Sue Grafton: G niin kuin gangsteri

Otaksun suurin piirtein jokaisen jo tuntevan Kinsey Millhousen, kalifornialaisen naisetsivän. Kinsey voihkii nautinnosta syödessään jotakin, jossa on maksimimäärä kolesterolia ja rasvaa; hän pitää linjansa kunnossa hölkkäämällä (ja lehmät lentävät). Hän on mennyt naimisiin ja eronnut pari kertaa, toimii yksityisetsivänä ja elää minimibudjetilla.

Tässä nimenomaisessa kirjassa hänellä on kerrankin jonkinlainen romanssintapainen toisen yksityisetsivän kanssa, joka rupeaa hänen henkivartijakseen, kun Kinseytä uhataan. Dietz on kirjaesimerkki ADHD-tapauksesta, vaikka diagnoosia ei kirjassa mainitakaan.

Varsinaisia etsiväjuttuja on kaksi; toinen koskee Kinseytä uhkaavaa miestä, toinen naista, joka palkkasi Kinseyn etsimään äitiään. Ei huonompi Kinsey-kirja.

Edgar Allan Poe: Arthur Gordon Pymin selonteko

Suomentajan jälkisanoissa kääntäjä viittaa ueisiin mutkikkaisiin merkityksiin, joita "Arthur Gordon Pymin selonteko" sisältää ja toivoo, että kirjaa ei luettaisi hätäisesti, vaan mieluummin ajatuksella ja moneen kertaan. Useat arvostelijat tuntuvat olevan sitä mieltä, että kyseessä on Poen matka omaan sieluunsa.

Niinpä tunnustan ilmeisen hätäisyyteni ja pinnallisuuteni, kun ilmoitan, että minusta kirja on raivostuttava. Alku on meriseikkailua nuoren pojan päätöksestä lähteä merille, kapinaa laivassa, myrskykuvausta; sitten ollaan veneessä meren armoilla; sen jälkeen päädytään tutkimaan Etelämannerta. Juuri kun tarina alkaa muuttua mielenkiintoiseksi, se loppuu.

Poen rasismi on ilmeinen ei vain villien kuvauksessa, vaan myös hänen merimieskumppaninsa Petersin, joka on kertojan mukaan karmivan näköinen sekarotuinen. Ihmeen kylmästi kertoja Arthur suhtautuu hänet merimatkalle järjestäneeseen ystäväänsä; ei murheen sanaa. Samoin pari kertaa uskollinen koira pelastaa isäntänsä, mutta siten vain katoaa tarinasta, kaiketi myrskyn viemänä - ei edes huokausta. Samoin käy kelpo laiva Jane Guyn miehistölle. Arthur ei haaskaa tunteita toisille, vain itselleen. Jos tämä kuvaus koskee Poen omaa sielua, se on todella ollut kuiva ja kolkko sielu.

Vaikutteita on yksi ja toinen kirjailija saanut. Hulluksi tulleen koiran pelastusveneessä tapasin Yrjö Jylhän runosuomennoksessa - runoilijaa en enää muista. "Piin tarinassa" on kaikuja Poelta, myös koirasta. Laivakapinan on Burroughs pihistänyt ensimmäiseen tarzan-krijaansa. Kirjan keskeneräisen tuntuinen loppu on herättänyt Lovecraftin mielikuvituksen; ehkä "Arthur Gordon Pymin selonteon" suurin ansio.

Raimo Hakola - Juha Pakkala: Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret

Arkeologiset tutkimukset Palestiinan alueella. Varoitus Raamattuun hartaasti uskoville: tästä krijasta tulee joko paha mieli tai maailmankuva kepsahtaa korvalleen. Nimittäin arkeologia ei tule Raamattua lainkaan, ei lainkaan. Kuningas Daavid on yhtä myyttinen kuin kuningas Arthur, Daavidia edeltävää Raamattu-aikaa ei ole olemassakaan. Salomo on voinut rakentaa temppelin, mutta koko Jerusalem oli siihen aikaan tuhannen asukkaan käpykylä. Paljon myöhemmin Israel nousi vähäksi aikaa alueen mahtivaltioksi (kunnes assyrialaiset tulivat), muta sen pääkaupunki oli Samaria. Juutalaiset olivat yksijumalaisia vasta babylonialaisten tuhottua koko Jerusalmin ja temppelin. Siihen asti heillä oli Samarian Jahve ja Jerusalemin Jahve, Baal, El ja Asera, joka oli Jahven vaimo. Ja Jeesuksen hautoja on vähintään kolme, joista ainoakaan ei ole arkeologisesti toteennäytetty.

