Luetut 2006-2011

My Photo
Name:
Location: Tampere, Finland

Vapaasti temmeltämässä kirjojen ja Internetin ihmemaassa. Erityinen mielenkiinto pieniin eriskummallisuuksiin tässä suuressa maailmassa.

Tässä arviointeja vuoden 2006-2011 aikana lukemistani kirjoista.

Sunday, August 31, 2008

Frances Hardinge: Kärpästyttö

Kateeksi käy tämän päivän nuoria, joilla on niin paljon hyviä enemmän tai vähemmän fantastisia kirjoja tarjolla.

Hardinge myöntää itse, että "Kärpästytön" pohjana on 1700-luvun alun Englanti. Niin sanoisin minäkin. Eponymius Clent taitaa nojautua Daniel Defoeen, joka ei ollut vain kirjailija, vaan myös hyvin toimelias vakoilija ja tutustui useinkin jalkapuuhun. Tarinan alku on hyvinkin historiallinen Kaarle I:n mestauksesta puritaanien valtaan. Sitten kirja lähtee vaeltamaan omille teilleen; vakuutan, että ratsukameli EI purrut Karle II:lta nenää pois.

Perusjuoni koskee sananvapautta, kirjapainovapautta ja totuutta. Näiden kuvaamisen tarvitaan paljon valheita. Sankaritar on Musca Mye, ei mikään sinisilmäinen kultakutri (saati, että hän tarvitsisi prinssiä pelastuksekseen). Pikemminkin Muscaa kuvailevat etsintäkuulutukset "viekkaan näköiseksi tytöksi, jolla on epätodennäköiset kulmakarvat". Kulmakarvoille on oikein hyvä syy.

Muscan isä joutui pakenemaan maaseudulle, koska hän oli radikaali. Kun hän kuoli, Musca jäi ikävien sukulaisten luo, kunnes - no, Musca ei välttämättä aikonut polttaa myllyä:

Hän ei muistaakseen ollut päättänyt pudottaa lamppua, mutta ei myöskään muistanut, että se olisi suoranaisesti lusikahtanut hänen otteestaan. Toisaalta hän muisti katselleensa, kuinka se putosi kädestä ja poukahteli niin pehmeästi nipulta toiselle, että tuntui mahdottomalta uskoa sen särkyvän. Hän muisti nähneensä, kuinka rikkoutunut lamppu muodosti himmeän valkoisen savukirjaimen juuri ennen kuin kuivat varret alkoivat sen ympärillä mustua ja ensimmäinen epäröivä liekki häilähteli sinisenä, siten kultaisena... ja hän muisti kauhun sävähdyksen kun hänelle oli valjennut, etei paluuta entiseen elämään ollut.


Muscan epätodennäköiset seikkailukumppanit ovat ikääntyvä huijari Eponymius Clent ja harvinaisen taisteleva hanhi Saraseeni. Eikä heidän jäljiltään mikään jää entiselleen.

Friday, August 29, 2008

Mercedes Lackey and Larry Dixon: The Black Gryphon

Mercedes ja Larry ovat naimisissa, siksi ilmeisesti Larry on saanut nimensä otsikkoon. Hän on voinut keksiä uutuuden kirjoittaa aarnikotkista tavallisten lohikäärmeiden sijaan.

"The Black Gryphon" on sijoitettu samaan maailmaan kuin Valdemar-kirjat, mutta kauan, kauan ennen kuin Valdemarin valtakunta perustettiin. Kaikki alkoi, kun vallanhimoinen maagi Ma'ar halusi valloittaa maailman. Kun kuningaskunta murtui, Ma'aria vastaan joutui nousemaan maagi Urtho. Urtho mieluiten kehitti uusia älykkäitä rotuja, ja hänen kruununjalokivensä olivat aarnikotkat. Kaikkinielevä sota Ma'arin kanssa kuitenkin mullisti Urthon ja hänen luomustensa elämän.

Musta aarnikotka on Skandranon, voimakkain, urhein ja melkein älykkäin aarnikotkista. Ja turhamaisin. Toinen mies- (uros?)puolinen henkilö on Amberdrake, ammatiltaan kestra'shern. Kyseinen ammatti on sielujen parantaja, joka tekee mitä hengeltään vammautuneiden auttamiseen tarvitaan hieronnasta ja kuuntelemisesta - ahem - seksiin asti. Amberdrake joutuu muiden ohella hoitamaan naaraspuolista aarnikotkaa Zhaneelia ja trondi'irn (aarnikotkien kunnosta vastaava henkilö) Winterhartia, jolla on salaisuus tunnollaan. Ja tietenkin pitää yrittää voittaa sota tai ainakin pelastaa tappiosta niin monta kuin kyetään.

Ihan mukavaa Lackeymaista viihdettä.


Thursday, August 28, 2008

Marion Zimmer Bradley: The Shadow Matrix

"The Shadow Matrix" on jokseenkin suoraa jatkoa kirjalle "Exile's Song", joten olisi suositeltavaa lukea kirjat oikeassa järjestyksessä. Darkover-kirjat ovat yleensäkin hankalia, koska ne muodostavat kokonaisen massan, jossa jokainen kirja sisältää viittauksia muihin kirjoihin. Periaatteessa kenenkään ei pitäisi lukea yhtään Darkvoer-krijaa ennen kuin on lukenut ne kaikki. Yhtä hämmentävää kuin aikaparadoksit.

Aikaparadokseista on kysynys "The Shadow Matrix" -kirjassa. "Exile's Song" -kirjassa Margaret Alton saapuu Darkoveriin vanhan musiikkioppineen, Ivor Davidsonin, apulaisena. (Sattumoisin Magda, Jaelle ja ne muut ovat kaukaista menneisyyttä.) Margaret on syntynyt planeetalla, mutta viety sieltä aivan lapsena. Hänellä osoittautuu olevan voimakas laran - telepaattinen kyky - ja lisäksi hän on Altonin klaanin perijätär ja rakastuu Mikhail Hasturiin, jonka kanssa hänen ei kuitenkaan sallita mennä naimisiin, koska se aiheuttaisi vaarallsien voimatasapainon horjumisen klaanien kesken. Margaret joutuu myös telepaattiseen kaksinkamppailuun kauan sitten kuolleen Ashara Altonin kanssa ja saa käteensä voimaa säteilevän varjomatriisin.

"The Shadow Matrixin" alussa Margaret opettelee käyttämään uutta kykyään. Mikhail on lähetetty Elhalynin klaanin linnaan selvittämään, kuka nuorista Elhalyneistä olisi sopiva klaanin johtoon. Mikhail joutuu vaaralliseen kamppailuun laittoman lerynisin kanssa. Kun Mikhail ja Margaret tapaavat uudelleen keskitalven tanssiaisissa, vahva voima vetää heidät satoja vuosia Darkoverin menneisyyteen, jossa Margaret tapaa uudelleen Ashara Altonin, tällä kertaa elävänä ja potkivana. Pienikin virhe, ja koko Darkoverin kohtalo muuttuisi.

