Paul Scott: Hiljaisuuden tornit

Olen alkanut vakavasti pohtia kvartetin rakennetta. Se selviää ilmeisesti vasta neljännessä osassa. Ensimmäisessä osassa, "Kuningattaren jalokivi", kirjoittaja esiintyi itse noin 20 vuotta tapahtumien jälkeen ja hän keräsi haastatteluja ja asiakirjoja tapahtumiin osallistuneilta. Kahdessa seuraavassa osassa, "Skorpionin päivä" ja tämä "Hiljaisuuden tornit", hän on vetäytynyt kaikkitietävän kertojan osaan. Teoriani tällä hetkellä on, että ensimmäisessä osassa tapahtumia nähtiin paljon intialaisten näkökulmasta. Ehkä Scott pyrki antamaan kuvaukselle luotettavuutta silminnäkijän kuvauksilla. Voi myös olla, että hän halusi antaa aikakehykset tarinalle ja osoittaa, että hyvin vähän oli muuttunut, vaikka Intia oli itsenäistynyt. "Skorpionin päivä" oli joka tapauksessa tuttu englantilaiselle yleisölle, jota Intia kiinnosti - kuvaus, tapahtumapaikat ja henkilöt olivat hyvin kiplingiläisiä.

Tämä kolmas osa, "Hiljaisuuden tornit", on pääosin omistettu ulkopuoliselle näkemykselle. Näkökulma on melkein kokonaan Barbara Batchelorin, Barbien, eläkkeelle jääneen lähetystyöntekijän. Hän on outo lintu rajn parissa. (Käytän mieluummin sanaa raj, johon olen tottunut, kuin radz, jota kirjan suomennos käyttää. Molemmat tarkoittavat samaa, englantilaista hallitsijaluokkaa Intiassa.)

Barbie on maksavana vuokralaisena Mabel Laytonin huvilassa. Mabel kuuluu rajhin, mutta on erottautunut heistä käyttäen syynä kuurouttaan. Hänet jätetään jokseenkin arvoitukselliseksi hahmoksi samoin kuin toinen ulkopuolinen, lady Manners, joka kulkee kuvan reunoilla kuin aave. Barbie, kuten Ronald Merrick, on luokkataustaltaan ulkopuolinen, ja molemmat käsittävät sen. Siinä, missä Merrick omaksuu Saatanan osan, Barbie yrittää sisään rakastamalla ja välittämällä. Molemmat torjutaan.

Barbie ajattelee huomattavasti enemmän kuin kukaan käsittää (paitsi joitakin intialaisia); pääasiassa Jumalaa, johon hänen uskonsa koko ajan vähenee, ja "tuntematonta intialaista", kuten hän asian ilmaisee. Mabelin kuoltua Barbien elintila kapenee koko ajan, kunnes hän suistuu hulluuden turvapaikkaan ja kirjan lopussa kuolee samana päivänä, jona Hioshiman pommi räjäytetään:

Sieltä hänet löydettiin ikuisesti varuillaan äkillisessä auringonpaisteessa, ja hänen varjonsa oli palanut seinään hänen taakseen aivan kuin jossakin etäisessä mutta hirveässä tulessa.

Raj-naiset tuntuvat Intian taustaa vasten tuhmilta ja tietämättömiltä, hemmotelluilta kakaroilta, joilta maailma on katoamassa alta, mutta he - tai useimmat heistä - eivät tajua mitään. Ne, jotka alkavat tajuta, kerääntyvät yhteen kuin pelästyneet lapset ja mieluummin syyttävät jotakin tiettyä - kuten Barbieta - kuin tajuavat tilansa. Tragedia on lähetymässä väistämätöntä loppuaan.

Nigel Nicolson: Virginia Woolf

Virginia Woolf 45-vuotiaana

Nigel Nicolson on sopiva henkilö kirjoittamaan Virginia Woolfista - Nigelin äidillä oli Virginian kanssa rakkaus- ja ystävyyssuhde, jota kesti Virginian kuolemaan asti, ja Nigel tunsi hyvin Virginian ja koko hänen piirinsä. Ensin minusta tosin tuntui, että pitäisi kieltää kirjoittamasta sellaisten henkilöiden elämäkertoja, joihin on epätavalliset suhteet. Sitten Nigel itse astui kuvaan, ja kirja alkoi elää.