Håkan Nesser: Pääsky, kissa, ruusu, kuolema

Kirjaa voi luonnehtia sanoilla "täyteläinen, notkea, mehevä, lämmin, tamminen", vaikka henkilöt juovatkin enemmän muita juomia kuin punaviiniä. Håkan Nesser sijoittaa kirjansa jonnekin länsi-Eurooppaan; paikannimet viittaavat epämääräisesti Hollantiin (kirjailija itse on ruotsalainen). Tässä kirjassa poiketaan hetkeksi myös Kefalonian saarella Kreikassa (teki mieli alkaa tutkia hotelliopasta). Mustalta vivahtava huumori perustuu lähinnä poliisien keskinäiseen, terävähköön mielipiteidenvaihtoon, vaikka ihmisinä he ovat hyvinkin täyteläisiä.

Van Veeteren, Håkan Nesserin vakituinen komisario, on antikvariaatin pitäjä, vaikka se ei hänen poliisintaitojaan ole ruostuttanut. Ongelmana on oliivinkivi. Ja hammaspaikka. Edellinen aiheutti jälkimmäisen irtoamisen, ja se taas esti Van Veetereniä kuuntelemasta, mitä nuorella papilla oli sydämellään. Voidaan siis sanoa, että oliivinkivi aiheutti usean ihmisen kuoleman.

Maanis-depressiivinen äiti ja hänen 16-vuotias tyttärensä saavat kohtalokkaan tuttavuuden miellyttävästä, keski-ikäisestä miehestä. Kun asunnosta löytyy pitkälle kypsynyt naisen ruumis, poliisi alkaa tutkia pahasti vanhenneita jälkiä. Ongelmana on se, että äidillä ja tyttärellä oli tuskin lainkaan ihmissuhteita. Silti aletaan epäillä sarjamurhaajaa; muitakin naisia on kuollut samalla tavalla ja samoissa oloissa.

Sarjamurhaajat ovat nykyään muodissa, mutta tähän nimenomaiseen kannattaa silti tutustua. Juonessa on epätavallisia käänteitä. Kirjan nimen kaikilla osilla on myös paikkansa juonessa; kissan nimi on Stravinsky.

Donald McCaig: Rhett Butler's People

Uhkarohkea yrittäjä, joka on puuttunut "Tuulen viemään". Alexandra Ripleyn tuhoisan "Scarlett"-opuksen jälkeen kokeilijoita ei ole ollutkaan.

Rhett Butler on tässä traaginen sankari, joka kätkee haavoittuneen sisimpänsä pilkallisen ulkokuoren alle.

Itse asiassa edellisessä lauseessa tulin ilmaisseeksi kirjasta pääasiat. Jatketaan kuitenkin: "Rhett Butler's People" kuvaa elämää Charlestonissa, jossa Rhettin isä ei kiinnitä huomiota edes Jumalaan - hän on huomattavasti Jumalaa ylempi. Äiti taas on uskonnollinen ja nojautuu toiseen jylhään Jumalan ruoskaan, plantaasin työnjohtajaan Isaiah Watlingiin. Jos Watling-nimi soittaa kelloja "Tuulen viemän" lukeneiden päässä, on aihettakin; ilotalon emäntä Belle Watling on Isaiahin tytär. Watlingin perheeseen kuului myös Shad-poika, jonka Rhett ampuu kaksintaistelussa. Shad on väittänyt, että Rhett on Bellen aviottoman lapsen isä.

Rhett on mustien suuri ystävä, joka menettää kaksi parasta värillistä toveriaan valkoisten julmuudelle. Hänen isänsä tekee hänet perinnöttömäksi, koska hän ei ole riittävän tottelevainen poika. Rhettin sisar ensin nai miehen, jota ei halua, ja sitten sen, jota haluaa, eikä kumpikaan liitto pääty hyvin. Kaiken lisäksi tulee sisällissota ja tuhoaa loputkin. Onneksi Rhettillä sentään riittää rahaa (kirja kertoo lopultakin, mistä Rhett alkupääomansa sai - Kalifornian kultakentiltä).

Suurimman osan ajasta kirjailija onnistuu valssaamaan varsin tyylikkäästi "Tuulen viemän" ympärillä muuttamatta muuta kuin Rhettin Charlestonista lähdön syyn - "Tuulen viemässä" ei mainita mitään niin rahvaanomaista kuin avioton lapsi (paitsi, jos oikein muistan, tyttöjen supinoissa - "Saiko tyttö lapsen?" "Ei, mutta hänen maineensa oli joka tapauksessa pilalla" - kyseinen nainen ei "Tuulen viemässä" ole Belle).

Sotaa kuvataan paljon enemmän, koska ei oel pakko pitäytyä naisten näkökulmassa. Sotakohtaukset ovatkin varsin hyvää antia. Muuten kirjan huonoin puoli on sen spartalainen tyyli. Tarjolla olevista aineksista olisi saanut railakkaan, 900-sivuisen seikkailuromaanin oikeaan vanhan ajan tyyliin, jos kirjoittaja vain olisi hellittänyt ohjaksista, antanut tarinan laukata ja proosansa kukkia. Tällaisena kirja muistuttaa tilikirjanpitoa. Vahinko.