Viihtyisä opus, jos on tuttu Darkoverin kanssa, mutta tässä aiheessa sarjaa alkoi tuntua, että Bradleyltä rupesi olemaan ruuti lopussa. Voimakkaimmissa Darkover-kirjoissa oli kiihkeää feministisanomaa ja yhteiskunnallista julistusta, mutta sittemmin vauhti hiipui ja kirjat taisivat olla pelkkiä pankkitilin täyttäjiä. Mukavia ihmisiä sovittamassa tanssiaispukuja ja ratsastelemassa lumisissa maisemissa.

Monday, August 25, 2008

Dean Koontz: Odd Thomas - Luostarin kirous

Dean Koontzin kelpo Odd Thomas, pikkukaupunki Pico Mundon pikaruokakokki, näkee edelleenkin rauhattomia aaveita ja otuksia, joita hän kutsuu nimellä bodach ja jotka kerääntyvät paikkoihin, joissa pian tapahtuu hirveitä asioita. Enää hän ei toimi pikaruokakokkina Pico Mundossa, vaan on siirtynyt vieraaksi St. Bartholomewin luostariin selventääkseen ajatuksiaan. Luostarista hän löydä rauhaa eikä hiljaisuutta vaan lisää bodacheja ja muita, entistä oudompia otuksia.

Maailma on täynnä pitkämielistä väkeä. Luostarin apotti on antanut Oddille yleisavaimen ja vapaan liikkumisluvan myös nunnaluostarin puoellla. Tätä lupaa Odd joutuukin käyttämään hyväkseen. Luostarissa soittaa kelloja rauhaton poltergeist veli Constantine, ja Oddille pitävät seuraa Elvis Presley ja Boo-koira (tieto voi olla spoileri, mutta Boo on aavekoira), mutta myös mitä kummallisimmat ja epäinhimillisimmät luomukset. Niillä voi olla jotakin yhteyttä sen kanssa, että luostarin kellarissa on myös suuria tietokoneita ja munkiksi ruvennut miljonääri, joka yrittää todistaa Jumalan ajatuksen muuttuvan aineeksi.

Mitäpä vikaa kelpo Oddissa olisi, mutta hiukan pitkästyttävää hänen seuransa alkaa olla. Spoileri taas: Elviskin alkaa olla sitä mieltä.


Saturday, August 23, 2008

Erkki Arni: Taistelu Tyynen Meren herruudesta 1941-1945

Vaikka kirja on julkaistu ja vuonna 1964, se on edelleenkin toiseksi paras tuntemani kirja toisen maailmansodan Tyynenmeren alueen taisteluista. (Paras on kirja, jonka kaukan sitten luin kirjastosta enkä ole kyennyt löytämään uudelleen - lienee tullut varastoiduksi ja myyty).

Arni liikkuu yksityiskohtaisten kuvausten ja suurten strategisten hahmotusten välillä. Sillä tavoin sodasta saa selvän kuvan, ja draama tulee silti havainnolliseksi; Leyten salmen taistelu, Korallimeri, Guam ja Midway ovat kuin jännittävintä romaania samalla kun syyt taisteluihin ja sodanjohton ratkaisuihin käyvät selviksi. Pelkästään lukujen nimet oat havainnollisia: "Rautasalmessa kulkee Tokion pikajuna", Mariaanien kalkkunajahti" ja "Missä on ryhmä 34? Maailma kummastelee".

Nyt oli oikea aika lukea kirja uudelleen, kun YLE Teema esittää sarjaa "Amerikkalaiset sodassa".

Friday, August 22, 2008

Naomi Novik: Kuninkaan lohikäärme


Tämä on miellyttävä kirja.

Eletään Napoleonin sotien aikaa. Englannin laivastossa ovat kaikki tutut nimet Nelsonista alaspäin. Napoleonin maihinnousua pelätään, Cadizia saarretaan. Hornblower-kirjoja lukeneet tuntevat kokevat ympäristön hyvin tutuksi yksityiskohtia myöten. Yhtä pientä poikkeusta lukuunottamatta.

Tässä maailmassa laivastoilla on ilmavoimat. Tässä maailmassa on lohikäärmeitä.

Reliant-fregatin kapteeni Laurence on voittanut ranskalaisen fregatin Amitién. Amitiélla on kallisarvoinen lasti; kuoriutumisvaiheessa oleva lohikäärmeen muna. Laurence saa ongelman. Jos lohikäärmettä ei valjasteta heti kuoriutumisen jälkeen, lohikäärme käy villiksi eikä sitä enää voida kesyttää. Valjastettunakin lohikäärme ei välttämättä hyväksy sille valittua lentäjää, mutta yritettävä on. Reliantin upseerit vetävät pitkää tikkua. Valinnalla ei ole merkitystä; kuoriutunut lohikäärmeen poikanen hyväksyy vain kapteeni Laurencen itsensä. Hän joutuu luovuttamaan laivan ensimmäiselle upseerilleen ja hyväksymään lohikäärmeen valinnan. Lohikärämeen ensimmäinen kysymys on: "Mikä minun nimeni on?" Laurencen ensimmäinen mieleenjuolahdus on Temeraire, Napoleonin sodista tunnettu sota-alus.

Tästä alkavat Laurencen ja Temerairen yhteiset seikkailut Napoleonin ajan maailmassa. Olen iloinen siitä, että kirjoja näyttää riittävän useampia, koska pari on harvinaisen mukavaa laatua ja kirjan tunnelma pysyy mielessä montakin päivää. Temeraire osoittautuu harvinaiseksi kiinalaiseksi lohikäärmeeksi, ja tulevien kirjojen nimien perusteella taistelupari joutuu myös Aasian rintamalle. Erittäin mukavaa.

Tätä fantasiakirjaa suosittelen sekä nuorille että aikuisille. Harvoin olen tavannut yhtä - no - rehellisen mielyttävää luettavaa. Myös historiallinen pohjatyö ja lohikäärmeiden sovittaminen Napoleonin sotien linjalaivojen ja fregattien maailmaan istuu komeasti. Toivon hartaasti, että kustantaja jatkaa suomentamista, vaikka itse olen juuri siirtynyt hankkimaan kirjoja englanninkielisinä (en malta odottaa saadakseni selville, miten Laurencen ja Temerairen käy).


Thursday, August 21, 2008

Antal Szerb: Pendragonin legenda

Olin vähällä jättää kirjan lukematta kustantajan harhaanjohtavan mainoksen vuoksi. He väittävät, että kirja on "Da Vinci -koodi 60 vuotta ennen Da Vinci -koodia". Herjaa. "Pendragonin legenda" on älykäs ja ironinen kirja, joista kumpaakaan ei "Da Vinci -koodi" ole.

