tasaveroiset. Kulttuuri on tavannut toisen, aggressiivisen yhteenliittymän, joka käyttää itsestään nimitystä "Imperiumi". Imperiumi sisältää kaikki meidän tuntemamme epämiellyttävät piirteet; yksinvaltiuden, väkivaltaisen hyökkäyspolitiikan, voimakkaat rikkaiden ja köyhien erot, seksin, alistamisen, kidutukseen ja sadismiin perustuvan hallinnon ja viihteen.

Imperiumi pysyy koossa kaikkinielevän, monimutkaisen pelin, azadin, voimin. Azad on pyhä toimitus, ja sen lopputuloksen mukaan jaetaan kaikki virat mukaan lukien korkein, keisarin virka. Kulttuuri päättää haastaa Imperiumin sen omassa pelissä. Matkaan lähetetään - kirjaimellisesti kiristetään, ei Kulttuurikaan mikään pyhäkoulu ole - Morat Gurgeh. Azad kaappaa Gurgehin pyörteisiinsä huolimatta salamurhayrityksistä ja muusta ikävästä, jota häneen kohdistetaan Imperiumissa. Vasta pelin loppunäytös paljastaa Gurgehille, ketkä kaikki ovat pelanneet hänellä, ja mitä on panoksena.

Olen yhä enemmän alkanut pitää Banksin space opera -kirjoista. Eilinen natsi-Saksaan sijoitettu kirja pelasi oikeastaan samaa peliä, ja vähemmin panoksin. Huumoria on kuitenkin Banksilla paljon enemmän. Vain kiero mieli voisi antaa älykkäille avaruusaluksille sellaisia nimiä kuin Banks - "Rajoittava Tekijä", "Lue Ensin Käyttöohje" ja "Tietenkin Rakastan Sinua Vielä" muiden muassa.

Julian Semnojov: Kevään seitsemäntoista hetkeä

Julian Semnojov on ilmeisesti kirjoittanut useitakin kirjoja mestariagentti von Stirlitzistä, ja von Stirlitzistä on tehty elokuvakin. "Kevään seitsemäntoista hetkeä" seisoo kyllä itsekseenkin, ja erinomaisesti seisookin. Kirja kuuluu Kansankulttuurin kustantamaan Neuvostokirjallisuus-sarjaan - sarjan julkaisuaikana (Breznevin kausi) väitettiin, että Suomesta sai paremmin modernia neuvostokirjallisuutta kuin koko Neuvostoliitosta.

Kirjasta huomaa heti, että se on venäläinen. Yksikään saksalainen kirja ei aloita liian varhaisesta satakielestä pyökkimetsässä (ja lopeta agenttiin, joka istuu metsässä ja silittelee nuoria ruohonlehtiä). Tarina itse on erinomainen vakoilijakertomus natsi-Saksan viimeisiltä kuukausilta. Von Stirlitziä (todellisuudessa venäläinen, peitetehtävässä toimiva Ivanov) ja hänen avustajiaan lukuun ottamatta kaikki henkilöt ovat todellisia historiallisia hahmoja. Kirjassa pyöritellään taitavaa ja jännittävää vakoilukertomusta. Von Stirlitzin Moskovasta saama tehtävä on paljastaa, kuka Hitlerin lähipiirissä on yrittänyt ottaa yhteyttä länsiliittoutuneisiin. Juttua vaikeuttavat pommitukset, jotka sattumoisin surmaavat von Stirlitzin radistin.

Saksalaisten vakoilupiirien mutkikkaat keskinäiset kärhämät, juonittelu länsiliittoutuneiden kanssa ja kuolleen radistin vaimon vammautuneena vahingossa puhuma venäjän kieli tekevät von Stirlitzin tehtävästä äärimmäisen vaikean. Lopussa hän kuin urhea neuvostosankari ainakin valitsee vaikeamman tien ja palaa palavaan Berliiniin, vaikka olisi voinut poistua pelistä turvalliseen Pariisiin.

Mielenkiintoinen kaksoisvalotus; kirja kertoo natsi-Saksasta, mutta koko ajan alla häilyy Breznevin ja Stalinin Neuvostoliitto, jonka oloihin vihjataan useissa kohdin.