Ja se Ripleyn potaskan McCaig onneksi sivuuttaa kokonaan.

Daniel Mendelsohn: The Lost

Kuuden etsintä kuudesta miljoonasta. Daniel Mendelsohn lähti veljensä kanssa jäljittämään isosetäänsä ja tämän perhettä. Shmiel Jäger asui Boleshovin pikkukaupungissa Urkainassa toisen maailmansodan alkaessa. Kun Daniel alkoi etsiä tätä kadonnutta perhettä, hänen johtolankansa kävivät yhä heikommiksi ja ohuemmiksi - Boleshovin 6000 juutalaisen yhteisöstä jäi henkiin 48 ihmistä, ja he vuonna 2001, jolloin Daniel alkoi etsiä heitä, monet heistä olivat jo yli yhdeksänkymmenen.

Danielin isoisä tapasi kertoa tarinoita kertojaksi syntyneen tyyliin ja Daniel on perinyt taidon. Hän keskusteli naisen kanssa, jonka tytärentytär oli myös koonnut ja kertonut isoäitinsä tarinan. Daniel keskustelee Alenan, tytön ystävän kanssa:

She said, it was like what she was interested in was not so much the story of her grandmother but how to tell the story of her grandmother - how to be a storyteller.

I thought my grandfather and said that, yes, it was very interesting problem.

She described how caught up in the thesis she'd become, against her initial expectations. With great animation she said, I felt that when I was reading it, like in the end, it got closer and closer to the important things, the things about the war. At first it was as if she was telling a common story, a story everybody could tell, but it got narrower and narrower.

After a moment I said yes, that's how my grandfather used to tell stories. The long windup, all that background all those Chinese boxes; and the, suddenly, the swift and expert slide into the finale, the finish line where the connections between all the details you'd learned along the way, the seemingly irrelevant facts and subsidiary anecdotes he'd lingered over at the beginning, suddenly beecame clear.

I said to Alena, I know, I know. This girl she knows, I thought, must be very clever. So many people know these horrible stories by now, after all; what more was there to say? How to tell them? One way, I supposed, was to get narrowed and narrowed toward the end, the way my grandfather did.

At that moment Alena said, Narrowed, yes. It's always the small things. It makes it like life. The most interesting thing is always the details.

Ja niinpä Daniel aloittaa tarinansa isosetä Shmielistä ja hänen vaimostaan ja neljästä tyttärestään, jotka saksalaiset tappoivat, lapsuudestaan, jolloin kun Daniel tuli huoneeseen, ihmiset alkoivat itkeä. Hän oli silloin ehkä viiden tai kuuden, ja kun hän tuli tarpeeksi vanhaksi kysyäkseen, monet näistä ihmisistä olivat kuolleet. Eräs iäkäs sukulainen sanoi kuitenkin: "Olet niin isosetäsi Shmielin näköinen, hänen, jonka saksalaiset tappoivat."

Niin Daniel alkoi ottaa selvää, miten, missä ja milloin saksalaiset tappoivat Shmiel Jägerin ja hänen perheensä. Etsintä vei viisi vuotta - 2001-2006 - ja Daniel on jo yli neljänkymmenen. Monet kirjassa muistonsa kertoneet ihmiset ovat näiden vuosien aikana kuolleet. Paitsi runsasta kirjeenvaihtoa Daniel ja suurimman osan ajasta hänen veljensä Matt kävivät Australiassa, Norjassa, Ukrainassa, Tanskassa ja Israelissa. He saivat selville paljon; tämä kirja koostuu siitä, mitä he oppivat ja miten he sen oppivat ja ihmisistä, jotka sen heille opettivat. He oppivat, miten Shmiel kuoli, mutta myös, miten hän ja hänen perheensä elivät. Alena oli oikeassa; pienet yksityiskohdat tekevät tarinasta elämän kaltaisen.

Kuten Daniel toteaa:

For whose benefit, exactly, is the wholeness that I want so desperately?The dead need no stories: that is the fantasy of the living, who unlike the dead feel guilt.

Niinpä - jotta kuolleet eläisivät edes hetken, Shmiel ja hänen perheensä ja ne kuusi miljoonaa muuta, joilla kaikilla oli oma tarinansa; ja myös ne 48 Bolechovin juutalaista, jotka elivät kertomaan tarinansa, ja joista useimmat ovat nyt kuolleet; tämä kirja on luettava.

Connie Willis: Doomsday Book

Kirjasta on aivan kelvollinen suomennoskin, mutta luen mieluiten alkuperäistä versiota (aina uudelleen). "Doomsday Book" menisi kaiketi parhaiten termin "aikamatkaromaani" alle. Jossakin lähitulevaisuudessa on kehitetty laite, jolla voi siirtää henkilön menneisyyteen tiettyjen, tarkkojen sääntöjen mukaan. Oxford lähettää nuoren tutkijan Kivrinin, vuoteen 1320. Kaikki menee sekaisin, kun samaan aikaan Oxfordissa puhkeaa tappava influessaepidemia. Kivrin taas saa huomata, että hän on väärässä vuodessa - hän on vuodessa 1348, ja musta surma iskee Oxfordiin.

