Kiitos Kuuttarelle!

Kuutar on hyväntahtoisesti lahjoittanut minulle timantin. Valitettavasti minun on otettava aikalisä sen jakamisesta eteenpäin; luen nykyään kovin vähän blogeja. Pannaan mietintämyssyyn.

Jaan Kross: Kuningasajatus

"Kuningasajatus" on yhteen kietoutunut kuvaus kolmesta hetkestä ja kolmesta miehestä. Minäkertoja ei tällä kertaa ole Jaan Kross syistä, jotka kirjan mittaan selvenevät. Hän on Aleksander Looring, jonka Kross tunsi ja joka tutki Jüri Vilmsin elämää, kun Saksa valloitti Baltian maat 1941. Kirjan alussa Looring on piilossa koulun komerossa ja pohtii Jüri Vilmsin pakoyritystä Suomeen 1918 ja hänen mystiseksi jäänyttä kuolemaansa. (Jüri Vilmsin kuolemasta on kirjoittanut Seppo Zetterberg.) Kolmas aikajana on insinööri Andrée, joka 1897 yritti lentää ilmapallolla Pohjoisnavalle. Andréen ja hänen kahden toverinsa ruumiit löydettiin vuonna 1930, siihen asti heidän kohtalonsa oli arvoitus. (Per Olof Sundman on kirjoittanut aiheesta kirjan "Insinööri Andréen ilmapurjehdus".) Andrée liittyy Aleksander Looringin ajatuksiin kolmen miehen katoamisen, jäälakeuden ja kuoleman yhteydessä.

Jaan Kross on valinnut Jüri Vilmsin mahdollisista kuolinsyistä sen, jossa Helsingin valloittaneet saksalaiset surmasivat hänet ja hänen toverinsa. Oli hieman hämmentävää lukea asiasta yksityiskohtainen kuvaus, koska Zetterbergin mukaan saksalaisten osuus oli vähintäänkin epäselvä - tosin Krossinkin kirjassa mystinen Matz antaa niin lennokkaan kuvauksen Vilmsin ruumiin etsintäretkestä, että tarinaan tulee poikien seikkailusarjan sävy. Lähinnä rinnastuvat Looringin ja Vilmsin kohtalot saksalaisten käsissä.

"Kuningasajatus" avautui minulle parhaiten kuvasarjana, jollaisia voi kokea korkeassa kuumeessa. Looringin ajatukset hänen piilokomerossaan ja sitten pidätyssellissä ja vankilassa lennähtelevät Viron kahdesta kohtalonhetkestä maailmansotien aikana - aina kuolettavasti Venäjän ja Saksan välissä - Andréen retkeen Pohjoisnavalle, joka edustaa vapautta ja päämäärän saavuttamista (pitsi, että myös Andréen matka katkesi) ja hänen ajatuksissaan hänen minänsä hämärtyy - Looring, Vilms, Andrée. Kuten kohtauksessa, jossa Looringia viedään Tarttoon kuuluseltavaksi ja hän istuu kolkuttavassa junassa käsiraudoin saattajaan kahlehdittuna. Kohtauksessa vaihtuvat nopeasti kuvat Looringista (hän muistaa keskustelleensa Matzin kanssa Vilmsin kuolemaan liittyvistä valokuvista), Vilmsin matkaan kuuluva musta hevonen ja Andrén retkikunnan tavarat.

Ja hän laskee laukkunsa vierelleni sohvalle ja avaa sen ja ottaa sieltä kaikkitietävin ilmein liuskansa ja dokumenttinsa ja valokuvansa... Mutta sitten huomaan, etten enää makaakaan sohvalla vaan jonkinlaisessa reessä... Ja reki ajaa jonnekin ja reen pohja kolahtelee jäätä vasten - niin kuin sitä vetävä musta hevonen ei olisikaan menehtynyt vaan vetäisi sitä yhä kohtalokkaan vahvalla voimalla. Ja sitten reki seisahtuu äkkiä - ja minä kuulen mustan hevosen ähkymisen ja ymmärrän: se ei enää olekaan tuo reki. Se on jalaksilla seisova vene hirveän kylmällä rannalla - vene joka on täynnä tutkimusretkikunnan tavaralaatikoita ja vaatemyttyjä. Ja minä olen hautautunut laatikoitten alle. Haluan päästä ylös ja juosta jonnekin, mutta en voi. Sillä oikea käteni on tarttunut kiinni laatikoitten väliin. Mutta kun katson lähemmin, kättäni pitelevät laatikot eivät olekaan niitä vaan kaksi vanerimatkalaukkua. Kaksi kellahtavanharamaata vaneriaskia hämärässä, minä olen nähnyt ne joskus jossakin, ja ne pursitavat ranteeni merkillisen terävine reunoineen siihen paikkaan...