Toinen harha oli omani; yhdistin kirjan Uther Pendragoniin, kuningas Arthurin äidin aviomieheen. Siitäkään ei ole kysymys, Arthur-legendaei liity tarinaan mitenkään. "Pendragonin legenda" on 30-luvulle sijoittunut nokkela tarina, jossa liikutaan Pendragonin suvun ja sen salaperäisen 1600-luvun esi-isän ympärillä. Asaph Pendragonin arveltiin olevan Ruusuristi-järjestön perustaja ja makaavan elävänä hautaholvissaan, kunnes oikea hetki koittaisi. Kertojana on unkarilainen bibliofiili János Bátky ja tarinassa on runsain mitoin kauniita, enemmän tai vähemmän salaperäisiä naisia, Connemarasta kotoisin oleva seinillä kiipeilijä, jonka motiivit eivät ole puhtaat, valtava omaisuus, jonka perimys on epäselvä, saksalainen amatsoni ja luonnollisesti Pendragonin suvun jäseniä, hullu walesilainen erakko, jättiläisaksolotleja, jättiläismäisiä pertuskamiehiä ja keskiyön ratsastaja. Kauniista naisista János Bátky lausuu:

Mikään ei herätä epäilevää pessimismiäni niin kuin naiskauneus. Jos olisin diktaattori, antaisin vangita kaikki kauniit naiset. Maailma olisi sen jälkeen paljon rauhallisempi.

Antal Szerb oli huomattava unkarilainen kirjallisuustutkija, joka työskenteli myös Ranskassa, Italiassa ja Englannissa ja kuoli natsien vankileirillä vuonna 1945. Hyvin vahva, monikansallinen kirjallisuustausta näkyy kirjassa kepeytenä ja leikkisyytenä; Szerb heittelee aihettaan kuin sarjaa värillisiä palloja. Hänen kuolemansa 44-vuotiaana on vielä yksi kohtuuton ja surullinen näytös natsien historiassa.

Wednesday, August 20, 2008

Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa

Tässä on hyvä esimerkki siitä, että nuoruuden kiihkeitä kirjarakkauksia ei pitäisi lukea vanhempana uudelleen. Kirjassa ei ole mitään vikaa, mutta siitä vain on - no, untuva kadonnut. Vieläkin tarinassa on hyviä kohtia, kuten hupaisa kuvaus ritaritaisteluista - kun peitset osuvat maahan, niin ilma on täynnä sinkoavia ritereita, ja taistelukentällä ratsastaa koko ajan tulkkeja, jotka kääntävät herjauksia kieleltä toiselle, koska ne ovat tärkeitä koston kannalta - mutta jotenkin vain, no, tässä on luettu muutakin iän mukana. Ei se nyt niin merkillinen kirja ole.

Ihmisenä olemisen filosofiaa käsitellään. Yksi on olemasa, vaikka ei ole, pelkällä tahdonvoimalla. Toinen on olemassa, mutta ei tiedä sitä. Kolmas on olemassa vain rakkauden vuoksi. Neljäs on olemassa, mikäli hänellä on sääty ja nimi, muuten ei. (Varsinainen Kaarle Suuren ajan James Dean muuten.)

Mutta - no. Sääli.


Tuesday, August 19, 2008

Juliane Hielscher: Äiti, katso pingviinikaloja



Olen kuollut, ainakin niin kuollut kuin voi olla, kun vielä elää.

Cap Finisterren lähellä Galiciassa on pieni Punta del Cambion kylä. Sinne päätyy kaksi sisältä rikkinäistä saksalaisnaista. Helenen elämässä on tapahtunut niin paha katastrofi, että hän on sulkenut ulos menneisyyden lisäksi koko ulkomaailman. Häntä hoitaa Hermana Consuelo, luostarin ainoa nunna.

Lea on 18-vuotias, raivoisa, ahdistunut ja riivattu. Hänen vanhempansa ovat lähettäneet hänet asumaan enon luo. Tämä on nainut kylän naisen käydessään pyhiinvaellusmatkalla Santiago de Compostelassa. Lea ja Helene tulevat vedetyiksi toistensa pariin ja kylän piiriin. Punta del Cambio on vanhempi kuin kristinusko, ja sen vanha taika alkaa vaikuttaa.

Vaikea sanoa, mikä kirjassa viehättää. Tarina ikään kuin ajelehtii, mutta aikanaan se ajelehtii lepoon. Samoin ajelehtivat Helene ja Lea, ja myös sisar Consuelo, yksinäinen Don Salvio ja muut kylän asukkaat. Uskonnollisuus tavallaan ajelehtii sekin, mitään nimenomaista ei sanota, jokin vain on läsnä.

Ehkä tästä voisi pitää.


Monday, August 18, 2008

Gianni Celati: Kohti virran suuta

Kirjakaupat ovat tukossa vaahtoavan romanttisia tarinoita siitä, miten hankitaan talo Toscanassa, asutaan Toscanassa ja tehdään ruokaa Toscanassa. Vaihteeksi on hyvä lukea kirja Italiasta italialaisena, ei yhtään romanttisena paikkana. Celatin matkapäiväkirja Po-joelta ei romantiikalla juhli.

Kello 9.30. Olen Gadescossa, baari-pizzeriassa jonka seinät on päällystetty tehdasvalmisteisilla, ponttilistoiksi sanotuilla koristelevyillä, tehdasvalmisteisia punaisia muovilamppuja jotka roikkuvat pöytien yllä ja tiskillä kelmun alla pino vamispizzoja. Paikan nimi on SNACK NIRVANA ja se ammottaa tyhjyyttään.
Ohi ajaessaan rekat tärisyttävät ikkunalaseja taukoamatta.
Tänään Caorson ydinvoimala on "huollon" vuoksi kiinni, ilman on täysin vaaratonta, mutta radioaktiiviset hiukkaset ovat imeytyneet maaperään.

Celati kulkee toisinaan jalkaisin - ja karabinieerit pidättävät hänet epäilyttävänä tyyppinä ja vaativat allekirjoittamaan kuulustelupöytäkirjan - välillä ystäviensä kanssa autolla. Luciano haluaa ottaa valokuvia joesta, mutta tuskastuu toivottmaksi ja haluaa vain kotiin tyttäensä luo. Reinhard, saksalainen elokuva-alan mies, haluaa löytää saksalaiset lintujentarkkailijat, koska on rakastunut erääseen heistä, mutta ei tiedä, missä he ovat. Ja Gianni itse alkaa harhailla mielessään, hukkaa kotiavaimensa ja pohtii metafyysisesti sanoja.

Samassa kaikuu lokkien huutoja, yksi päästää kutsuhuudon ja tosiet vastaavat. Sanatkin ovat kutsuhuutoja, eivät ne määrittele mitään, vaan kutsuvat jonkin jäämään luoksemme. Se, mitä voimme tehdä on kutsua asioita, pyytää niitä tulemaan luoksemme omine tarinoineen; kutsua niitä etteivät ne vieraantuisi meistä niin, että lähtisivät kaikki tahoilleen pitkin kosmosta ja jättäisivät meidät tänne kyvyttöminä tunnistamaan ainuttakaan jälkeä, joka auttaisi suunnistamaan jonnekin.

Ja lopulta Gianni löytää Po-joen suun ja kadonneet etologit. Mukana vain ei ole enää saksalaista, ei valokuvaajaa, vain Gianni ja lintujen tarkkailijat. Siinä he kaikki odottavat jotakin.

Me odotamme, mutta meitä ei odota mikään, ei avaruusalus, ei kohtalo.