Kirja on vaikuttava inhimillisyytensä vuoksi. Turvallista aikaa ei ole. Ihmisten tekemiset auttavat varsin vähän, kuolema tulee kaikille, mutta se vähä, mitä yksityinen ihminen voi tehdä, auttaa ainakin yksilöitä säilyttämään kunniallisuutensa ja arvokkuutensa kuolemankin edessä. Ja kun ihmisten perimmäinen hyvyys paljastuu (niissä, joissa se paljastuu), hämmästyttäviä asioita saadaan aikaan.

"Doomsday Book" pitäisi ehkä lukea jouluna, mutta mikä tahansa vuodenaika käy. Arvot eivät ole vanhanaikaisia koskaan.

Michael Flynn: Eifelheim

Science fiction -kirja ensimmäisestä kontaktista muukalaisten kanssa - vuonna 1348. Ovela juttu. Nykyajassa avopuolisoista toinen on fyysikko, joka pohtii polyuniversumeja, toinen taas historioitsija, joka kummastelee kylää, joka katosi kokonaan Saksassa Mustan Surman aikana. Sitten heidän paperinsa sekaantuvat, ja oudosti osoittautuu, että asioilla on yhteys.

Suurin osa kirjasta vietetään mainitussa kylässä. Kummallisia tapahtuu, ja yhtäkkiä metsässä on joukko heinäsirkan näköisiä olentoja. Kontakti saadaan. Keskiajan ihmiset olivat yllättävän pitkällä Unversumin ihmeiden tutkimisessa; he vain pukivat asiat erilaiseen kieleen. Herkullisinta kirjassa ovat muukalaisten ja kylän papin keskustelut; he puhuvat eri asioista, mutta luulevat puhuvansa samasta. Sitten kylään tulee rutto.

Kylän katoamisen ihmettelyssä on ehdottomasti järkeä. Historioitsijan mukaan vaikka asutukset autioituisivat, uudet ihmiset muuttavat tilalle, koska kaikkeen on aina hyvä syy - tie, joki, kaivos. On todella kummallista, jos jokin paikka jää pysyvästi tyhjäksi. Tästä on hyvä aloittaa. Mikä vaivasi Eifelheimia? Kirous? Paholaiset? Muukalaiset?

Lopussa vedetään vähän mutkia suoraksi, mutta kokonaisuus on erinomainen.

Manly Wade Wellman: The Old Gods Waken

Wellman kirjoitti useita Silver John -kirjoja ja novelleja Appalakkien vuoriston miehestä, joka kantoi hopeakielistä kitaraa ja joutui outoon seuraan kerran tai pari. Tämä on yksi niistä. John vierailee maanomistajan luona, joka on saanut hankalia naapureita. Kyseiset veljekset harrastavat druidismia hyvin aktiivisella tasolla ja yrittävät uhrata maanomistajan pojan ja Johnin tunteman nuoren naisen jumalilleen juhannusyönä. John tarvitsee kaikki omansa ja cherokee-päällikkö Reuben Mancon kyvyt selviytyäkseen yön läpi.

Wellmanin Johnin maalaismurre on lempeän nautinnon lähde. Tässä kirjassa erityisen viehättävää on, että intiaani "medicine man" (olisiko paraa suomennos shamaani?) on opiskellut yliopistossa ja puhuu puhdasta englantia Johnin Appalakki-murretta vastaan. Tässä näyte mr Creedin, hänen poikansa Luken ja Johnin keskustelusta:

"People are mostly kind about listening to me", I said.
He gave a glance to where I'd put down my silver-strung guitar. "Later on, when maybe I've got rid of a thing I'm a-studying to do just now,you'll up and pick and sing for us."
"I'll do that thing, sir," I promised him. "And Luke can help me out on the banjo, he relishes to learn sweet music."
2But I want to ask what made you mad, Papa," Luke put in a word. "I can't figure who in these parts would be witlessenough to go foul of you."
"You got it right, son," said Mr. Creed to him, "I've been pure down mad by them low-flung Voth brothers, up yonder at the old Gibb place on Wolter."
With that, he filled us both in on what had taken place with him up the trail to his spring, how the Voths had as good as vowed him they'd take that piece of rocky ground up yonder. Hearing him, I gathered that the Voths might could turn out mean.

Lordi Dunsany: Haltiamaan kuninkaantytär

Lordi Dunsany oli fantasian huomattavimpia klassikkokirjailijoita, vaikka hänen kirjalliset harrastuksensa ulottuivat laajemmalle kuin fantasiaan. "Haltiamaan kuninkaantytärtä" pidetään yleisesti hänen parhaanaan. Voin tässä vedota en sen vähempään kuin Ursula LeGuiniin, joka on esseessään sanonut, että hänen elämänsä muuttui "Haltiamaan kuninkaantyttären" mukana. Se ratkaisi Ursulan tulevan kirjailijauran.