Kuumeessa ei ole vain Looring, vaan Viro, joka on mahdottoman tilanteen edessä, kuten Vilmsin aikaan: miten selittää venäläisille, ettei kannata Saksaa, saksalaisille, etei kannata Venäjää, ja pitää kiinni itsenäisyydestä, jota kumpikaan voimakas maa ei halua. Miten puhutaan demokratiasta ja itsenäisyydestä kiväärinpiippujen edessä? Viron ikuinen kuningasajatus, olla uhmakkaasti itsenäinen saappaankannan alla.

Tässäkin kirjassa esiintyvät myös Jaan Krossin elämän naiset, kaupunkilaisdaami, joka pettää, ja maalaistyttö, joka jatkaa elämää saamalla salaisen lapsen. Ja kätketyt paperit. Sen sijaan sitä kaislikkoja ja pientä jokea, jonka suojissa useat Krossin henkilöt löytävät rauhan ja piilopaikan, "Kuningasajatuksessa" ei ole.

Sue Grafton: T niin kuin tappaja

Kinsey Millhone on ehtinyt urallaan kohta aakkosten loppuun. Graftonilta alkavat olla eväät vähissä. Tosin tässäkin kirjassa kuollaan, mutta Kinseyn elämässä ei tapahdu mitään erityisen mielenkiintoista henkilökohtaisella rintamalla. Työtkin ovat lähellä todellisten yksityisetsivien arkipäivää. Kinsey vie haasteita ja häätömääräyksiä, tutkii mahdollista vakuutushuijausta ja ottaa selvää töihin palkattavien taustasta. Ei kovin hohdokasta hommaa, vaikka pakoileva todistaja aiheuttaakin vaivaa. Todellinen haaste on naapurin vanhukselle palkattu lähihoitaja, jonka epäillään varastavan rahaa. Vanhuksen ainoa omainen on toisella puolen mannerta asuva tytär, jolla ei ole aikaa isälleen.

Ilmeisesti peittääkseen aineiston heikkouksia Sue Grafton käyttää vaihteeksi näkökulman muutosta. Käärme, eli se hoitaja, saa omia puheenvuorojaan tarinan väliin. Ikäväksi henkilöksi hän osoittautuukin, mutta on häpeä kokeneelle yksityisetsivälle, että yli viisikymppinen vanhushoitaja on vähällä saada hänestä niskaotteen ja vieläpä lakia hyväkseen käyttäen; ovathan Kinseytä sentään jahdanneet oikeat gangsteritkin. Kaiken huipuksi Kinsey ei edes pääse herkuttelemaan tuplahampurilaisilla; hän on dieetillä ja puputtaa synkeästi salaattia.

Montako kirjainta vielä on jäljellä ennen kuin Kinsey pääsee ansaitusti eläkkeelle?

Olli Löytty: Maltillinen hutu

Löytyn esseet pitäisi panna koulujen opetuslistalle. Tai ainakin aikuisten opetuslaitoksiin, lapset ja nuoret eivät vielä ole kasvaneet suvitsevuuteen ja maltillisuuteen, joita edellyttävät omista poikkeavat ajatukset. Löytty nimittäin ravistelee pikkuisen yleisiä näkemyksiä kulttuurista, niistä "toisista" ja jopa suvaitsevuudesta.

Aiheina ovat niin mustat itäsaksalaiset Namibiassa, intialaiset silakat kuin päähän kietaistu kulttuurikin. Suomalainen omaperäinen kulttuuri saa osansa, samoin monikulttuuri, joka monien ajatuksissa on jotakin, joka juuri on hyökkäämässä ikiaikojen Suomeen. (Tarkoitan, että mikä on suomalaisen elämäntavan perusta? Peruna. Ja - mistäs se taas tulikaan? Entä karjalanpiirakat?)

Lopuksi Löytty ravistelee hampaat irvissä harjoitettua suvaitsevuutta ja ehdottaa, että jospa vain opettelisimme sietämään toisiamme. Se riittää. Ei tarvita muuta kuin sietää naapureita, joiden ruoka tuoksuu erilaiselta porraskäytävässä. Näin pienestä on inhimillinen käytös kiinni.

Kiitoksia, Olli! Olen ylpeä siitä, että Tampereella on kunnia olla maltillisen ja selkeästi sanovan kirjailijan kotikaupunki. Maltillisuus nimittäin lienee kaikkein väheksytyin hyve - ja kaikkein tärkein. Kuten Löyttykin mainitsee.