Ongelma oli ilmeisesti, että Virginian lapsuus- ja nuoruusvuosien tiedot Nigel oli saanut toisen ja kolmannen käden lähteistä; siitä ylivarovaisuus ja sovinnaisuus, jonka sivuilla tuntee. Sievistelyä Nigel ei harjoita, se käy ilmi kirjan lopussa. (Tuskinpa voikaan odottaa kovin konservatiivista suhtautumista henkilöltä, jonka äiti oli lesbo ja isä homoseksuaali ja perheen ystäväpiiri koostui ehkä kaikkien aikojen epäsovinnaisimmista ja älykkäimmistä henkilöistä.)

Bloomsburyn piiristä on tosin kirjoitettu paljon, mutta vähän on suomennettu. Minusta tuntuu, että he olisivat henkilökohtaisesti tunnettuina olleet erittäin epämiellyttäviä, mutta valtavan kiinnostavia ihmisiä. Nigel on kirjoittanut myös vanhemmistaan - "Erään avioliiton muotokuva", joka kannattaa lukea, jos ei vielä ole lukenut ja on kiinnostunut bloomsburyläisistä.

John Wyndham; Uhka syvyydestä

"Uhka syvyydestä" on englanninkieliseltä nimeltään "Kraken Wakes" - tämä siltä varalta, että kustantajien nimeämislista "uhka sitä sun tätä" on hämmentänyt jonkun.

Kirja on julkaistu alkujaan vuonna 1953. Juuri tällä hetkellä se on yllättävän ajankohtainen - yksi huippukohdista on meriveden nousun aiheuttama Lontoon hukkuminen. Wyndhamin kirjassa ulkoavaruudesta saapuu otuksia, jotka majoittuvat meren syvimpiin kohtiin. Sitten seuraa vähittäinen eskalaatio, kun kumpikin osapuoli, ihmiset ja alienit, ottavat mittaa toisistaan. Alienit muuten voittavat joka erän, vaikka lopussa annetaan toivon pilkahdus.

Kertoja on kaupallisen televisioyhtiön työntekijä, mikä selittää hänen erinomaiset tietonsa maailmantilanteesta ja kykynsä olla aina siellä, missä tapahtuu. Maukkaita kohtauksia on pitkin kirjaa (tämä siis lukijan kannalta - tosielämässä kaikki tämä ei olisi yhtään hauskaa). 50-luvun alussa kylmä sota oli menossa, joten Wyndham mätkii koko ajan Neuvostoliittoa. Aihe huomioiden se ei tunnu aidolta neukkuvihalta, vaan pikemminkin Punch ja Judy -nukketeatterilta; suurvallat iskevät toisiaan vuorotellen seipäällä päähän samalla kun tuttu maailma uppoaa (sananmukaisesti) heidän ympärillään.

Dean Koontz: Pimeyden vanki

Toinen kirja Christopher Snowsta, nuoresta miehestä, jolla on harvinainen geenimutaatio. Hän ei voi olla hetkeäkään valossa, koska valo aiheuttaa hänelle lisääntyviä geenimuunnoksia. jotka lopulta tappavat hänet syöpään. Niin kuin siinä ei olisi kylliksi, hänen edesmennyt äitinsä on työskennellyt huippusalaisessa laboratoriossa. Äidin kehittämä retrovirus on päässyt valloilleen ja tarttuu ihmisiin ja eläimiin. Jotkut muuttuvat älykkäiksi, kuten koira Orson ja kissa Mungojerrie; toiset älykkäiksi ja häijyiksi, kuten Moonlight Bayn pikkukaupunkia ahdistelevat reesusapinat; jotkut muuttuvat kammottaviksi, kun kaupungin poliisit, kirkkoherra ja arvaamattoman monet muut.

Tässä kirjassa Chirstopher joutuu tutustumaan aivan uuteen puoleen kaupungissaan. Kun lapsia alkaa kadota, paljastuu, että salaisessa laboratoriossa on tutkittu myös aikakonetta. Christopher ja hänen omituiset ystävänsä joutuvat matkaamaan ajassa taaksepäin ja myös sivuittain, miten se sitten tehdäänkin.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Christopherin aikaisemmasta seikkailusta "Ilman pelkoa". Koontzin ei enää tarvitse esitellä henkilöitään, jotan hän voi antaa palaa - hip hei ja aivot narikkaan.