Poliittisen elämän normi oli kyynisyys. Valhe oli arkinen välttämättömyys. Syntyi aiemmin tuntematon käsite - totuusvalhe, mikä tarkoitti sitä, että totuudesta tietoiset ihmiset valehtelivat toisilleen tietäen puhetoverinsa ymmärtävän kuulevansa valheen ja vertailevan sitä tuntemaansa totuuteen.

Totuusvalhe - vai Orwellin uuspuhe? Stalinin ajan "kuiskailijat"?

David Eddings: The Hidden City

On pakko olla samaa mieltä arkkipiispa Bergstenin kanssa, kun hän valitti ratsastaneensa 10 000 kilometriä eikä sitten tullut yhtään kunnon taistelua. Täytyy myös ilmiantaa pikku jumalatar Aphrael laittomista ylitöistä; niin monessa paikassa hän kieppui samalla kerralla. Olisi hoitanut koko jutun saman tien vaivaamatta kaikkia näitä henkilöitä - kaikkihan joka tapauksessa riippui hänestä ja monet asiat hän olisi jo paljastuneilla kyvyillään voinut hoitaa helpomminkin.

Ja huomautus pikku lipsahduksesta: Aphrael ilmoitti, ettei kestä raudan koskettamista. Miksi hän sitten kuuden kirjan ajan on tyytyväisesti nojaillut rautaan pukeutuneisiin herrasmiehiin?

No, ei olla pikkumaisia. Monimutkaisin manööverein pantiin järjestykseen kokonainen manner ja kaikki päättyi fantasiakirjallisuuden sääntöjen mukaan miekoilla käytyyn kaksintaisteluun. Mitä muuta voi kukaan pyytää? Ja kuten Bergsten huomautti: aina, kun Sparhawk kävi jossakin kaupungissa, hän jätti se raunioiksi. Bergsten toivoi, ettei siitä tulisi tapaa. Todella; jopa tarinoiden alkuvaiheessa arkkiprelaattia valitessa meni yksi kaupunki eikä se edes ollut viholliskaupunki. Siitä asiat sitten etenivät vauhdilla. Keisari saa olla kiitollinen, että Matherion jäi paikoilleen.

Amos Oz: Mieheni Mikael

Ozin kirjat ovat kaikki eroottisia, sitä ei vain yleensä huomaa. Tästä kirjasta huomaa. MIetin lukiessani, oliko kirja Ozin yritys selvittää välit äitinsä kanssa (joka poti masennusta ja surmasi itsensä, kun Oz oli 12-vuotias).

Kirjan kertoja on Hanna, joka meni naimisiin geologi Mikaelin kanssa. Hanna ei ymmärrä Mikaelia ollenkaan ja ymmärrettävästi lukijalle välittynyt kuva on myös hiukan hämmentynyt. Itseään Hanna ei ymmärrä senkään vertaa, mutta kuva tulee selvästi läpi. Hanna on tyydyttämätön, ahdistunut ja onneton. Hän turvautuu eroottisiin ja väkivaltaisiin päiväuniin, hurjiin ostospuuskiin, jotka jättävät talouden sekasortoon, ja lapsensa hakkaamiseen.

Hannan ahdistus johtuu myös Jerusalemista, jonka tuhosta hän uneksii. Hänen unissaan liikkuvat myös arabikaksoset, joiden kanssa Hanna lapsena leikki. Hannalle he edustavat "sitä toista"; kiilusilmäisiä, puheettomia susikaksosia, jotka alistavat, nöyryyttävät ja tekevät väkivaltaa. Koska Mikael on itsensä hallitseva, vakaa, hillitty mies, hän ei tyydytä Hannan luonteen hurjaa ja masokistista puolta. Mikael käy kuuden päivän sodankin läpi stoalaisen hillitysti, vaikka hän melkein kuolee.

Lopulta Hanna luopuu tuijottamaan maailmaa parvekkeelta ja uneksimaan arabikaksosista, jotka räjäyttävät käsikranaateilla Israelin kibbutseja. Ilman Jerusalemia Hanna olisi kuva amerikkalaisesta perheenemännästä, joka luottokorteillaan saattaa maailman talouslamaan, mutta ainutlaatuinen ympäristö, Jerusalem, antaa tarinalle aivan oman vivahteensa.