Lyyrinen kirja roskista, jätteistä, saasteesta ja toivottomuudesta.

Sunday, August 17, 2008

Robin McKinley: The Blue Sword

Tuntuu aina nautittavalta, kun löytää fantasiaa, joka on sijoitettu hiukan erilaiseen ympäristöön. "The Blue Sword" -kirjan viiteympäristö on Brittiläisen Imperiumin ajan Intia - aivan selvästi. Imperiuminrakentajia kutsutaan vain nimellä "Outlanders", mutta kun sankarittaren ottavat luokseen Sir Charles ja Lady Amelia ja kaikki muukin menee kohdalleen, niin brittejähän nämä ovat. Damar ei suorastaan asetu kartalle, mutta voin hyvin kuvitella Himalajan vuoriston asukkaita tämän ylpeän ratsastajakansan paikalle.

Damar on ollut suuri valtakunta, mutta nyt siitä on rippeet jäljellä. Aikoinaan monilla damarilaisilla oli myös kelar, teleppaattinen kyky tai taito noituuteen, mutta kirjan tapahtuma-aikaan se on käynyt harvinaiseksi. Damarin kuningas Corlathilla kelar on vahvana. Damaria uhkaavat pohjoisen maan asukkaat, jotka eivät ole aivan ihmisiä ja joiden kuningas on erittäin voimakas ja hyvin paha noita. KUn pohjoisen armeijat vyöryvät vuorilta, ne tuhoavat Damarin ja samaa vauhtia myös imperiumin kaupungit. Sitä eivät valloittajat usko.

Niinpä Corlath tulee ja ryöstää yöllä Harryn, nuoren naisen, joka on juuri saapunut kaukaa kotimaasta jäätyään orvoksi. Corlath ei tiedä syytä, kelar sanoo niin. Osoittautuu, että Harrystä tulee erinomainen ratsastaja ja miekkailija, ja Corlath antaa hänelle muinaisen kuningatar Aerinin miekan. Harry ja miekka saavat merkittävän roolin, kun Damar nousee taisteluun noitakuningas Thuran joukkoja vastaan.

Tuo osa vaikuttaa aivan miltä tahansa fantasiakirjalta. Tärkein osa kirjaa on kuitenkin Harryn hämmennys ryöstön uhrina ja hänen sopeutumisensa yhdeksi Kuninkaan Ratsastajista. Damar nähdään Harryn silmin. Erämaa, hevoset ja metsästyskissat ovat varsin realistisia ja Damarin asukkaista tulee suorastaan tuttuja. Kiplingmäinen tunnelma säilyy loppuun asti.

Friday, August 15, 2008

G.A.Wallin: Aavikon vaeltaja

Wallin muistetaan aina joskus mainita Suomen ainoana itämaiden matkaajana. Hänen päiväkirjoistaan on aikaisemmin julkaistu otteita nimellä "Wallin, tutkimusmatkoilla arabien parissa", mutta se oli ilmeisesti jokseenkin sensuroitu opus, josta oli jätetty pois niin naiset kuin paiseetkin.

"Aavikon vaeltaja" on melkoista luettavaa. 1840-luvun Egypti, Arabia ja Persia muslimina ja lääkärinä esiintyneen Wallinin suorasukaisesti kuvaamana. Wallinilla oli mielipiteitä, ja hän sanoi ne kovaa. Tuloksena on kiinnostava kirja erikoisesta miehestä ja erikoisesta ympäristöstä. Wallinin on täytynyt olla rautaa; hän valittaa matkansa alussa kirpuista, mutta sittemmin unohtaa ne matkaan kuluvina vaivoina. Melkoinen naistenmies hän oli, aina silmää naiskauneudelle, jopa pahassa myrskyssä vuotavassa laivassa Persianlahdella. Juttu ei jää silmäyksiin; hän asui yhdessä 14-vuotiaan tytön kanssa, oli vähällä ottaa vaimokseen 15-vuotiaan beduiinigasellin ja suunnitteli pakoa 17-vuotiaan kanssa, joka oli tyytymätön aviomieheensä. Puhumattakaan siitä kerrasta, jolloin Wallin vietti yön kahden alhaisen prostituoidun kanssa kokemuksen kiinnostavuuden vuoksi.

Muita paheita olivat nuuskan käyttö ja kahvin juonti. Kahvi oli myös arabien pahe, joten Wallin sai suosiota pitämällä pannun kuumana. Kokeili hän hasistakin, mutta ei ilmeisesti pitänyt sitä kummoisenakaan juttuna. Kaiken kaikkiaan hän halusi ottaa eksoottisesta ympäristöstään kaiken irti.

Hänelle oli suositeltu lääkärinä toimimista peitejuttuna, ja kyllä hän reippaasti lääkitsikin ja sai arvostusta ja kunnioitusta. Moni risa hammas ("taatelien syönnistä", Wallin arvioi) sai kyytiä. Uskonasioista hän keskusteli aina, kun voi, ja näyttää liukuneen ainakin tavattoman lähelle islamia, ellei suorastaan kääntyneen (ainakin hän joutui esittämään muslimia, ja ilmeisen pätevästi - kiintoisalla tavalla hän huomaamattaan liukuu islamiin, ensin joutuu osallistumaan iltarukoushetkeen, koska on seurassa, myöhemmin suorittaa aamurukouksen itsestään selvänä asiana, vaikka on yksin).

Kun Wallin oli palannut Helsinkiin, hän valmisteli uutta matkaa, jolta hän ei aikonut tulla takaisin; hän himoitsi beduiinien elämää aavikolla. Hänen kuolemansa oli äkillinen. Kuoleman syy on hiukan epäselvä, mutta hänen on täytynyt olla rautainen mies; vaikuttaa siltä, että hän ei juuri tervettä päivää matkoillaan nähnyt. Paiseita, vaikea vatsatauti, maksaoireita ja arkisen ohimenevästi esitetyt huomautukset siitä, miten hänen terveytensä on kuukausia ollut huono, joten oli aika päästä vuoristoiseen seutuun tms. Pelkkä helle ei häntä varmaan uuvuttanut; kirput, kärpäset ja muut loiset ovat voineet tartuttaa häneen mitä tauteja tahansa. 1800-luvulla useimpia ei tunnettu eikä osattu hoitaa.

Wallin kirjoittaa päiväkirjansa alussa usein Suomesta ja koti-ikävästä, mutta myöhemmin hän yhä useammin kaipaa beduiinien elämään, varsinkin palattuaan Lontoon kautta Suomeen. Jos hän ei olisi kuollut, hän olisi palannut Arabiaan ja omien sanojensa mukaan olisi halunnut jäädä sinne. Hän varmaan olisi liittynyt beduiiniheimoon, nainut jonkin gasellinsilmäisen kaunotaren ja elänyt kunnioitettuna sheikkinä ja uskonoppineena vuosiensa loppuun. Joku englantilainen olisi ehkä yllättäen tullut puhutelluksi englanninkielellä luullessaan tavanneensa vuohenkarvateltassa tavallisen beduiinivanhuksen poikiensa ja pojanpoikiensa ympäröimänä.