Anthony Trollope: Timanttien välkettä

Trollope on viktoriaanisin kaikista viktoriaaneista. Muutamia hänen kirjoistaan suomennettiin (Kariston toimesta) vuonna 1980 nimellä "Palliser-taru". Ilmeisesti Englannissa tehtiin silloin sen niminen TV-sarja. En tiedä, onko se esitetty Suomessa - ei ole osunut minun silmiini - mutta ehkä Karisto oli toiveikas. Kyseiset kirjat tunnetaan Englannissa "parlamentti-sarjana". Niiden pistäminen sarjaksi ärsyttää minua, koska sarjan osat III ja IV ovat kirjoja, joista haluaisin hankkiutua eroon - sankari on Fineas Finn -niminen irlantilainen, joka haluaa päästä parlamenttiin ja pysyä siellä ilman rahaa, ja jolla on sarja epäonnistuneita yrityksiä saada rikas vaimo.

"Timanttien välkettä" on vauhdikkaampi. Se on ensimmäinen osa kirjasta "Eustace Diamonds".

Trollope on harvinaisen kaksinaismoraalinen kirjailija viktoriaaniksikin. Hänen mielestään nuoren naisen on syytä antaa kätensä vain sille, jolle hän antaa sydämensäkin. Toisaalta rakastua sopii vain mieheen, jolla on soveliaasti rahaa. Mies taas saa tavoitella joko rahaa tai rakkautta - joskus yhtaikaa. Jos neito epäonnistuu, hänen ei pidä yrittää toisen kerran, vaan mieluummin riutua pois (kävisikö keuhkokuume?). Toisaalta Trollope nauttii eniten ilkeistä ja saalistavista henkilöistään. "Eustacen timanttien" sankaritar on ehdottomasti Lizzie Eustace, rikas, kaunis ja nuori leski, joka kaupan päälle yrittää huijata valheilla miehensä suvun perintötimantit. Kirjassa (ja jatko-osassa) seurataan hänen menestystään yrityksessä ja myös hänen ponnistelujaan hankkia toinen aviomies.

Eräs ehdokkaista on nuori lakimies Frank Greystock. Frankilla on jo mielitietty, pennitön kotiopettajatar Lucy Morris. Lucyllä on kaikki mahdolliset avut paitsi rahaa. Lizziellä on rahaa. Lisäksi Lizzie on kiero, juonitteleva, valehteleva - ainoa pahe, joka häneltä puuttuu, on promiskuiteetti; Lizzie viis veisaa miehistä paitsi rahan ja kunniallisuuden kannalta. Frankin lisäksi hänellä on kierroksessaan lordi Fawn, tomppeli mieheksi, joka on esiintynyt jo aikaisemmissa Palliser-tarun kirjoissa, pääasiassa turhissa yrityksissä saada rikas vaimo. Lucy Morris taas on lordi Fawnin sisarten kotiopettaja.

Kirjan lopussa on todella upea ketunmetsästyskohtaus. Lizzie haluaa näyttää, että hän on perinyt mieheltään linnan, johon kuuluu metsästysoiekudet. Hän osallistuu elmänsä ensimmäiseen ketunmetsästykseen, mutta ensimmäinen päivä ei ole oikein tyydyttävä:

Koko tänä aikana seitsemän miestä pakersi hakkujen ja lapioitten kimpussa. Jahtivouti ja neljä, viisi tulisinta metsämiestä olivat syvästi paneutuneet puuhaan, joka näytti vaatimattomalta kaivosoperaatiolta. Eräs innostunut mies, joka oli maannut mahallaan ryömien mudassa viisi minuuttia pitkä keppi kädessään, nosti nyt kepinpään tieteellisesti nenälleen. Tavallinen katsoja olisi saattanut nähdä suurennuslasilla kepin päässä karvan. - Siellä se on, innokas mies sanoi mudan peitosta nuuhkaistuaan pitkään ja hartaasti keppiä. Jahtirenki alentui suomaan yhden silmäyksen. - Se on jänis, jahtirenki sanoi. Keppiin takertuneen yhden näkyvän karvan ympärille muodostui heti neuvottelukunta, ja kolme kokenutta maanviljelijää tuli siihen päätökseen, että elukka oli jänis. Rapainen intoilija vetäytyi vaiennettuna mutta ei vakuutettuna joukosta jättäen kepin jälkeensä ja lohduttautuen konjakkipullolla.