Amos Oz: Pantteri kellarissa

Paikka on Jerusalem, vuosi 1947 - britit pitävät vielä valtaa, juutalaiset vastarintamiehet ammuskelevat öisin. Amoksen kirjat muistuttavat, että britit olivat Palestiinan juutalaisten verivihollisia. Poika, lempinimeltään Profi (professorista), on perustanut vastarintaliikkeen kahden toverinsa kanssa. He rakentavat rakettia, jonka aikovat ampua Englannin kuninkaan linnaan pakottaakseen englantilaiset lähtemään Palestiinasta.

Profi tuntuu kummallisen lapselliselta 12-vuotiaaksi, jonka isällä on suuri kirjasto historia- ja maantieteen kirjoja ja karttoja, joita Profi ahneesti tutkii. Luulenpa selityksen olevan, että Profi on todellisuudessa Amos, joka oli 1947 8-vuotias. Sen ikäisen voi kuvitella rakentavan hylätyistä pölynimurin osista rakettia. Profi on muutenkin hiukan ymmällään - hän käy salaa opettamassa hepreaa lihavalle, yhtä eksyneelle englantilaiselle sotapoliisilla, jota hän uskoo vakoilevansa (vaikka naapurin parikymppinen kaunotar keksii heti englantilaisen todelliset motiivit "vaikka tuskin hän sinulle vaaraksi on". Panttereita ovat vallanjanoiset, nälkäiset tyypit, kuten Profin vastarintatoveri Ben Hur. Profista ei pantteria tule, vaikka hän miten haluaisi.

Jotenkin hyvin surullinen kirja yksinäisestä pojasta, jonka ympärillä hautuu todellinen sota, mutta joka ei pysty ratkaisemaan yhtään aikuisten elämän arvoitusta (vaikka lukijat, ja tietenkin aikuinen Profi, Amos, kykenevät). Onko mitään surullisempaa kuin aikuisena muistella lapsuuden viattomuutta, jota muut pettivät?

Manly Wade Wellman: John the Balladeer

Painokseen on koottu kaikki ns. "Silver John" -novellit ja vinjetit. John ja hänen hopeakielinen kitaransa vaeltavat Appalakeilla ja tapaavat monenlaisia yliluonnollisia olentoja. Toiset ovat kansanperinnettä, kuten "sielunsyöjä", toiset vaikuttavat hihasta tempaistuilta. Elintärkeä osa Johnin persoonaa on hänen maalaismurteensa. Kun John panee aisoihin naisnoidan, hän sanoo:

"I hate to talk thisaway to ladyfolks,, but some things purely have to be said."

Sen jälkeen hän kaataa ämpärillisen siunattua vettä noidan päälle (jonka käy huonosti):

"I hate things like this, folks."

Tämä reipas liike tuo mieleen, että John ei ole pelkkä kansanmuusikko. Hän pystyy antamaan napakoita iskuja, kun tarvitaan, hän on maallikkotieteilijä ja on sotinut Koreassa. (Reipas mies niin ikääntyneeksi - hän keskustelee eräässä tarinassa kuukävelystä.)

Kaikilla hyvillä tytöillä on keltainen tukka ja silmät siniset kuin pellavankukat; pahoilla naisilla on tukka. joka on punainen tai musta kuin myrskypilvi. Kaikilla on myös hyvä vartalo, mutta John ei katsele naisia ennen kuin hänen tyttönsä Evadare kävelee hänet kiinni (kirjaimellisesti) ja heidät vihitään. Tosin häiden jälkeenkin John on sama yksinäinen kulkija kuin aikaisemminkin. Romaaneissa John toki mainitsee aina rakkaansa Evadaren, mutta ei näissä novelleissa. Yksinäinen kulkija.

Miltähän tämä kirjassa mainittu kappale "Down yonder" kuulostaisi hopeakielisellä kitaralla?

David Eddings: The Shining Ones

Tamuli-trilogian toinen osa. Kovasti pannaan Tamuli-imperiumia uuteen uskoon. Varsinaiseksi viholliseksi paljastuu Sephrenian vanha ystävä ja luotettu, Bhelliom hankitaan takaisin ja se osoittautuu hyvinkin puheliaaksi kapistukseksi, ja uusiin olentoihin tutustutaan.