Hieno kirja se onkin. Suomennoksen esipuhe on Neil Gaimanin kirjoittama, ja hän kuvaa lodri Dunsanyn tyyliä näin:

Kerrotaan, että Dunsany kirjoitti kirjansa sulkakynällä, kastoi sitä mustepulloon ja riipusti ja vuodatti proosaansa paperiarkeille, ja hänen sanansa laulavat kuin runoilijan, joka juopui kuningas Jaakon Raamatun proosasta eikä koskaan selvinnyt.

Kirjassa on Haltiamaa ja prinsessa. Kirjassa on myös prinssi, joka lähtee lumotun metsän läpi tavoittelemaan prinsessaa. Yksisarvisia löytyy myös, ja peikkoja. Mutta mikään ei ole sitä, miltä näyttää, prinssin pulmat vasta alkavat prinsessan saamisesta, ja liian paljon taikaa elämässä voi olla vaarallinen asia. Lukekaa siis, ja noudattakaa Neil Gaimanin ohjetta:

Ehkä tässä kirjassa pitäisi olla varoitus: se ei ole turvallinen kaavanmukainen fantasiaromaani, sellainen kuin useimmat joiden "kansien sisällä" on haltioita, prinsessoja, peikkoja ja yksisarvisia. Tämä on aito asia. Tämä on täyteläistä punaviiniä, joka saattaa järkyttää pelkkiin kolajuomiin tottunutta. Luota siis kirjaan. Luota runouteen ja outouteen ja musteen taikaan, ja juo se hitaasti.

Suomennoksesta: Johanna Vainikainen-Uusitalo on upeasti tavoittanut lordi Dunsanyn tyylin.

Lars Sund: Puodinpitäjän poika

Siklax-trilogian toinen osa kertoo Pohjanmaan historiaa pirtukaudesta talvisodan alkuun. Sund on todella lennossa - anteeksi epäkunnioittava sana, mutta jos tämä kirja ei ole reaalifantasiaa, niin en tiedä, mikä on. Kirjan alussa, vuonna 1992, kertoja (joka itse ilmoittaa olevansa romaanihenkilö) hakee vanhainkodista Otto Näsin, joka katosi Amerikkaan murhasta epäiltynä. Kertoja ja Otto käyvät läpi tapahtumia siihen asti, kun Otto palasi Siklaxiin samana päivänä, jona talvisota alkoi. Otto on läpivelmu mies, jonka kanssa kertoja on helisemässä. Melkoisia persoonia ovat muutkin Siklaxin miehet. Kirjassa piipahtavat myös Vihtori Kosola, Mannerheim, Al Capone ja Mauno Koivisto (vaikka hänet mainitsee vain uutistenlukija radiossa samalla, kun kuuluttaa vanhainkodista karannutta Otto Näsiä, jolla on mukanaan airo).

Sundin kirjassa esineilläkin on persoona - autoilla, kasvihuoneilla, filmiprojektoreilla ja myös sillä halvatun airolla. Kertoja on niin pahasti helisemässä, että hän jättäisi tarinan useasti kesken, ellei hän samalla lopettaisi omaa olemassaoloaan - kirjan henkilö kun itsekin on.

Ihmiset ovat vieläkin suurempia persoonia. Ei ihme, että useat eivät suostu pysymään edes haudassaan, vaan tulevat kommentoimaan aaveina. Traagisimmat henkilöt ovat niitä, joiden elämänhaave ei täyty - Gustav Smeds, hänen vaimonsa Ida ja heidän poikansa Erik. Otto on päässyt lentämään ja Dollari-Hannan vanha äiti toteuttaa lapsuusajan haaveensa ja tapaa Ruotsin kuninkaan, mutta Erikistä ei tule lentäjää. Parempi on ottaa elämä omiin käsiinsä kuin toteuttaa toisen ihmisen unelmia.

Sharyn McCrumb: If I'd Killed Him When I Met Him...

"Jos olisin tappanut hänet, kun tapasin hänet, olisin jo päässyt vankilasta." Sharyn McCrumb on ottanut kirjansa nimen erään hakatun vaimon lausahduksesta. "If I'd Killed Him..." on Elizabeth McPherson -sarjaa. Elizabeth on oikeusopillisen antropologian tutkija, joka esiintyy Sharynin dekkarisarjassa. Elizabeth on Etelän Belle (joskin jossakin määrin ylipainoinen), joka nai skotlantilaisen merieläintutkijan Cameronin. Hänen isänsä jahtaa hameita, ja veljellä, Billillä, on yhteinen lakiasiaintoimisto A.P.Hillin, piskuisen telaketjufeministin kanssa. A.P.Hilliä (samannimisen Amerikan sisällissodan kenraalin jälkeläistä) kutsutaan Amyksi vain kuoleman riskillä.