"Eustace Diamonds" on ehdottomasti viihdyttävin ja vauhdikkain Trollopen kirjoista. Sääli, että kirjapari on sijoitettu keskelle sarjaa. Sieltä niitä on vaikea löytää.

Sharyn McCrumb; Hangman's Beautiful Daughter

Kirjan nimessä esiintyvä hirttäjä ja hänen kaunis tyttärensä ovat vuorenhuippuja Appalakeilla. Heidän varjossaan on Hamelnin pikkukaupunki, jonka sheriffinä on Spencer Arrowood. "Hangman's Beautiful Daughter" on synkin McCrumbin kirjoista. Heti alussa paikakunnalle muuttanut, omissa oloissaan asuva perhe on joutunut tragedian uhriksi. Kun perheen kaksi teini-ikäistä, Mark ja Maggie Underwood, ovat koulun teatteriharjoituksissa, vanhin veli Joshua ampuu vanhempansa, pikkuveljensä ja itsensä. Nuoret eivät halua muuttaa kotoaan murhenäytelmästä huolimatta, joten töiden painama sheriffi sallii heidän jäädä kotiin, kun babtistipastorin vaimo Laura lupautuu holhoojaksi - on vain muutamia kuukausia Maggien täysi-ikäisyyteen.

Lauralla on omiakin huolia. Hän on kaupunkilaisnainen, joka rakastui maalaispappiin. Heti avioliiton solmimisen jälkeen aviomies on määrätty sotilaspastoriksi Persianlahden sotaan ja Laura jää yksin velvollisuuksiensa ja odottamansa vauvan kanssa. Paitsi että lääkäri kertoo vauvan kuolleen kohdussa.

Taw ja Tavy ovat leikkineet yhdessä lapsina. Sitten Taw lähti Detroitiin tienaamaan rahaa, lyhyeksi aikaa vain... Hän palaa eläkepäivilleen Tennesseehen, tapaa vanhan toverinsa Tavyn ja kuulee, että tämä on kuolemassa syöpään. Paperitehdas on saastuttanut Pikku Kyyhkyjoen, jonka rannoilla Tavy on koko elämänsä viettänyt. Tavyn viimeiset kuukaudet kuluvat, kun kumppanukset koettavat keksiä, miten tehtaan saisi vastuuseen.

Tammy Robsart on tuskin 20-vuotias kolmivuotiaan lapsen äiti. Hänenkin miehensä on Persianlahdella eikä voisi perheestään vähempää välittää. He asuvat asuntovaunussa, joka syttyy tuleen.

Sheriffi Arrowoodin rakastama ja ihailema countrylaulaja Naomi Judd sairastuu tappavaan maksasairauteen ja pitää jäähyväiskonsertin.

Kaikkia näitä tragedioita seuraa Nora Bonesteel, vanha nainen, jolla on "toinen näkö". Hän tietää ennalta tapahtumat, mutta ei voi estää niitä.

Kirjan synkkyyttä lievittää outo, pehmeä valo; Maggie keskustelee puhelimessa kuolleen veljensä Joshuan kanssa. Sheriffin työtoverit järjestävät hänelle lipun Naomin jäähyväiskonserttiin, joka ei olekaan niin synkkä tapaus kuin Spencer aluksi pelkäsi. Laura saa lohtua tuskaansa ottaessaan Robsartin pikkupojan huostaansa. Kun jotakin tapahtuu, ihmiset kokoavat voimansa ja kerääntyvät auttamaan.

Sharyn McCrumb on päästänyt irralleen tietonsa vuroiston asukkaista, jotka elävät ahtaasti nykymaailman ja menneisyytensä välissä, toinen jalka täällä ja toinen oudossa maailmassa, jossa kuolleet puhuvat, henget liikkuvat ja monet asiat ovat muuta kuin miltä näyttävät.

Dean Koontz (Brian Coffey): Kiveen hakattu kuolema

"Kiveen hakattu kuolema" on kurja B-luokan Clive Cussler -klooni, jollaisia kirjailijat tekaisevat, kun pankkitili näyttää punaista ja vuokranmaksupäivä lähestyy. Ei Koontz suotta käyttänyt väärää nimeä (Brian Coffey), jonka "Book Studio" julmasti meni kavaltamaan.