Tauno Kunnas: Paha

Tutkimus pahuuden olemuksesta kirjallisuudessa ja taiteessa.

Ison palan Kunnas on haukannut, ja tulokset ovat hiukan sekalaiset. Aika monia näkökulmia on löytynyt, niin että pisteet hyvästä yrityksestä. Vain hetkittäin teksti lipsahtaa yliopistollisen monitavuisiin sanoihin, mistä kiitos. Siitä valittaisin, että ennen vanhaan oli jotakin sellaist akuin kustannustoimittajat; tässäkin olisi moista henkilöä kaivannut. Inhottavan monta painovirhettä on hämärtämässä merkitystä (esimerkiksi, oliko tarkoitus kirjoittaa "pilkkuporvari" vai oliko sittenkin hakusessa pikkuporvari?)

Pahan erilaiset ilmenemismuodot ovat kiinnostavia - ei olisi heti tullut mieleen, että keskitysleirieen demonisuus itse asiassa kuuluu hakusanaan "arkinen paha" - mutta tietysti; kaasuttajat olivat töissä yhdeksästä viiteen ja kirjasivat tunnollisesti kaikki kultahampaat kuin kuka tahansa konttoristi. Onko Savion puukottaja arkisen pahan vai tyhmän pahan edustaja?

Stephen Booth: Henkäys vain

Stephen Boothin tämänkertainen kirja on varsin kolkkoa kauhuromantiikkaa ympäristöltään ja juonenkulultaan. Tapahtumapaikka on Peak Cavern -luolasto. Booth korostaa koko kirjan ajan kylmyyttä, pimeyttä ja kivitonneja, joiden alla tapahtumat tihentyvät. Tarkistin, ja kirjassa kerrottu Neil Mossin luolaonnettomuus (kirjan symbolinen keskipiste)on todellinen.

"Henkäys vain" -kirjassa jatkuu Boothin kirjojen taisteluparin, kaupunkilaispoliisi Diane Fryn ja maalaisen Ben Cooperin, keskinäinen ristiriitaisuus. Dianen kovapäisyyttä jopa korostetaan lähes parodiaan asti. Poliisityö ei tässä kirjassa ole niin tärkeää - "who did it" -juoni jää jopa sivuasiaksi päähenkilön, vankilasta vapautuneen, Mansell Quinnin, kohtalon rinnalla. Kirja alkaa, kun Quinn on typertyneenä polvillaan olohuoneessaan murhatun naisen vierellä. Varsinaiset tapahtuvat alkavat, kun hän vapautuu vankilasta yli 13 vuoden tuomion jälkeen ja palaa kotiseudulleen. Quinnin tarina kulkee vääjäämättömästi loppuratkaisuun kuin antiikin tragedian henkilön. Häntä ei nähdä monessakaan kohtauksessa - vain varjomainen, tumma hahmo piirtyy nummimaisemaa tai luolien syvyyttä vasten, mutta jykevä hahmo nousee vaikuttavasti esiin. Jylhä kirja.

Manjushree Thapa: Unohda Kathmandu

Manjushree Thapa on koonnut useita artikkeleitaan ja tehnyt niistä kirjan Nepalista, sen historiasta ja tapahtumista. Itse hän on kriittinen kirjaansa kohtaan:

Historiankirjoihin verrattuna olen kirjoittanut liian henkilökohtaisesti. Tuloksena on historiografian, reportaasin, matkakuvauksen ja lehtijutun sekasikiö. Sen voisi sanoa kertovan asioiden huonosta hoidosta.

Hän on aivan oikeassa, mutta tällaisenaan kirja saattaa parhaiten kuvata Nepalin ja nepalilaisten perin hämmentynyttä tilaa. Ajattelin lukiessani, että tämä ei ole se Nepal, josta kirjoittivat siellä matkaavat länsimaalaiset Mielessäni on erityisesti kanadalaisen avaustustyöntekijän romanttinen tarina, jonka nimeä en enää millään pysty saamaan mieleeni, mutta joka kertoi hämmentyneen kaupunkilaisen silmin kanoista keittiössä, ulostamisesta suoraan talon taakse ja siitä, että säännöllisiä linja-autoja ei ole. Manjusheen Nepal on Kathmandun Nepal, paikka, jossa ihmiset seuraavat televisiosta BBC:tä ja CNN:ää, käyttävät tiukkoja farkkuja ja napakoruja ja käyvät iltaisin diskoissa.