Wallin on voinut olla Suomen kaikkien aikojen kiinnostavin persoona, vaikka varmaankaan ei helppo ympäristölleen. Persoonat harvoin ovat. Oli korkea aika ja hieno asia, että Kaj Öhrnberg on nähnyt vaivan kääntää, järjestää ja varustaa selityksillä näin paljon Wallinin kirjeitä ja päiväkirjoja.

Kjell Ola Dahl: Pikku rumpali

Minulla on mielikuva, että pidin ennen Kjell Ola Dahlin kirjoista. En pidä enää.

Miksi ihmeessä osa pohjoismaisista kirjailijoista haluaa välttämättä purkaa kirjoihin huonoa maailman omaatuntoaan kaikista maailmankärsimyksistä - vaikka Pohjoismaat eivät suinkaan ole olleet edes pahimpia riistäjiä ja raiskaajia? Hyvä esimerkki on Henning Mankell, ja nyt Kjell Ola (erotuksena Arne Dahlista) on saanut tartunnan.

Tässä tarinassa on pantu tehosekoittimeen Afrikan suhteen tunnettu huono omatunto, feminismi, yleinen kärsimys siitä, että ihminen on kuolevainen, ja kaipaus eksotiikkaan, ja painettu nappia. Lopputuloksena on, kuten voi odottaakin, paljon vaahtoa. On afrikkalainen stipendiaatti, joka on kadonnut, nuori nainen, joka on kuollut, naistoimittaja, joka kiukuttelee miehisestä sorrosta, vanha poliisi, joka on saanut kuulla, että tupakka tappaa, ja nuorempi poliisi, joka lähetetään Afrikkaan. Siinä siten sekoillaan Afrikassa eikä tiedetä mistään mitään, sekoillaan Oslossa eikä tiedetä mistään mitään, maataan moskiittoverkon kanssa ja ilman, ja sählätään suurfirmojen kanssa. Lopulta, Luojan kiitos, juttu loppuu ilamn, että lukija saa selville, mistä oikein oli kysymys; niilinahvenista, AIDSista, isoja veneitä omistavista ikävistä tyypeistä vai pohjoismaisista mies-nais-suhteista. Huh.

Mieluummin luen sitä kaimaa, Arne Dahlia. Ei hänkään kykene pysymään Pohjoismaiden kamaralla,mutta ainakin hänen poliisinsa osaavat heittää letkeää huulta.

Wednesday, August 13, 2008

Seppo Jokinen: Viha on paha vieras

En ole aikoihin lukenut kotimaisia dekkareita, mutta nyt tamperelainen Seppo Jokinen tuntui houkuttelevalta. Ei suotta tuntunutkaan. Kirjan tapahtumat keskittyvät Tesomalle, joka sattuu olemaan tuttu kaupunginosa - vaikka en ole koskaan asunut, niin tuttavat ovat siellä asustelleet. Saatoin siis sijoittaa jokaisen tapahtuman pään sisäiseen karttaani.

Kirja olisi ollut todentuntuinen ilman tätäkin apua. Ihmist ovat juuri sellaista rupusakkia kuin suomalaiset lähiöasukkaat ovat, reaktiot peloittavan normaaleja. Peloittavuus tulee siitä, että kun taloyhtiössä tapahtuu ikäviä asioita, syylliseksi löydetään heti albaaniperhe, vaikka perheen elättäjä on yksi uhreista. Rikokset ratkeavat järkevällä poliisityöllä, kenenkään ei tarvitse heittäytyä yli-ihmiseksi, ja rikosaallossakaan ei ole mitään yliluonnollista. Juuri tällaista voisi tapahtua, ja juuri näin raadollisiksi me ja naapurit voimme heittäytyä.

Kirjallisuuden Nobelia Seppo Jokinen ei tavoittele, sielunelämän syvyyksiin ei kaivauduta (ainoa, jonka syvyyksiin kaivaudutaan, on Audin vaihdelaatikko). Mukava lukea välillä sujuvaa, asiallista tekstiä. Taidanpa hankkia käsiini enemmänkin Seppo Jokisen kirjoja.

Marion Zimmer Bradley: City of Sorcery

"City of Sorcery" seuraa ajallisesti kirjaa "Thendara House". Magda ja Jaelle oat molemmat jättäneet sekä Imperiumin palveluksen että vapaiden amatsonien järjestelmän ja pitävät tukikohtanaan "Kiellettyä tornia" ("Forbidden Tower" kertoo sen tarinan; kysymyksessä on järjestö, joka sallii jokaisen telepaatin liittyä mukaan omilla ehdoillaan kumartamatta Darkoverin hallitsevaa ylimystöä). Molemmilla naisilla on nyt tytär, ja he työskentelevät liittääkseen yhteen Darkoverin ja Imperiumin, erityisesti lääkärihoidon ja planeetan tutkimuksen.

Imperiumin tiedustelupäällikkönä on Cholayna, joltakin erämaaplaneetalta tullut nainen. Planeettaa kartoitetaan lentokoneilla. Alexis Anderson, Lexie, on koneessa, joka planeetan eristyneimmässä kolkassa joutuu myrskyyn ja putoaa. Alexis löytyy tiedusteluaseman portilta muistinsa menettäneenä. Magda kutsutaan yrittämään telepaattisesti saada häneen yhteyden. Lexie hourailee kaupungista vuorten takana. Kun hän toipuu, hän karkaa ja häviää kaupungista Rafaellan, vuoristo-oppaan kanssa. Rafi jättää Jaellelle viestin ja vaatii tätä seuraamaan, koska Lexien löytämässä kaupungissa on aarre.

Darkoverissa on satoja vuosia huhuttu Sisarkunnasta, jonka pitäisi majailla jossakin vuorilla. Loppujen lopuksi kadonnutta paria ja mystistä kaupunkia lähtee etsimään sekalainen joukko: Cholayna, joka on huolissaan Lexiestä, terralainen Vanessa, jota houkuttelevat vuoret, Jaelle Rafin pyynnöstä ja Camilla ja Magda, jotka ovat huolissaan Jaellesta ja joita mystinen kaupunki ja sisarkunta kiehtovat.

Matkasta tulee ankara. Marion Zimmer Bradley on sanonut, että hän sai inspiraationsa kokonaan naisten keskisestä Mt. Everest -retkikunnasta. Matkaa ei tehdä vain fyysisten koettelemusten (myrskyjä, kalliovyörymiä ja rosvoja) vaan myös henkisten kautta. Lopussa jokainen löytää oman määränpäänsä ja tekee omat valintansa. Kuten sankarimatka-tarinoissa asiaan kuuluu, jokainen oppii myös itsestään ja muista asioita, joita he koskaan eivät olisi uskoneet.

Kirjassa tulee esiin Bradleyn "New Age" -tyyppinen ajattelu enemmän kuin muissa Darkover-kirjoissa, mutta se on myös hyvä esimerkki naisten keskisestä ryhmädynamiikasta. Vaikka kirja ei ole parhaita Darkover-kirjoista, olen aina pitänyt siitä.