Päähenkilö on rakennettu niin, että Koontz on ilmeisesti suunnitellut tehtailla (tai on tehtaillut) hänestä kokonaisen sarjan; miljonäärillä on ilkeä isä, joka pitää viekkaudella ja vääryydellä pojan omaisuutta - äidiltä perittyä - hallussaan; poika puolestaan tekee ryöstöjä väärällä nimellä rahaa saadakseen, mutta ehdottomasti vain rikkailta ja luonnevammaisilta. Lisäksi hänellä on kaunis naisystävä, ja hän näkee painajaisunia siitä, että isä kiduttaa naisystävää pojan silmien edessä. Kyllähän näillä emmeillä kirjoja rakentaa.

Tässä nimenomaisessa esimerkissä ryöstetään Jukatanin niemimaan mayatemppeliä. Sankarimme on oikealla nimellään arvostettu arkeologi(!), joten hän on itse käynyt vahvistamassa viidakkolöydön aitouden teksasilaiselle niljakkeelle, joka on maksanut meksikolaisille aarteenryöstäjille temppelin esineiden varastamisesta. Sitten sankari lähtee parin saman alan miehen kanssa ryöstämään sanotulta teksasilaiselta rahat ja aarteet. Samojen rahojen jäljillä on myös meksikolainen kenraaliniljake, joka kimpaantuu menettäessään rahat ja aarteen, ammuttaa viidakkorosvot ja teksasilaisen kaikkine apureineen, upottaa teksasilaisen huvijahdin ja lähtee sankarikolmikkomme kannoille. Erinäisten asiaan kuuluvien temmellysten (taifuuni muun muassa) jälkeen neuvokas meksikolainen taksikuski pelastaa koko poppoon ja pahakin saa palkkansa. Sen pituinen se.

En edes pyydä anteeksi juonipaljastuksia; säästyypähän jonkun aikaa, joka muuten menisi hukkaan 200 sivun lukemiseen.Nyt senkin ajan voi käyttää vaikka varpaankynsien leikkaamiseen, paljon hyödyllisempää ja rakentavampaa puuhaa kuin "Kiveen hakatun kuoleman" lukeminen.

William Shakespeare: Loppiaisaatto

"Loppiaisaatto" on loistava näytelmä hyvien näyttelijöiden esittämänä (olen kerran nähnyt sen engalntilaisten esittämänä - tosin TV:ssä). Siinä on komediaa, akrobatiaa, mimiikkaa ja hyvin paljon musiikkia - se on käytännöllisesti katsoen musical Elisabethin ajan tyyliin. Uskallan väittää, että narri esitti stand-up -koomikkoa ja sovitti vitsinsä kulloistenkin läsnäolijoiden ja päivänkohtaisten asioiden mukaan, ja juopunutta esittävien Topiaan ja Antreaksen kohtaukset ovat saaneet katsomon kouristelemaan naurusta - TB:n ääressä minä nauroin kippurassa.

Luettuna näytelmä on tylsä.

Sikäli kuin tiedän, näytelmä tilattiin esitettäväksi kuningatar Elisabethille loppiaisaattona - siitä sen nimi. Burbage mahdollsiesti esitti narria, joka jossakin vuorosanassa viittasi lihavuuteensa. Näytelmäseurueella oli siihen aikaan ilmeisesti harvinaisen lupaava poikanäyttelijä, joka esitti sujuvasti vaativia "pojaksi pukeutunut tyttö" -osia. Heillä oli pienikokoinen, kujeileva poikanäyttelijä, joka sopi palvelustyttöosiin. Willillä vain ei ollut sopivaa tekstiä.

Hän piiskasi kokoon näytelmän vanhoista, hyväksi koetuista aiheista. Kaksosten aiheuttama sekaannus toimi komeasti näytelmässä "Hairauksia" (ja Rooman ajan näytelmissä, josita idea oli peräisin), mutta tyttö-poika-sisarusten kanssa se sujuu huomattavasti huonommin. Mitenkähän he mahtoivat selviytyä siitä Shakespearen aikaan? TV:ssä sana näyttelijätär esitti upeasti kaksoisroolin, leikkaustekniikka auttoi niissä harvoissa kohtauksissa, joissa sisarukset olivat yhtaikaa paikalla. Näyttämöllä on vaikea kuvitella, että ihmiset olisivat niin sujuvasti sekoittaneet kaksi henkilöä, joista jommankumman jokainen oli tuntenut läheisesti kolme kuukautta. Samaten kahden sisaruksen olisi pitänyt - aivan sattumalta ja toisiaan tuntematta - pukeutua samoin, tai muuten joku olisi alkanut kummastella, missä välissä Viola tai Sebastian oli ehtinyt vaihtaa vaatteita.