Eräässä krijan jaksossa Manjushee kuvaa vuonna 2003 maaseudulle tekemäänsä retkeä. Hän kulki ihmisoikeuksia tutkivan englantilaismiehen seurassa ja se Nepal oli kanadalaisen Nepal - miinus ihmisten hilpeys ja lisättynä maolaississeillä. Saman tien selvisi sekin, miksi niitä kanadalaisen kaipaamia busseja ei ole; nepalilaiset kävelevät. Kaikki. Kantajia kyllä palkataan.

Manjusheen ja britin kävelyretken olisi ollut varsin hilpeää luettavaa (he hukkasivat kantajansa matkan alussa ja joutuivat yöksi vanhaan temppeliin ilman sellaisia nykyajan mukavuuksia kuin makuupussit) ellei armeijan ja maolaisten keskinäinen kamppailu olisi ollut kuolettavana vaarana joka askeleella.

Armeijan riehunnan jäljet - ja niiden ylimielinen kiistäminen - olivat kaikialla maaseudulla näkyvissä. Samoin olivat myös maolaiset, jotka toivat mieleeni kuvaukset Kiinan kulttuurivallankumouksellisista ja omin silmin näkemistäni nuorista, jäykkäselkäisistä, totisista taistolaisista 70-luvulla. Tuntui oudolta lukiessa muistaa, että Manjushee tapasi näitä ideologisia nuoria vuonna 2003, ei vaikkapa 1963 tai 1973.

Parhaiten mieleeni jäi Manjusheen tapaaman nuoren maolaistytön repliikki:

Kysyin ensimmäiseltä tytöltä - joka oli maolaisten armeijassa [maolaiset olivat jakautuneet poliittisiin, huoltajiin ja armeijasiipeen] - mitä hän oli tehnyt ennen puolueeseen liittymistä.
"En mitään", hän sanoi. "Olin kotona ja leikkasin heinää päivät pitkät." Sitten hän sanoi äänessään huoleton sävy, joka kätki sanoman synkkyyden: "Ennen nähkääs minunlaisillani tytöillä oli käsissään vain sirpit. Sirpit ja heinää. Ja nyt meillä on automaattikiväärit."

Kun nyt luen Nepalin uutisia - presidentti on saatu valittua, mutta maolaiset boikotoivat hallitusta - mielessäni on kuva näistä nuorista, joilla nyt on käsissään automaattikiväärit. Nepalista tulevat uutiset tulevat jatkossakin olemaan levottomia.

Virginia Woolf: Jaakobin huone

"Jaakobin huone" on varhaista Virginia Woolfia. Ei vielä, ajattelin kirjaa aloittaessani, oikeaa Virginia Woolfia. Tai vain hetkittäin. Tunsin yhtä mittaa törmääväni lauseisiin, jotka eivät ole oikeita Virginia Woolfin lauseita (ja saman tien havaitsin ensimmäistä kertaa, miten perin pohjin oikea Virginia Woolf -lause eroaa muista lauseista). Miljöö, sanoin itselleni, ei ole oikea Virginia Woolf -miljöö. Erotiikkaa, jopa seksiä. Huoria, köyhiä ja kerjäläisiä.

Ja sitten - jossakin kohtaa Lontoon kuvausta; jossakin Paavalin kirkon ja Hyde Parkin välillä, tai ehkä Shaftesbury Avenuelta johtavan sivukadun varrella - tai kanties kahvilassa, kun lamput sytytetään - lakkasin pohtimasta Virginia Woolf -lauseita ja kirja vei minut. Huomasin rakastuneeni tähän kirjaan.

"Isoäitien olisi pitänyt varoittaa", Fanny mutisi ja katsoi Baconiin, karttakauppiaan ikkunasta sisään Strandilla - isoäitien olisi pitänyt kertoa, ettei kannata nähdä vaivaa, tämä on elämää, heidän olisi pitänyt sanoa, kuten Fanny sen nyt sanoi katsoessaan suurta keltaista maapalloa, johon oli merkitty höyrylaivojen reitit.

Ja niin kirja sitten päättyi, huoahtaen, ja jättäen jälkeensä viipyvän soinnun. Tämä, sanoin itselleni pannessani kirjan sivuun, ei ehkä ole täysin kehittynyttä Virginia Woolfia; mutta tämä on elämää.

John Lawrence Reynolds: Varjojen väki

Salaliitot ovat muodissa, koska ne leviävät netissä pahemmin kuin flunssa. Kymmeniä vuosia vanhat tekstit ponnahtavat aina uudelleen esiin uusina ja tuoreina, jos joku vain on tullut siirtäneeksi ne nettiin. Reynolds on tarttunut tähän muodikkaaseen ilmiöön ja käsitellyt monia salaliittoteorioita varsin luettavasti.