Tässä kirjassa Elizabethin mies on kadonnut merellä, otaksutaan kuolleeksi. Elizabeth on tullut perheensä helmaan, koska isä on lopullisesti karannut nuoren sihteerin kanssa ja äiti tarvitsee tyttärensä tukea (tai päinvastoin - Elizabeth kirjoittelee kirjeitä kadonneelle miehelleen). Tosin äiti järkyttää jälkeläisiään rupeamalla poliittiseksi lesboksi ja muuttamalla yksiin naisprofessorin kanssa. A.P.Hill erehtyy puolustamaan etelän belleä, Eleanor Roydeniä, jonka aviomies kahdenkymmenen vuoden avioliiton jälkeen ei vain vaihtanut vaimoa neljännesvuosisataa nuorempaan painokseen, vaan urheilumielessä päätti viedä ensimmäiseltä vaimolta kaiken, aivan kaiken. Koska Jeb Royden oli lakimies ja kaikkien Etelävaltioiden lakimiesten golfkaveri, vaimolla ei ollut mitään mahdollisuuksia ennen kuin hän tarttui aseeseen ja ampui ex-miehensä ja kakkosvaimon vuoteeseen. Valitettavasti Eleanorilla on irvokas huumorintaju eikä hän suostu millään asettumaan tilapäisesti mielenhäiriöisen naisen rooliin, vaan heittelee vitsejä pitkin oikeussalia.

Ongelmia on myös Bill McPhersonilla. Hänen tukeaan hakee ensin paikallisen saarnaajan vaimo. Saarnaaja oli saanut erityisen sanoman Jumalalta, jonka mielestä miehellä on oikeus kahteen vaimoon. Koska saarnaaja ei erehdy naimaan kakkostaan kirkossa eikä oikeudessa, vaan onnellinen pari polvistui miehen auton tavaratilaan vaihtamaan valansa Jumalan edessä, tilanne on hiukan hankala. Hankalammaksi se muuttuu, kun kaksinnaija kuolee arsenikkimyrkytykseen. Lisäksi ykkösvaimo Donna Jean on kuuluisan Lucy Todhunterin jälkeläinen. Amerikan sisällissodan jälkeen Lucy oli nainut iäkkäämmän, sodasta palanneen upseerin. Upseeri kuoli arsenikkimyrkytykseen, ja hänen viimeiset sanansa olivat: "Miksi teit sen, Lucy?" Ongelma oli, että kukaan ei keksinyt mitään tapaa, jolla Lucy olisi voinut myrkyttää miehensä. Tarvittiin 150 vuotta ja Elizabeth ratkaisemaan murhamysteeri.

Bill-paralla oli toinenkin asiakas, joka puolestaan halusi mennä laillisesti naimisiin delfiinin kanssa. Billin jalat eivät niin sanoakseni ulotu pohjaan. Loppujen lopuksi tässä sukupuolten taistelussa Elizabethilla on hyvä osa. Kuten hän kirjoittaa Cameronille: "Kuolema ei todella erota ihmisiä. Elämä tekee sen."

Lena Hulden: Kuusijalkainen vihollinen

Sotaa hyönteisten silmin. Tai täsmälleen ottaen ei hyönteisten, vaan ihmisten hyönteisten näkökulmasta. Hyönteisiä ovat tässä kaikenlaiset kuusijalkaiset ötökät; täit, luteet, kirput, hyttyset, satiaiset ja mitä niitä onkaan.

Ei kirja kutiseville eikä niille, jotka eivät pidä vastenmielisistä lääketieteellisistä yksityiskohdista. Sen sijaan erinomainen kirja heille, jotka haluavat tietää, mitä historiassa todella tapahtuu. Kuka voitti useimmat taistelut historiassa? Ei sotapäällikkö tai toinen; kuusijalkaiset. Miksi ötökät levisivät eri maihin? Armeijoiden mukana. Ja niin edelleen.

Hyvää tietoa, mutta valmistautukaa kutisevaan tunteeseen. Minä aloin pelätä sohvaani. Ush.

Margaret Craven: Kuulin pöllön kutsuvan

Cravenin kirjasta sanottiin sen ilmestyessä, että se on "vähä-ääninen, pitkäikäinen romaani". Minä kutsuisin sitä "hiljaisen arvokkaaksi". Olen lukenut sen silloin tällöin 30 vuoden ajan, ja joka kerran itken kirjan lopussa.

Yhdysvaltojen luoteisrannikolla piispa kuulee, että eräs hänen nuorista papeistaan potee syöpää ja kuolee kahdessa vuodessa. Piispa lähettää hänet kaukaiseen intiaanikylään kertomatta sairaudesta.

Mark oppii intiaaneilta ja intiaanit häneltä. Ajaton luonto on koko ajan läsnä. Kingcomen intiaanikylän aika on loppumassa. Nuoret lähtevät kylästä kaupunkeihin. Vanhukset kuolevat. Kulttuuri ja kieli elävät yhä, mutta eivät kauaa.