Monday, August 11, 2008

Tatu Vanhanen: Globaalit ongelmat

Tatu Vanhanen taisi joku vuosi sitten olla Suomen tunnetuin professori (eikä missään imartelevassa mielessä). Nyt häneltä on ilmestynyt uusti tutkielma, jossa hän ilmoittaa tutkivansa erilaisia maapallonlaajuisia ongelmia evolutiivisessa mielessä.

No, valtio-opin professorilta pitkä loikka evoluutioon on hyppy tuntemattomaan, ja se näkyy. Ensimmäinen osa, "Demokratisoitumisen evolutiiviset juuret", on varsin pätevää työtä, Vanhasen keskeiseltä osaamisalueelta, mutta sitä evoluutiota ei kyllä olisi tarvittu ollenkaan. Vanhanen tutkii demokratian kehitystä ja kestävyyttä erilaisten muuttujien avulla ja arvioi joukosta poikkeavien maiden mahdollisuuksia muuttujiin perustuvan ennakkoarvioinnin nojalla. Tämä osuus on mielestäni erittäin vakuuttavaa ja pätevää, lukijaa johdatellaan askel askeleelta, aineisto esitellään huolella ja kerrotaan lähteet ja maohdolliset epävarmuustekijät.

Toinen osa on "Naisten poliittinen aliedustus". Tässä jaksossa minua alkoi lievästi naurattaa. Vanhanen toteaa, että naisten aliedustus politiikassa on maapallon- ja historianlaajuista ja löytää sihen evoluuton mukaisen syyn; munasolu on suurempi kuin siittiö. Minä sanoisin sen toisin; koska naiset joutuvat sijoittamaan niin paljon enemmän lasten saamiseen ja kasvatukseen (raskauden mahdollisuuksia naisen elinaikana on rajoitettu määrä; raskaus, imetys ja lasten hoito vaatii valtavasti naisen resursseja) naisten ei ole järjellistä kilpailla mahdollisimman monista miehistä. Miehet puolestaan sijoittavat lapseen minimimäärän (yhden siittiön!), joten miehille on edullista kilpailla mahdollisimman monesta naisesta. Niinpä, Vanhasen mukaan, miehet kehittyvät paitsi aggressiivisemmiksi ja voimakkaammiksi, myös kilpailullisemmiksi, mikä näkyy myös politiikassa.

Sen sijaan Vanhanen myöntää auliisti olevansa hiukan hukassa siitä, miksi naisten tosiasialliseen edustukseen ei löydy kunnon selittäviä muuttujia, joskin suhteellinen vaalitapa, naiskiintiöt ja naisten koulutus ja varallisuus selittävät jotakin, eivät tosin ratkaisevasti. Tapaus avoin.

"Etnisen väkivallan evolutiiviset juuret" -osassa Vanhanen toteaa vertailun ja analyysin jälkeen, että demokratialla ei ole ollenkaan tai vain hyvin vähän vaikutusta etniseen väkivaltaan, jonka määrä parhaiten korreloi valtion etnisen hajanaisuuden määrä. Jossakin määrin vaikuttaa maan varallisuus ja sen jakautuminen eri etnisille ryhmille, ja myös se, miten hyvin hallinnossa ja demokratiassa otetaan huomioon etniset ryhmät.

Tässä osassa Vanhanen määrittelee "rodun" käsitettä (lainausmerkit ovat ainakin yhdessä kohdassa Vanhasen), nimittäin kohdassa

Käytettävissä ei ole mitään vakiintunutta rotuluokitusta, sillä "rodun" käsite on häilyvä ja luokitukset voivat vaihdella huomattvasti tutkijasta toiseen.

Vanhanen pohtii ihmisluonnon (hänen käyttämänsä määrite, jota ensin kummastelin ja sitten hyväksyin selkeänä sanana) taipumusta avioitua läheltä omaa kulloistakin ryhmäänsä, jonka Vanhanen määrittelee suurina maantieteellisinä populaatioina (tässä Vanhanen käyttää näistä sanaa "rotu"), vakiintuneina, vanhoina (useita tuhansia vuosia) kieliryhminä ja uskontoina, jotka ovat ainakin useita satoja vuosia vanhoja. Hänen mukaansa nämä erot alkavat jo näkyä geneettisinä eroina johtaen "suurperheisiin" ja evolutiiviseen nepotismiin, sukulaisten suosintaan. Tämä taas aiheuttaa etnistä hajaantumaa, joka on pääsyy etnisiin konflikteihin.

Näin huolellisesti määriteltynä voidaan hyväksyä sana "rotu" erottamaan esimerkiksi Karibian saarivaltioiden mustat ja valkoiset muistaen koko ajan, että ryhmien rajat eivät ole jyrkät, vaan jokaisessa valtiossa on välimaasto, jossa etniset ryhmät ovat sekoittuneet. Viimeisessä osiossa "ÄO globaalien eriarvoisuuksien selittäjänä" Vanhanen sen sijaan ei anna tuumaakaan periksi Richard Lynnin kanssa tekemästään tutkimuksesta eri kansojen välisistä keskinäisistä älykkyyseroista. Hän on juoksuhautansa kaivanut ja siinä pysyy.

Kun Vanhasen esitys kansojen välisistä älykkyyseroista alkaa Montesquiestä (1748) ja hänen mielipiteestään, että pohjoisessa asuvat ihmiset ovat ilmaston vaikutuksesta pirteämpiä, tarmokkaampia ahkerampia ja älykkäämpiä kuin tropiikin asujaimet, koska tropiikin helpot elinolot ja lauhkea sää tekevät ihmisistä tyhmiä ja laiskoja, ja Vanhanen ilmoittaa olevansa lujasti samalla kannalla, minä totean tutkimukselta juuri pudonneen pohjan. Sen jälkeen Vanhanen tunkee jalkansa syvemmälle suuhunsa ilmoittamalla, että ihmisen kehittyessä Afrikkaan jääneet jäivät älyllisessä kehityksessä jälkeen, koska ympäristö pysyi muuttumattomana ja - siteeratakseni välillä scifikirjailija Larry Niveniä - "Miten paljon älyä tarvitaan lehden kiinni saamiseen?" Viimeistään tässä kohdassa huomaa, miten paljon valtio-opin professori tosiasiassa tietää maapallon ilmastonvaihteluista ja tropiikin elinoloista - ja että hän ei ole lukenut riviäkään Jared Diamondia.

Kansojen ÄO-luvuissa Vanhanen on täysin riippuvainen Richard Lynnistä. Lynnin ja Vanhasen ajatuksia luonnehtii seuraava kohta:

Noin 100 000 vuotta sitten eteläiseen Afrikkaan muuttaneiden bushmannien keskimääräinen älykkyys kasvoi vain noin 54 ÄO-pisteeseen. HIeman kylmemmän ilmaston perusteella bushmannien älykkyyden pitäisi olla korkeampi kuin muiden afrikkalaisten, mutta se on alempi. Lynn otaksuu selityksen löytyvän bushmannien pienestä lukumäärästä. Älykkyyttä lisääviä mutaatioita oli vähemmän.