Pari vastahuomautusta; hetkittäin hän innostuu aiheestaan niin, että alkaa mietityttää, miten vastaan hän oikeastaan on. Esimerkkinä "Da Vinci -koodin" takana oleva papin huijaus, josta Reynolds kertoo sivutolkulla. Eipä silti, oli mukava saada selville, mistä se pappi oikein ne rahansa sai.

Toiseksi, kaikki Reynoldsin tiedot eivät ole aivan kohdallaan. Otan esimerkiksi wiccat, joiden kuvauksessa hän eksyy kertomaan sivutolkulla noitavainoista, ja lisäksi jokseenkin potaskaa. Reynoldsin mukaan noitia vastustivat miehet, jotka halusivat tuhota kauniit ja nuoret naiset aiheuttamasta seksuaalista kiihotusta. Reynolds unohtaa kokonaan, että useimmat noidat olivat vanhoja, rumia ja köyhiä ja herättivät pahennusta herjaamalla ja kiukuttelemalla. Yhteisön syrjäytyneitä, joista toisia pelättiin oikeasti (Englannissa todennetussa tapauksessa vanha nainen heitteli herjoja ja lapsi kuoli - Antonia Fraserin kertoma tapaus). Lisäksi moni noitavaino lähti murrosikäisten tai lasten hysteerisistä tunnustuksista - mm. Ruotsin ja Pohjanmaan noitavainot, joissa juuri lapset olivat syyttäjinä.

Muuten on hyvä saada tietoja vapaamuurareista, illuminaateista, ruusuristiläisistä ja sen sellaisista netissä hehkutetuista jutuista. Miksi Yhdysvaltojen rahoissa on kuviona kolmio, jonka sisällä on silmä?

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit

Miksi, voi miksi pohjoismainen elämä on niin ankeaa? Tässä on norjalainen suku, jonka elämä mullistuu, koska äiti vajoaa koomaan ja kuolee. Hänellä on kolme poika aja aviomies. Miestä huiskitaan pois jaloista kuin kärpästä. Sikatilaa pitää vanhin poika Tor. Margido on hautaustoimiston omistaja, Erlend homo, joka on paennut Kööpenhaminaan asumaan mieskumppaninsa kanssa. Torilla on myös avioton tytär Torunn.

Äiti on hallinnut poikiaan. Erlend on joutunut pakenemaan taipumustensa vuoksi; Tor olisi halunnut pitää lehmiä, mutta äidin mielestä siat ovat helpompia (mitä ne Herra paratkoon eivät ole). Margido ei edes ollut uskovainen ennen kuin äiti määräsi hänelle sen osan. Torunnista tietää vain Tor.

Lopulta tilanteen pelastavat kaksi lainsuojatonta, Erlend ja Torunn, ja perheen salaisuudetkin paljastuvat. Sopii toivoa, että isä ja Tor toipuvat henkisesti. Kaiken kaikiaan kirja on silti lämmin ja humoristinen. Näkökulmat ovat kaikki tässä kirjassa. Tor muistaa koko ajan äitinsä puuhakkaana ihmisenä, ahkerana kodinhotiajana, kun taas Erlend ja Torunn ovat järkyttyneitä kaiken hoitamattomuudesta, liasta ja ahdingosta. Tarvitaan ulkopuolisia vetämään sikatilan pysähtyneen kellon taas käyntiin.

Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset

Edgar Allan Poe on kauhukirjallisuuden klassikkoja, ja tämä kertomuskokoelma osoittaa, miksi. Poe on selvästi ollut H.P.Lovecraftin, Jules Vernen ja Arthur Conan Doylen innoittaja. Ennen Jaana Kaparin suururakkaa en olisi tiennyt, että Poella on muitakin nuolia viinessään - hän on ollut aikansa tieteestä syvästi kiinnostunut (mesmerismi, ilmapallot, jopa kuumatkat), tuonut julki suorastaan ilkiömäisen pirullisesti mielipiteensä aikansa sanomalehtikulttuurin suhteen, ja kirjoitellut ilkikurisia pikku juttuja, joissa rönsyää epätavallinen huumori. Otetaan esimerkki tarinasta "Paholainen kellotornissa", jonka saksalaiskylässä on torin ympärillä kaksitoista taloa, kaikki samanlaisia:

Pojat taas ovat kaikki kolme puutarhassa hoitamassa sikaa. He ovat kahden jalan pituisia.Heillä on kolmikolkkahatut, sinipunaiset liivit reisiin asti, polvipituiset nahkahousut, punaiset villasukat, tukevat kengät isoin hopeasoljin ja pitkät sortuukit, joissa on isot helmiäisnapit. Jokaisella on myös suussaan piippu ja oikeassa kädessään pieni tanakka kello.Pojat tuprauttavat ja katselevat, ja katselevat ja tuprauttavat. Sika - joka on lihava ja laiska - väliin poimii kaaleista putoilevia irtolehtiä, väliin taas potkaisee kullattua leikkikelloa, jonka vintiöt ovat sitoneet senkin saparoon, jotta se näyttäisi yhtä hienolta kuin kissa. [Kissalle oli aikaisemmassa kappaleessa sidottu kello häntään.]