Tämä osuus näytelmäsähän on klassinen "A rakastaa B:tä, joka rakastaa C:tä, joka rakastaa A:ta", joka toimii aina, ja kun C:tä ilmaantuu kaksin kappalein, saadaan onnellinen lopputulos. Kunhan ei mieti juttua liikaa. Eli haaksirikkoutuneet sisarukset Sebastian ja Viola luulevat kumpikin toisen hukkuneen. Viola pukeutuu pojaksi ja hankkiutuu herttua Orsinon palvelukseen hämäräksi jääneestä syystä. Viola rakastaa Orsinoa, joka lähettää hänet viemään lemmenviestejä Olivialle. Olivia rakastuu Violaan, jota hän luulee Cesario-nimiseksi pojaksi. Onneksi Violan Sebastian-veli ilmaantuu viidennessä näytöksessä paikalle rakastumaan Oliviaan ja naimaan hänet, jolloin Orsinolle valkenee, että Violaahan hän rakastaakin. Hm.

Toinen juoniosuus on myös klassinen - Olivia joutuu sietämään juoppoa enoaan, joka puolestaan lypsää rahaa typerältä Antreaalta väittämällä, että taivuttelee Olivian naimaan tämän. Kumpikaan heistä ei pidä tiukasta hovimestari Malvoliosta, ei myöskään kamarineito Maria, joka keksii tehdä Malvoliolle kepposen. Hän sepittää Olivian nimissä rakkauskirjeen, jossa Malvoliota kehoitetaan käyttäytymään oudosti, ja Malvolio parka tottelee ja tulee suljetuksi tyrmään hulluna. Koko juttu on perin huvittava, joskaan ei Malvoliota kohtaan kiltti. Koska näytelmässä vihjataan Malvolion puritaanisuuteen, näytelmä varmasti nauratti Elisabethin hovia. Itse asiassa Malvolio ansaitsi, mitä sai, mutta se selvisi vasta, kun kirje oli kirjoitettu. Hän todella kuvitteli, että Olivia oli rakastunut häneen. Ainoa, jolla on rehellinen syy osallistua salajuoneen, on narri. Hän joutuu elättämään itsensä narrina, ja Topias on yrittänyt karkoittaa hänet Olivian luota. Narri myös kerää koko ajan rahaa kerjäämällä, ja katsomon myötätunto oli varmasti hänen puolellaan. Maria palkitaan siten, että Topias nai hänet - minua tuppaa raivostuttamaan Shakespearen tapa ratkoa naisten asiat aviomiehillä ikään kuin antaisi tarjoilijattarelle ison tipin. Ehkä juoppo ja köyhä aatelismies oli palkinto kamarineidolle?

Näytelmästä jää lukijan käteen muutamia hyviä sanasutkauksia - "kylmä kuin jääpuikko hollantilaisen parrassa" tuo mieleen hollantilaiset sillinpyytäjät Pohjois-Atlantilla - ja jotkut viehättävät repliikit. Muuten se on nähtävä näyttämöllä, ei luettava.

Kuten narri lopussa laulaa:

Kun olin minä pikkuinen nallikka vain,
Satehessa ja tuulessa, hei,
Niin hauskuutta turhasta keppsoesta sain,
Sillä sadetta sit' onpi joka päivä.

Mut mieheksi kun minä kasvoin niin,
Satehessa ja tuulessa, hei,
Niin varkaalta kaikki ovet suljettiin,
Sillä sadetta sit' onpi joka päivä.

Ja kotihini, ah, kun mä naikon vein,
Satehessa ja tuulessa, hei,
Niin silloinpa viinasta takaperot tein,
Sillä sadetta sit' onpi joka päivä.

Ja kun unen helmahan vaivuin näin,
Satehessa ja tuulessa, hei,
Niin siihen sikopäissäni nukkumahan jäin,
Sillä sadetta sit' onpi joka päivä.