Hohtavainen Xanetia oikoo mutkia lukemalla siististi ja järjestelmällisesti useiden henkilöiden ajatuksia - Eddings pääsee helpolla, kun hän voi siirtyä suoraan kerrontaan ja jättää henkilöiden toiminnan vähemmälle. Vaikutelma on kyllä kuin Hercule Poirot -jutuissa, joiden lopussa kaikki istuvat kunnioittavasti kuuntelemassa, kun kaikki levitetään luentomuodossa eteen. Kummastuttaa myös (sinänsä hyvin viehättävien) rikollispäälliköiden joutilas kuukausien maleksiminen ylhäisön parissa. Sikäli kuin mafioista on kerrottu, niin capo di capo vahtii hyvinkin tarkkaan capoja, muuten hänellä on äkkiä puukko selässä. Ilmeisesti eleenien ja tamulien rikolliset ovat harvinaisen kunnioittavia päällikköjensä suhteen.

Eddingsin tirlogioiden heikkous on aina keskimmäinen osa. Ne on yleensä kirjoitettu vain siksi, että kaksiosaiset trilogiat ovat niin tylsiä.

F.M.Dostojevski: Idiootti

Hans Holbein nuorempi: Kristus ristiltäoton jälkeen

"Idiootti" on vaikuttavan monimutkainen ihmissuhdekimppu. Juonessa kiinnitetään usein huomio ruhtinas Myshkiniin, houkkaan, jumalanhulluun. Jumalanhullut ovat venäläisille rakkaita hahmoja (Tolstoi keräili heitä kotiinsakin ja yritti itse ruveta sellaiseksi). Dostojevski kuvaa houkkansa epileptikoksi. Epilepsia ei kuitenkaan selitä hänen tynnyrissä kasvaneen viattomuuttaan. Ehkä hän on jonkinlainen Kristus-hahmo (Holbeinin maalauksesta keskustellaan romaanissa, ja Myshkinin vastahahmolla Rogotsinilla on seinällään Holbeinin taulun jäljennös). Rauno Räsänen on kaapannut blogiinsa Kiiltomadosta "Idioottia" kuvaavan arvion, jonka minä kaappaan nyt tähän.

"Idiootin" juoni tulee lainaamassani arvostelussa osittain kuvatuksi. Samoin mainitaan homoeroottisuus, johon lukiessani kiinnitin huomiota. Rogotsin on myös mystisesti Kristus-Myshkinin vastapari - voisin vannoa, että Mihail Bulgakovilla oli Rogotsin mielessään, kun hän kirjoitti kirjaansa Saatanasta. Erityisesti kohtaus, jossa keuhkotautinen Ippolit kuvittelee Rogotsinin tuleen huoneeseensa yöllä, ja frakki yllään - lukitun oven läpi. Sen sijaan toinen vastakohtapari, syntinen Nastasja ja kenraalin tytär Aglaja, ei ole herättänyt yhtä suurta huomiota. Minusta he ovat yhtä kiinnostavia; naisten välillä salamoi muukin kuin Myshkinin vuoksi tunnettu mustasukkaisuus. Nastasja lähettelee Aglajalle rakkauskirjeitä, ja tämä vastaa tapaamalla Nastasjan kohtauksessa, jossa kaksi miestä tuntuvat olevan tarpeetonta tavaraa.

Eräs seikka on kuitenkin mielestäni kaikkea muuta tärkeämpää: raha. Jokaisessa voimakohtauksessa riidellään rahasta, eikä intohimoihin tarvita miljoonia - kaksikymmentäviisi ruplaa riittää. Kirjan runsas henkilökokoelma puhuu rahasta, riitelee rahasta, varastaa rahaa ja uneksiikin rahasta. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän konnamaisia kuten Ganja, joka kirjan alussa on taivuteltu kosimaan Nastasjaa 75 000 ruplan vuoksi, ja lopussa yrittää vietellä Aglajan. Ruhtinas Myshkin on kummassakin kohtauksessa Ganjan vastapeluri; jos Myshkin ja Rogotsin ovat Kristus ja Saatana, niin Ganja ja Myshkin ovat lurjus ja viaton. Ganja itse sanoi olevansa valmis pieniin halpamaisuuksiin muttei suureen, paitsi jos on kyse suuresta summasta. Muita konnia riittää riesaksi asti ruhtinaan ympärillä. Varsinainen viatonten tanssi; he eivät edes häpeä. Hepä juuri tekevätkin kirjasta hauskan traagisista päähenkilöistä huolimatta.