Joitakin kysymyksiä painos jättää. Jaana Kapari on kirjoittanut useimpiin tarinoihin suorastaan uuvuttavan pikkutarkat selitykset. Kirjoitin "useimpiin", koska toisista selitykset puuttuvat kokonaan, vaikka sanotuissa tarinoissa on kääntämättä pitkiäkin ranskan- tai latinankielisiä sitaatteja, joita kieliä ei ole kohtuullista odottaa lukijan kääntelevän ilman suoemntajan tukea. On pakko epäillä, että sanottujen tarinoiden selitykset ovat yksinkertaisesti unohtuneet painoksesta. Lisäksi joitakin sanoja on korostettu kursiivilla ilman, että mainitun fonttilajin käyttö olisi yhtään perusteltua. Jää kysymys, onko Poe itse tehnyt sanotun korostuksen, vai onko se Kaparin valinta? Myönään, että pohdinnat ovat vähäisiä aiheen laajuuteen nähden, mutta vaatimattomana lukijana saanen jäädä kummastelemaan?

David Eddings: Pawn of Prophecy

Sopii kysyä, mitä kannattaa arvostella kirjaa, joka ilmestyi vuonna 1982, joka on suomennettu, johon on kirjoitettu jatko-osia (jotka mullistavat kokonaan alkusarjan idean) ja jota on kopioitu useissa fantasiakirjoissa ja sarjoissa suorastaan puuduttavasti? Yksi syy olisi se, että ei ole alkuperäisteoksen vika, jos sitä kopioidaan. Kun The Belgaridad -sarja ilmestyi, se oli varsin virkistävä tapaus. Luettuna ihan omana itsenään, se on virkistävä vieläkin.

Tolkienista alkaen (voisi jopa sanoa, että Raamatusta asti, mutta olkoon) Hyvän ja Pahan dramaattinen, lopullinen, kaiken ratkaiseva taistelu on ollut tietyntyyppisen krijallisuuden ruokaa ja juomaa. Tässä sarjassa taistelun syy ei ole eettinen, vaan perheriita (olkoonkin, että jumalien). Parhaiten tunnettu fantasiavelho on Tolkienin Gandalf, pitkäkaapuinen, parrakas, miekkaa ja sauvaa yhtäläisesti käyttävä, Moosesta musituttava hahmo. Belgariad-sarjan velho on kaljaa kittaava, ruuantahrojen peittämä, kulkurimainen Mister Wolf. Naisvelho ei ravistele ympärilleen loitsuja ja kipinöitä (paitsi, jos on pakko), vaan Polgara, paremmin ensimmäisessä osassa tunnettu nimellä Aunt Pol, parsii vanhoja vaatteita ja viihtyy parhaiten keittiössä. Ja Hyvän saattue koostuu jokseenkin lurjusmaisista tyypeistä ja tavanomaisista veikoista. Lisäksi soppaan on lisätty murrosikään kurkottelevan pojan kasvukivut, jotka tuntee jokainen, jolla on 14-vuotias poika lähitienoillaan.

Luonnollisesti juoneen kuuluu loputon kolkuttelu paikasta toiseen, joka kaikissa tämän lajin kirjoissa saa toivomaan, että olisivat keksineet edes rautatien, jos eivät lentokonetta. No, kukaan ei ole täydellinen.

Frank Schätzing: Pedot

Kirjan alkuperäinen nimi on "Der Schwarm". Kertoo jotakin ihmisten oletetuista ajatustottumuksista, että kustantaja on pitänyt parempana nimeä "Pedot", vaikka - en tiedä, onko tämä juonipaljastus vai ei - varsinaisiksi pedoiksi osoittautuvat ihmiset itse.