Myöhään seuraavana päivänä kaikki oli valmista. Polku oli raivattu. Hauta oli kaivettu. Seppeleet oli solmittu. Kirkko oli siivottu. Pappilan vuoteisiin oli vaihdettu uudet lakanat. Kylä odotti ja kuulosteli, ja lapset kuulivat tietysti ensimmäisinä kanoottien tulevan jokea ylös ja juoksivat rantaan polkua pitkin huutaen: - Ne tulevat. Ne tuovat hänet nyt.

Talopahasessaan opettaja kuuli kaikkien juoksevan polkua pitkin rantaan ja hän meni kiireesti ovelleen eikä saanut sitä auki. Jos halusi liittyä muihin, oli välitettävä, ja välittäminen merkitsi elämistä ja kärsimistä.

Heimo odotti rannalla, ja kun kanootit ilmestyivät joen mutkasta, vanhukset aloittivat surujoiun ikivanhalla kielellä, jota nuoret eivät enää osanneet. "Aie-aie-aie - hän on lähtenyt luotamme - aie-aie-aie" kunnes tuulikin tuntui kuiskivan sitä ja puut sitä huokailevan.

Yksinkertainen, koristelematon kieli antaa kirjalle rytmin. Henkilöt ovet selkeitä ja ryhdikkäitä. Heimon jäsenten vastakohtana ovat epäonnistuneet tai ulkopuoliset - muualta tullut opettaja, joka ei halua oppia tuntemaan oppilaitaan, vaan ainoastaan saada syrjäseutulisän, nuori ratsupoliisi, jonka kivikovat vaatimukset törmäävät heimon inhimillisyyteen - kun lapsi hukkui, niin ratsupoliisi odotti kymmenen päivää ennen kuin tuli antamaan hautausluvan:

- Teidän olisi pitänyt peittää hänet ja jättää siihen.
- Joen rannalle kun nousuvesi oli tulossa? Sateeseen?

Nuoren Keetahin sisar lähtee mennäkseen naimisiin valkoisen miehen kanssa. Kolme kuukautta myöhemmin hän on kuollut. Keetahin rakastama Gordon lähtee eikä palaa. Markin - papin - opastama Keetah palaa mennäkseen naimisiin kylään jääneen nuorukaisen, Jimin, kanssa.

- Aikaisemmin olisn lähettänyt sisareni hakemaan sinut talooni, ja siten sinusta olisi tullut vaimoni. Nyt minä odotan. Kun tulet, en hakkaa pöytää, kun haluan kahvia. En jätä sinua liian kauaksi aikaa yksin kylään ja koka vuosi vien sinut suureen maailmaan, sillä Mark sanoi, että kun kylä on poissa, meidänkin täytyy pystyä kävelemään sillan yli.

Tule korppi, tule kotka. Tule susi, tule uija (lohi).
Wa Laum
(Siinä kaikki)

Inna Bulgakova: Kuolema huvilalla

Tämä oli valitettavasti pettymys "Moskovan kirvesmurhien" jälkeen. Tiettyjä vihjeitä "Saatana saapuu Moskovaan" -kirjasta oli tässäkin - "käsikirjoitukset eivät pala" - ja oli virkistävää lukea venäläinen dekkari, jossa murhan syynä olivat Stalinin puhdistukset ja ilmiannot, mutta hiukan hutiloitu kirja oli silti. Käännöskään ei tuntunut niin sujuvalta kuin edellinen lukemani.

Taas on kyseessä kuoleman vuosipäivä, jonne kutsutaan kaikki murha-aikana läsnä olleet. Tässä tapahtumapaikkana oli huvila ja aikana murhatun vaimon syntymäpäivä. Kaikki pitivät juttua itsemurhana, kunnes leski meni siivoamaan huvilaa myydäkseen sen ja löysi uuden myrkkyrasian ja uhkauskirjeen. Koko asetelma oli hutiloitu - rottia vilisi joka puolella; ei ole mahdollista, että huvila olisi rottia täynnä vielä vuoden kuluttua juhlista. Puskin oli tällä kertaa kirjallinen päähenkilö - kuollut siteerasi häntä ja siitä leski alkoi epäillä. Kohtalaisen kehnoa työtä.

Mercedes Lackey: Joust

Mercedes Lackeyltä alkavat aiheet loppua. Nyt hän keksinyt yhdistää muinaisen Egyptin (Ylä- ja Ala-Egyptin keskinäisen sodan) ja lohikäärmeet. Muu juoni on puhdasta Andre Nortonia; pahoinpidelty lapsi tai nuori, joka voimansa ponnistaen onnistuu vaikeassa tehtävässä, usein eläimen auttamana (tässä lohikäärmeen).