Toinen huomio koskee sairautta. Suurin osa henkilöistä tuntuu olevan joko juoppoja tai sairaita. Ruhtinas on epileptikko. Nastasjaa hän pitää mielenvikaisena, Aglaja ja hänen äitinsä ovat hysteerisiä. Ippolit kadehtii koko maailmaa, koska hän on kuolemassa keuhkotautiin ja muut ovat terveitä; niinpä hän harrastaa ilkeyttä niin paljon kuin voi. Vanha, juoppo, valehteleva kenraali saa halvauksen. Ganja saa aivokuumeen, samoin Rogotsin. Rogotsinin äiti on dementikko. Juonittelevan Lebedevin vaimo on kuollut lapsivuoteeseen. Viittasiko Dostojevski siihen, että itse Venäjää riivasi sairaus?

Kiehtova piirileikki. Pikkupirut ja enkelit tanssimassa kuin Aaro Hellaakosken runossa.

Oi pienoiset, ettehän arvaa:
moni vaihtaa nahkaa ja karvaa,
sika paljon siipiä syö.

Brian Fagan: Pitkä kesä

Kiinnostava tapa käsitellä ihmiskunnan historiaa jääkausista asti ilmaston pohjalta. Sade- ja lämpöalueiden vaikutus kansojen liikkeisiin ja teknisiin edistysaskeleisiin, esimerkiksi maanviljelyksen kehittämiseen. Saharan kuivuusalueen liikkeiden suhde Rooman valtakunnan kasvuun ja häviöön. Titicaca-järven kadonnut sivilisaatio ja miksi se katosi. Miten ihmiset tulivat Pohjois-Amerikkaan. Ja mihin ne mammutit oikeastaan kuolivat?

Kiinnostava termi on kulttuurin haavoittuvuusraja. Suuretkin muutokset siedetään, jos haavoittuvuusrajaa ei ole saavutettu, mutta kun raja on ylitetty, pienetkin muutokset maksetaan ihmishengillä - nykyään miljoonilla.

Enemmän ja tarkempaa olisin kaivannut. Kirjoittaja mainitsee pari isoa tulivuorta, mutta miten vaikutti Thera (Santorini)? Oliko kylmyyskaudella 1300-luvulla vaikutusta mustaan surmaan? Sen tapaisia kysymyksiä.

Toivottavasti Faganin jälkiä seurataan nyt, kun ilmasto on muodissa. Ei muuten lupaa hyvää tulevaisuudelle - haavoittumisraja on ylitetty ja pitkä kesä voi olla päättymässä - ja ihmisten aiheuttama muutos on todellisuutta.

Matt Ridley: Jalouden alkuperä

Miksi ihmiset auttavat toisiaan? Jaloudesta? Itsekkyydestä odottaessaan vastapalveluksia? Sukulaisuuden vuoksi?

Kaikista näistä syistä. Matt Ridley käy läpi ihmisten yhteistyöhalukkuuden syitä peliteorioiden, geenitekniikan ja antropologian keinoin.

Lopullinen johtopäätös on liian 1600-luvun liberaali (valtio yövartijana) minun makuuni, mutta monia kiinnostavia johtopäätöksiä ja niiden perusteluja kirjasta löytyy. Ajattelun aihetta.