Joka tapauksessa, kun on nämä yli 900 sivua lukenut, ei maailma enää näytä samalta kuin ennen. En minä tämän ekotrillerin Yrr-olioita tarkoita (vaikka ne ovatkin parhaita olioita, mitä vastaan on tullut, ja loppujen lopuksi uskottavia), vaan kaikkia niitä muita mahdollisia luonnonmullistuksia, joita tässä esitellään. Vähän liikaa hehkutetaan aitoa saksalaista luonnonromantiikkaa - ehkä suomalainen on ihan itsestään niin lähellä luontoa ettei tarvitsisi aivan näin tosikosti meuhkata - mutta jos Pohjanmeren öljykentät ovat sitä, mitä kirjassa kerrotaan, se on todella järkyttävää. Suuresta loppurutistuksesta tuli samanlainen olo kuin Shakespearen näytelmistä; viidennessä näytöksessä tapetaan kaikki. Noin suurin piirtein. Kannattaa silti lukea, sekä menoa että asiaa riittää koko matkalle ja henkilöitäkin joka makuun. Vaikka kukaan ei saa minua uskomaan sinisilmäiseen aasialaiseen, helpompi on uskoa O'Bannon -nimiseen intiaaniin. Ja punaviiniä juovaan norjalaiseen. Ja Kanarialle en lähde, en taatusti - syy selviää, kun lukee kirjan.

Italo Calvino: Koko kosmokomiikka

Olen hellinyt hyllyssäni "Kosmokomiikkaa" sen ilmestymisestä saakka. Niinpä nyt syntyi tietty vastakkainasettelu; millaisia ovat Calvinon vuoden 1965 jälkeen kirjoittamat tarinat ensimmäisen kokoelman kertomuksiin verrattuina?

Ensin tunsin samaa kuin Qfwfq tarinassa "Merkki avaruudessa"; alkuperäinen merkki oli aito ja puhdas, kaikki myöhemmät ovat sen väräistelmiä, tuhruisia, liioiteltuja, niistä puuttuu alkuperäisen yksinkertainen arvokkuus. Sitten tein saman havainnon kuin Qfwfq; kun merkkejä tulee lisää, ei enää muista, mikä niistä on aito ja alkupiste.

Linnunrata jatkoi kyllä kiertämistään mutta en enää kyennyt laskemaan kierroksia; mikä tahansa piste saattoi olla lähtöpiste, mikä tahansa merkki muiden kupeessa saattoi olla minun merkkini. Mutta sen huomaaminen ei olisi hyödyttänyt enää mitään, sillä oli selvää että ilman merkkejä avaruutta ei olisi olemassa eikä ehkä ollut koskaan ollutkaan.

Uusissa tarinoissa (uutuus on suhteellista. Kun "Kosmokomiikkaa" julkaistiin 1965, nämä uudet tarinat on kirjoitettu 1965-1984) on joitakin toistoja aiheiden suhteen, mutta ne muuntavat alkuperäistä teemaa. Tarinassa "Spiraali" rakkaus sai simpukan kasvattamaan kierteiskuoren, jonka näki koko muu maailma, mutta ei hänen sokea lemmittynsä. Tarinassa "Simpukat ja aika" taas simpukoiden spiraalit kuolevat ja hautautuvat kerrostumiin osoittamaan ajan kulumista muille, nytkään simpukat itse eivät siitä hyödy. Kirjoittajan ikääntyminen tulee esiin pessimistisemmistä sävyistä. "Kuun tyttäret" on romanttinen kertomus, mutta lähtökohta on maailman rappeutuminen omaan kulutushysteriaansa. Kun tarinassa "Kaikki yhdessä pisteessä" avaruuden laajeminen alkoi rakkauden teosta - "Spaghettia, poikakullat!" - niin "Ei mitään ja vähän" on synkeää filosofista pohdintaa.

Qfwfq toimii usein naispuolisen vastaväittäjän kanssa. Hän joutuu yleensä torjutuksi. Vähitellen tarinoiden mies-nais-kuva laajenee yleiseksi vastakohtaparien kuvaamiseksi, jin-jang-maailmaksi, kunnes tarinassa "Imploosio, räjähdys sisäänpäin" vastakkain ovat Qfwfq ja Qfwfq.

Tarvinneeko sanoa, että näennäisesti kertomukset ovat avaruusolento (paremman nimityksen puutteessa) Qfwfq:n kertomuksia huikeista seikkailuistaan maailmankaikkeudessa, mutta itse asiassa kysymys on peri-inhimillisestä käytöksestä. Hupaisa peili ihmiselle on esimerkiksi tarina "Valovuodet", jossa Qfwfq kärsii hirveästi, kun etäisestä galaksista nostetaan kyltti MINÄ NÄIN SINUT ja Qfwfq sortuu murheelliseen pyörteeseen yrittäessään antaa itsestään hyvän kuvan kaikille tarkkailijoille. "Meteoriitit" kuvaa Qfwfq:n kahta vaimoa, joista Xha siivoaa, lakaisee ja järjestää yrittäessään pitää kaiken muuttumattomana; Wha taas heittelee kaikkea ympäriinsä, ja asiat järjestyvät luonnostaan kauniisti ja yllättävästi. Tunnistan itsessäni molemmat, sekä Xhan että Whan, kuten luultavasti kaikki muutkin. Heidät täytyy vain pystyä sovittamaan yhteen:

Nyt kun olen menettänyt heidät molemmat aikoja sitten - Xhan vei pölysade, hän katosi yhdessä oman täsmällisen valtakuntansa kanssa; Wha kyyristelee kenties jonkin tupaten täyden löytötavaratoimiston kätköissä, löytymättömissä - minä odotan yhä että he palaisivat, kulkisivat mieleni poikki edes yhdessä ajatuksessa, yhdessä katseessa suljetuin tai avoimin silmin, mutta kumpikin yhdessä ja samalla hetkellä, riittäisi kun saisi heidät molemmat yhdeksi hetkeksi, niin ymmärtäisi.

Robert Anwood: Kaikki jääkarhut ovat vasenkätisiä

Epäilen, että kirjan suomenkielinen nimi on valittu, koska siitä saa niin söpön kuvan - englanninkielinen nimi on "Bears Can't Run Downhill and 200 Other Dubious Pub Facts Explained". Kapakkafaktoja on myös muunneltu suomenkielelle - alkuperäisessä on, kuten näkyy, 201 väittelynaihetta ja suomennoksessa 190, joista ainakin jotkut ovat puhtaasti suomalaisia - esimerkiksi kiista Matti Nykäsen mitaleista.

Minun pitäisi joko käydä huomattavasti useammin pubeissa tai valita paikkani tarkemmin - en ole koskaan osunut kapakkaan, jossa väiteltäisiin Jane Austenin "Ylpeys ja ennakkoluulo" -kirjan jatko-osista (tai edes Kalle Päätalon kirjoista, vaikka kerran päädyin kiinnostavaan keskusteluun Italo Calvinosta) tai siitä, joiko Charles Dickens todella joka päivä tuopillisen shamppanjaa (joi, kirjan mukaan). Useat viihde-elämää koskevat jutut menevät minulta yli tuosta noin. Monet ongelmat ovat kyllä aivan viihdyttäviä (tiesittekö, että Mount Everestin huipulla on tuhkakuppi?) ja monista olisi kiinnostavaa väitellä pubista, jos vain innokkaita osanottajia löytyisi.

Ja niin - juonispoileri - kaikki jääkarhut eivät ole vasenkätisiä. Ja karhut pystyvät juoksemaan alamäkeen.

James Goodwin: Käärmekivi

Luin aikaisemmin James Goodwinin kirjan "Janitsaaripuu". "Käärmekivi" on yhtä hyvä. Tarinaan jätetään kertomattomia kohtia; lukija voi itse hyvin päätellä eräät loppukohtauksessa avoimiksi jääneet ykistyiskohdat. Eunukki Yashim on itse hengenvaarassa ja vieläkin suuremmassa vaarassa menettää maineensa, kun sulttaani makaa kuolemaisillaan ja hämäräperäinen ranskalainen, johon Yashim onnettomuudekseen tutustuu, löytyy karmivalla tavalal kuolleena ja huhut voivat yhdistää Yashimin tapaukseen.

Onneksi Yashim ei ole menettänyt kaiken keskellä kiinnostustaan hyvään ruokaan ja kirjoihin - ei myöskään ystäviään, kuten Puolan suurlahettiläs Palewskia (Puolaahan ei ole ollut enää pitkään aikaan, suurvallat olivat jakaneet sen - "Käärmekiven" tapahtumavuosi on 1838 - mutta suurlähettiläs pitää sitkeästi asemastaan kiinni).

Tarinassa joudutaan pohtimaan, miten lordi Byron oikeastaan kuoli vuonna 1824, mitä tapahtui, kun ottomaanit valloittivat Konstantinopolin 1453 ja keitä ovat salaperäiset kreikkalaiset Hetaira-ryhmän jäsenet. Todella mystisiä hahmoja ovt vesimiesten killan jäsenet. Istanbulia ei olisi ilman sen vesijohtoja, mutta mitä siellä maan alla oikein tapahtuu? Kiehtovaa.

Elizabeth Kostovan kirjassa "Historiantutkija" esiintyy sama maanalainen vesiallas kuin "Käärmekivessä". Kummassakin kirjassa paikalla on taianomainen sävy, mutta "Käärmekivi" ei sentään marssita paikalle vampyyriä - ihmiset riittävät.