Tietysti kyseessä on trilogian ensimmäinen osa, joten jännite on hiukan kehnonlainen. Joka tapauksessa siis sotimassa ovat Tia (Ylä-Egypti) ja Alta (Ala-Egypti), ja sankari on poikaparka, joka on orjuutettu ja hänen perheensä on hajoitettu sodassa taivaan tuuliin. Puhtaan oikun vuoksi lohikäärmeratsastaja tulee kopanneeksi hänet mukaansa lohikäärmepojakseen. Lohikäärmeet ovat raivoisia olentoja, jotka vangitaan pesistään ja pidetään rauhallisina huumeilla. Tämä yksi ratsastaja - Ari - on keksinyt, miten todella kesyttää lohikäärmeen ottamalla se jo munasta. Poika, josta käytetään nimeä Vetch (vaikka hänen oikea nimensä on Kiron) opettelee salaa samalla tavoin kesyttämään lohikäärmeen ja pakenee sen kanssa. Lisää seurannee trilogian muissa osissa.

Parempaakin on luettu.

Michael Gruber: Luiden laakso

"Luiden laakso" ei ole uskonnollinen kirja vaan älykäs kirja uskonnollisista aiheista sen lisäksi, että se on jännityskirja. Miamin kuubalaisetsivä Jimmy Paz on ilmeisesti esiintynyt jo yhdessä kirjassa, jossa aiheena on ollut voodoo, mutta sitä en ole saanut käsiini. Nyt hänet kutsutaan murhapaikalle, jossa sudanilainen liikemies on pudonnut hotellin parvekkeelta. Uhria on ilmeisesti lyöty päähän ja työnnetty alas, ja hotellihuoneesta löytyy transsissa oleva nainen rukoilemassa, Emmylou Dideroff. Emmyloun sormenjäljet ovat murha-aseessa, ja kaikki näyttää selvältä. Ongelma on vain, onko Emmylou hullu vai terve mieleltään. Hänen mielentilaansa tutkimaan kutsutaan psykiatri Lorna Wise.

Emmylou suostuu tekemään täyden tunnustuksen, mikäli hänelle annetaan vihkoja ja kynä. Kun hän kirjoittaa häkellyttävää tarinaansa, Jimmy ja Lorna joutuvat tutkimaan murhaa ja siihen liittyvää tilannetta yllättäviltä kulmilta. Emmylou kirjoittaa ja puhuu Jumalasta ja Paholaisesta täysin toimivina henkilöinä; Jimmy Pazin äiti on santerian brujera ja tuo kuvaan santeria-pyhimykset, ja murha ei ole helppo juttu, vaan sekaantuu voimakkaasti Yhdysvaltojen terrorismin vastaiseen sotaan, Sudanin mahdolliseen öljyyn ja uskonnolliseen nunnakuntaan nimeltään "Kristuksen veren hoitavat sisaret". Kaiken lisäksi Emmylou tekee ihmeen tai parikin.

Kiinnostava, upeasti rakennettu kirja, jossa on yllätyskäänteitä. Uskonto on mielenkiintoisesti toimiva tekijä,. jonka voi ottaa suunnalta tai kolmelta loppuun asti. Ehdottomasti erilainen jännityskirja.

Alan MacFarlane: Kirjeitä Lilylle

Taas yksi niistä kirjoista, joissa kerrotaan kaikki mahdollinen alle 400 sivulla. Bill Bryson oli hauskempi, terveisiä vain. Tämä on varsin lattea opus. Isoisä Alan kirjoittaa kirjeitä lapsenlapselleen Lilylle maailmasta, ihmisistä ja siitä, miksi bussista aina myöhästyy (ei vain, viimeksi mainitusta Alanilla ei ole mitään sanottavaa). Lily on seitsemänvuotias; Alan yrittää kirjoittaa 17-vuotiaalle Lilylle, mutta tuntuu olevan epävarma siitä, minkä ikäinen Lily näitä kirjeitä sitten lopulta lukee. Epävarma hän on siitäkin, kirjoittaako hän Enlannissa vai Australiassa asuvalle Lilylle.

Sinänsä hyvä puoli kirjassa on, että Alan muistuttaa koko ajan Lilyä, miten Englannin elämä ei ole koko maapallon ihmisten elämää. Vaikka Suomi ja Englantikin ovat eri asioita, on hyvä suomalaisenkin pitää mielessään, että me emme aseta ihmiselämän normeja. Silloin tällöin löytyy myös tiedonjyväsiäkin - kuten se, että Englannin terveystilanne koheni, kun teestä tuli susoikkijuoma, teevesi kun keitetään ja itse tee sisältää bakteereja tappavia yhdisteitä.

Kirjan luettelomainen latteus selittynee sillä, että Alan viittaa lopussa Internet-sivuihin, joissa oikeastaan kaikki oikea asia on (Alanin oman lausunnon mukaan). Ensimmäinen interaktiivinen Internet-tietokirja? Se sivusto, josta kaikki tieto löytyy, on muuten Alanin webbisivu ja lisää viisauksia Lilylle löytyy myös.