Susanna Clarke: Jonathan Strange & herra Norrell

Epätavallinen ja hyvä - epätavallisen hyvä - fantasiaromaani. Kirja ei ole harppomista varten eikä ole pakattu täyteen actionia. Se etenee hitaasti ja syvenee koko ajan. Etulehti ilmoittaa, että kirja on "Charles Dickensin ja Jane Austenin hengessä kirjoitettu". Jos tämä tarkoittaa, että se on jommankumman tyyliin tehty, tieto on väärä - kirja on Susanna Clarken tyyliin tehty. Jos sitaatti tarkoittaa, että kyseessä on syventävää ihmiskuvausta, vertaus on oikea. Clarke ehdottomasti ei ole 1800-luvun kirjailija; hän ei ota itseään niin vakavasti, tai ainakaan ei halua näyttää, että ottaa. Itsepilkan alla on kuitenkin voimakas kuvaus kahdesta miehestä - taiteilija- tai tiedemiestyypistä - jotka vääjäämättömästi syöksyvät yhteen ja valitsevat alansa kohtalokseen. Muut henkilöt ovat, joskin tärkeitä itselleen ja juonelle, kuitenkin sivuseikkoja. Sen vuoksi kirjailija voi tehdä sen ärsyttävän tempun, että jättää muiden henkilöiden kohtalon auki. Kun päähenkilöt löytävät itsensä, tarina on valmis.

Olipa lyyrinen kuvaus. Selkeämmin sanottuna kirja on nimihenkilöidensä, Jonathan Strangen ja herra Norrellin taival Englannin magian parissa. Tapahtumapaikka on Napoleonin sotien aikainen Englanti - ja pari muutakin maata - ja historia on kuvattu varsin oikein lukuun ottamatta sitä pikku juttua, että magia toimii. Herra Norrell koettaa pitää magian omana yksinoikeutenaan, Jonathan on paremminkin lahjakas harrastelija, joka lähes kirjaimellisesti kompastuu kohtaloonsa. Hieno kirja.

Iain M. Banks: Algebraisti

Banks vie lukijan taas kauas tulevaisuuteen. Galaksissa yhteydet katkeilevat, kun aurinkokuntia yhdistäviä madonreikiä romautellaan ja uusien rakentaminen vie aina satoja vuosia. Ulubiksen aurinkokunta on tällä tavoin irtautunut galaksin pääosista ja sitä hallitsevasta Merkatoriasta. Juttu ei ole vain kiusallinen, vaan uhkaava; Ulubista vastaan hyökkäilevät samaan aikaan Nälkiäislahkon sotalaivasto ja Tuonpuoleiset.

Ulubiksella on Näkijöiden klaaneja, jotka tutkivat kaasuplaneetalla eläviä Asukkeja. Asukit ovat Hitaita; yksilöt elävät miljoonia vuosia ja Asukit lajina ovat vaikuttaneet galaksissa kymmenen miljardia vuotta ja asuttavat kaikkia kaasuplaneettoja. Fassin Taak on eräs Näkijä - hän on pari sataa vuotta aikaisemmin (Näkijät elävät pitkään, koska he tutkimustensa aikana sovittavat elimistönsä Hitaaseen Aikaan) löytänyt jotakin, jonka arvellaan viittaavan tarunomaiseen Asukkien madonreikäverkostoon. Asukit itse kiistävät tällaisen verkoston olemassaolon, mutta huhu elää. Fassin alkaa uskoa tarinaan siinä vaiheessa, kun kaikki haluavat tappaa hänet.

"Algebraisti" vaikuttaa hilpeämielisemmmältä kuin jotkut muut Banksin kirjat, mutta siinäkin on kyse perustavista moraalisista ja filosofisista kysymyksistä. Kevyemmäksi sen tekevät Asukit, jotka todella ovat varsinaisia galaksin klovneja - päältä katsoen.

Paljon vähemmän teknistä hämäystä kuin Alistair Reynoldsilla, ja hyvä jälkimaku.

Tuula Kojo (toim. ja suom.): Istanbul-kirja

Novellikokoelma Istanbulista. Idea on hyvä, ja novelleista paistaa syvä rakkaus kaupunkiin, mutta valitettavasti täytyy valittaa. Tähtinovelli, Orhan Pamukin "Ikkuna", on myös Pamukin uudessa novellikokoelmassa. Loput vaikuttavat Oriveden kirjailijaseminaarin tuotteilta. Sekalaisia, osin kiinnostavia, osin olisi pitänyt ehdottaa uudelleen kirjoittamista. Osaa ei olisi pelastanut sekään. Harmi. Aihe on eksoottinen ja vähän tunnettu. Pelkästään paikannimet Nisantasi ja Beyoglu antavat tiettyä ryytiä. Mutta kun ei sytytä, niin ei sytytä.