Se Lynnin ja Vanhasen älykkyydestä. Tapaus suljettu.

Lisäselvityksenä: noin 50 pisteen tienoilla henkilö on ehdottomasti henkisesti alikehittynyt, idiootti. Määritelmän mukaan heillä

http://en.wikipedia.org/wiki/Mental_retardation#Signs

# have trouble speaking
# find it hard to remember things
# have trouble understanding social rules
# have trouble discerning cause and effect
# have trouble solving problems
# have trouble thinking logically.
# persistence of infantile behaviour

Tuntuu oudolta, että nämä retardit olisivat selvinneet ympäristössään ja luoneet kulttuurin:

http://en.wikipedia.org/wiki/Bushmen

Mahdollisesti Richard Lynnillä tai Tatu Vanhasella on asiaan järkevä selitys. Sitä odotellessamme pohdimme Afrikan "muuttumatonta" ympäristöä:

http://www.maailmankaupat.fi/lehti/arkisto/EXTRA02/2.htm

http://news.bbc.co.uk/2/hi/science/nature/4164022.stm

Se Vanhasesta. Lukekaamme Diamondia.


Ayaan Hirsi Ali: Neitsythäkki

Ayaan Hirsi Ali on kiistelty somalialaissyntyinen Alankomaiden poliitikko, joka ajaa erityisesti islamilaisen uskoon kuuluvien naisten asiaa. Hänen lyhytfilminsä aiheutti ohjaaja Theo van Goghin murhan, hän on ollut poliisivartioinnissa vuosikausia ja hänet melkein karkoitettiin maasta "väärien henkilöpapereiden" käytöstä (hän ei olisi saanut muuten turvapaikkaa Alankomaista).

"Neitsythäkki" on kokoelma Ayaanin haastatteluista, artikkeleista ja lyhytfilmin käsikirjoituksesta. Ayaan on todella teräväkielinen, mutta hän puolustaakin ihmisryhmää, jota kukaan muu ei puolusta; islamilaisia naisia. Ayaanin mielestä länsimaissa suhtaudutaan ylemmyydentuntoisesti islaminuskoon, kun kieltäydytään vaatimasta siltä ihmisarvoista uskontoa "kulttuurisista" syistä. On
erittäin vaikea olla eri mieltä, kun Ayaan kirjoittaa, että kristilliset ja juutalaiset maat ovat kehittyneet demokraattiseen ja liberaaliin suuntaan sen vuoksi, että niiden uskonnollinen perusta on uudelleen ja uudelleen pantu kyseenalaiseksi, ja että islamilta on vaadittava samaa, jotta ihmisarvo toteutuisi.

Tyttöjen ympärileikkauksesta: "Tyttöjen sukuelinten silpomista sanotaan joskus myös ympärileikkaukseksi. Tällöin sitä verrataan epäsuorasti poikien ympärileikaukseen. Jos poikien ympärileikkaus merkitsisi, että terska leikataan pois, kivekset poistetaan ja loput peniksestä ommellaan kiinni tyhjään kivespussiin, tämä vertaus olisi perusteltu."



Friday, August 08, 2008

Jeff Lindsay: Dexterin kolkko kutsumus

Dexter ("Dexterin pimeät unet") alkaa kauhukseen normalisoitua täyttä päätä. Hän pitää lapsista. Stiä voitaisiin pitää lievästi epänormaalina piirteenä miehessä, joka mielestään ei ole ihminen. Dexterin Synkkä Kyytiläinen ei pidä lapsia häiritsevinä, mutta kun Dexter hankkiutuu naisen luo, jolla on kaksi lasta, Synkkä Kyytiläinen kokee jäävänsä kahlehdituksi. Lapsia enemmän kahlitsee poliisi, jolla itselläänkin on oma synkkä varjonsa ja joka nauliutuu Dexteriä jäljittämään. Suojakseen Dexter alkaa juoda, lojua sohvalla ja - herranen aika - huomaa olevansa menossa suoraa viivaa naimisiin.

Sitä häiritsevämpää on, että Dexter ei vain löydä juuri sopivia kohteita vapaa-ajan leikkaaville harrastuksilleen, hänen sisarensa pihkaantuu todella pahan pöpön kannoilla olevaan tyyppiin ja Dexterin täytyy vakavasti paneutua perheen tukemiseen.

Suoraan sanoen, leukaileva Dexter alkoi jo pitkästyttää. Ideana kiltti sarjamurhaaja oli mielenkiintoinen. Tämä lörpöttelevä hirviö, jolla sydän on kultaa, ei enää vakuuta. Ei, vaikka hän kuinka unelmoisi opettaa harrastuksensa jälkikasvulle kuten tavallinen esikaupunki-isä takapihakoriksen. Haluan mieluummin ihan vanhanaikaisen ihmissuden tai vampyyrin; he eivät pyri koko ajan psykoanalysoimaan itseään.


Wednesday, August 06, 2008

Anne B. Ragde: Erakkoravut


Kirja teki minut surulliseksi. Me olemme kaikki (tai ainakin useat meistä) erakkorapuja. Tiedättehän; rapu, joka käyttää suojanaan toisen eläimen kuorta ja sitten heiluttelee uhkaavasti saksiaan kuoren suulta: tämän on minun kuoreni, älkää tulko tänne! Jos erakkorapu kasvaa tai kuori muuten kärsii, sille tulee kova kiire hakea uusi kuori, josta taas uhkailla. "Erakkoravut" -kirjan Erlend muistaa, miten Tallik-vaari pani erakkorapuja sankoon ja niille oikein paljon tyhjiä kuoria, ja miten ravut kipittivät hysteerisinä ympäri; niillä oli liikaa valinnanvaraa.

Niin tässäkin käy, "Berliininpoppelit"-kirjan henkilöt joutuvat kaikki sovittautumaan uusiin kuoriin miten parhaiten taitavat. Sikatilaa hoitava Tor ei toivu äitinsä kuolemasta, äiti käski ja määräsi, ja nyt Tor on eksyksissä. Isoisä, jota nyt useimmiten kutsutaan vain vanhukseksi - sukulaisuussuhteet menivät hiukan uusjakoon "Berliininpoppeleissa" - virkistyy, mutta siitä ei Tor halua kuulla puhuttavankaan. Margido - hautausurakoitsijaveli -on vähällä sotkeutua naiseen ja järkyttyy perin juurin. Torunn-tytär rakastuu ja järkyttyy vielä pahemmin. Ja Erlendin ja Krummen, viehättävien homoseksuaalien, elämä järkkyy toisella tapaa. Krumme lähes kuolee auto-onnettomuudessa ja alkaa ajatella vakavasti; hän tahtoo lapsen. Se taas ymmärrettävästi järkyttää Erlendiä.

"Berliininpoppelien" loppu antoi ymmärtää, että kaikki on perheessä hyvin. "Erakkoravut" loppuu kaaokseen. Toivottavasti kustantaja julkaisee trilogian kolmannen osan oikein pian, ei tätä epävarmuutta voi kestää.

Ilmari Susiluoto: Viattoman ilon valtakunta

Viina ja Venäjä on tämän tutkielman aihe. Vilkasverinen aihe se onkin, ja Susiluoto on nopeatempoinen kirjoittaja, joka ryydittää sanottvaansa venäläisten kaskuilla ja anekdooteilla aiheesta. Ihmeen paljon asiallista asiaa on Susiluoto onnistunut ujuttamaan hauskuuden sekaan.

Esimerkkinä olkoon havainto, että Stalin teki venäläisistä viinakansakunnan. Vuosisatoja on maassa votka maistunut silloin, kun sitä on saatu, mutta kyläyhteiskunnissa ryypyn välit olivat pitkiä. Juominen hyväksyttiin perinteisinä juhlapäivinä, ehkä 5-6 kertaa vuodessa, jolloin oltiin pari päivää kännissä koko kylä vauvasta vaariin. Siten tehtiin taas nöyrästi töitä. Kun Stalin aloitti mullistuksensa - viisivuotissuunnitelmat, teollisuuskompleksien rakentamiset erämaihin, kokonaisten kansojen pakkosiirrot maan laidalta toiselle ja yleensäkin teollisuus-Neuvostoliiton rakentamisen - miljoonat ihmiset kitkettiin kylistään ja lähetettiin kaupunkeihin ja muihin suuriin yhteisöihin, joissa ei perinteillä ollut sijaa. Niinpä mikään ei hillinnyt ryyppäämistä. Rahojaankaan ei voinut panna muuhun kuin votkaan, koska kulutustavaroita ei pahemmin tuotettu - vain sota- ja raskasta teollisuutta. Tulokset ovat nähtävissä.

Neuvostoliiton aikaan myös kehittyi tapa juod votkaa kolmisin - na troih. Votkapullo maksoi vuosikymmenet kolme ruplaa, joten tarvittiin kolme miestä. Sen vuoksi Venäjän vaakunan kaksipäisen kotkankin kaksi päätä tähyilevät eri suuntiin.

- Ne etsivät kolmatta.

Neuvostoliiton taas kaatoi Gorbatshovin kieltolaki. Gorba yritti kitkeä kansasta juoppouden. Georgian vuosisataiset viinitarhat ajettiin nurin neuvostotraktoreille (syy siihen, miksi Georgia on nykyään länsimielinen maa). Votka oli valtion monopoli, joten sen myymisrajoitukset veivät valtion rahat. Kun öljyn hinta samaan aikaan laski, Neuvostoliitto meni vararikkoon. Sen sijaan venäläiset jatkoivat juomistaan, he vain siirtyivät pontikkaan.

Kaksi miestä seisoo pitkässä, pitkässä viinakaupan jonossa (tunnettiin nimellä "Gorbatshovin käyrä"). Lopulta toinen suivaantuu.
- Menen ja tapan Gorban!
Lähtee. Toinen odottaa aikansa. Toinen mies palaa.
- No, kuinka kävi?
- Siellä oli vielä pitempi jono kuin täällä.

Loput vitsit ja anekdootit (myös "nelijalkaisista ystävistämme" eli suomalaisista venäläisen silmin) voitte lukea kirjasta. Kannattaa.

Jos epäilee kirjan tietojen todenperäisyyttä, riittää, kun lukee etulehden varoituksen:


Tässä kirjassa esitetyt mielipiteet eivät edusta ulkoasiainministeriön kantaa.

Tuesday, August 05, 2008

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä

Kun Amos Oz oli 12-vuotias, hänen äitinsä surmasi itsensä.

"Tarina rakkaudesta ja pimeydestä" on kertomus Amos Ozin lapsuudesta, sukulaisista ja Israelin itsenäistymisestä 8-vuotiaan silmin. Se kertoo myös Amosin äidistä, joka surmasi itsensä. Kirja ei ole elämäkertateos; se kiertelee labyrintissä, jonka äidin kuolema aiheutti ja palaa aina hipaisemaan tuskaa kuin kieli, joka hipoo kipeää hammasta, säikähtää omille teilleen ja palaa taas varovasti etsimään kipukeskusta.

Amosin kuvaus isovanhemmista, muista sukulaisista, naapureista ja opettajista vaihtelee hellän ironisesta syvään tuskaan. Amos-lasta kirjailija tutkii kuin laser-säteellä tai kuin Vanhan Testamentin leppymätön Jumala, paljastaen kaiken tekopyhyyden, itsetärkeyden ja sellaiset häpeälliset hetket, joita muut ihmiset eivät ajattele edes salaisimmissa unissaan (paitsi herätessään kello kolmelta yöllä, ja silloin he eivät nuku uudelleen ennen aamunkoittoa). Kaiken tämän Amos paljastaa syntiuhrina, etsiessään syytä tai vikaa, jonka vuoksi äidin täytyi surmata itsensä, etsiessään hetkeä, jolloin olisi voinut tehdä toisin, olla erilainen poika, kääntää maailman suunta.

Lopulta kirjailijan täytyy työntyä labyrintin sydämeen ja jäädä sinne; hänen äitinsä surmasi itsensä, kun Amos oli 12-vuotias...

Hellä, säälimätön ja kipeä kirja.

Sunday, August 03, 2008

Orlando Figes: The Whisperers

"The Whisperers" on huolellinen ja inhimillisesti koskettava kirja Neuvostoliiton ihmisten yksityisestä elämästä. Aihe on ollut erityisen vaikea tutkittava luonteensa vuoksi. Neuvostoliiton sortuminen teki tutkimuksen mahdolliseksi, mutta aineistoa on ollut todella hankala koota - ihmiset olivat oppineet hävittämään kirjeet ja päiväkirjat, ja miljoonilla ei ole edes valokuvia tallella. Kun vuoden 1991 jälkeen oli vähän aikaa mahdollista koota suullista muistitietoa (Figesin mukaan Putinin kaudella suut ovat jälleen sulkeutuneet), useat ensi käden tietojen antajat olivat jo varsin ikääntyneet ja kirjaa tehdessä suuri osa heistä kuoli.

Ongelmista huolimatta Figes on onnistunut tekemään kattavaa työtä vallankumouksesta Stalinin kuoleman jälkeiseen aikaan. Kirjan nimi viittaa kahteen asiaan: ihmisten haluttomuuteen puhua edes kotonaan muuten kuin kuiskaamalla (moni haastateltu mainitsi tämän) ja siihen, miten moni kävi "kuiskaamassa" naapureistaan, työtovereistaan ja jopa puolisoistaan, vanhemmistaan ja sisaruksistaan NKVD:lle - usein erittäin tuhoisin seurauksin.

Järkyttävintä on se tapa, jolla jokaisen ilmiannetun - joista 99% oli absoluuttisen syyttömiä mihinkään - puolisot ja lapset luettiin automaattisesti "kansanvihollisen lähiomaisiksi" ja lähetettiin myös työleirille tai orpokotiin, sisarukset ehdottomasti eri orpokoteihin. Miljoonia hajonneita perheitä, traumaattisia ihmisiä ja totaalinen salailun kulttuuri. Melkoista luettavaa.