Jo kauan on maailma mennyt menoaan
Satehessa ja tuulessa, hei,
Ja näytelmä on loppu ja hyvästi nyt vaan,
Näin huvitamme teitä joka päivä.

Paul Scott: Skorpionin päivä

Intia-kvartetin toinen osa siirtyy Kiplingin Intiaan, siirtomaavaltaan sitoutuneiden englantilaisten maailmaan, vaikka vuosi on nyt 1944. Laytonin perhe on klassinen; kolme sukupolvea Laytoneita on palvellut Intiassa, lähettänyt lapsensa Englantiin, tuonut heidät takaisin nuorukaisina palvelemaan taas Intian hallinnossa tai armeijassa, nuorina neitoina tekemään velvollisuutensa toisten nuorten brittiupseerien vaimoina.

Nyt kuvio on särkymässä. Sarah Layton tunte sen voimakkaasti; hän ei usko, että briteille on Intiassa tulevaisuutta. Hänen sisarensa Susan noudattaa perimätapaa naimalla tuskin tuntemansa upseerin, joka heti kolmipäiväisen kuherruskuukauden jälkeen lähtee rintamalle ja kaatuu. Susan ei tunne itseään todelliseksi, sen vuoksi hän yrittää juurtua hänelle määrättyyn rooliin.

Tyttöjen isä on sotavankina Saksassa, äiti yrittää torjua ikävää todellisuutta ryyppäämällä. Koko varuskuntakaupungin seurapiiri tietää, mutta sivuuttaa juomisen kohteliaasti; onhan Mildred yksi heidän omistaan, "meikäläisiä". Ronald Merrick, edellisen kirjan demoninen poliisipäällikkö, esiintyy tässäkin. Hän ei ole "meikäläisiä"; vaan alaluokan perheestä, opiskellut stipendin avulla, tuntee terävästi asemansa ja puhuu kylmän kiihkottomasti ja halveksivasti brittiperinteistä - "halveksunta" on Merrickin lempisana. Silti hän tempautuu mukaan, kun Susanin aviomies kuolee typerän ritarillisen teon seurauksena. Ronald menettää toisen kätensä.

Ensimmäistä kertaa esiin tulevat myös Intian muslimit. Miratin nawab, yhden Intian itsenäisistä pikkuvaltioista (ennen itsenäistymistä kolmasosa Intiasta muodostui näistä näennäsiesti itsenäisistä alueista, joiden elämää ohjasivat brittiläiset "neuvonantajat") on sukua vankilassa istuvalle Intian kongressipuolueen jäsenelle, ja nyt eletään aikaa, jolloin Intian jakautuminen kahtia alkaa olla vaihtoehto. Areenalle astuu myös Miratin nawabin visiiri, venäläinen emigrantti ja homoseksuaali Bronowsky.

Tässä ympäristössä näyttää kuin intialaisia ei lainkaan olisi, paitsi palvelijoina, kärsivällisinä kuleina ja tongan kiskojina. Tuntuu räikeältä huudolta, kun Hari Kumarin kuulustelu paljastaa Merrickin innon kidutukseen keskellä tätä päällisin puolin hillittyä ja kurinalaista elämää. Kidutustarina haudataan tietysti korrektiin salaisuuteen. Tunteiden ja intohimojen ei sovi näkyä.

Stephen Booth: Ei metsää puilta

Ymmärtääkseni Boothin kuvaama seutu on (ainakin näin Suomesta katsoen) samaa aluetta, jolla liikkuvat television "Sydämen asialla" ja "Emmerdale". Tietyssä mielessä jonkinlaista perämetsää, paitsi että Englannissa on kyseessä nummen avaruus eikä metsänpeitto.

Boothin poliisipari ovat Diane Fry ja Ben Cooper. Diane on siiliäkin piikikkäämpi kaupunkilainen, jolla on jos jonkinlaisia traumoja - niiden vuoksi hän on anonutkin siirron maalle. Ben on paikkakunnan poikia. Hänen traumansa on isäukko, joka oli poliisina koko ikänsä ja kuoli työtehtävää suorittaessaan - paikkakunnan sankari, johon Ben on salaa perin kyllästynyt. Poliisiparin yhteistyö tökkii, koska Ben (suomalaiseen tapaan) ei tömäytä mitään suoraan, vaan kehittelee juttua varovasti; Diane kimpaantuu, lakkaa kuuntelemasta ja höyryää tiehensä ennen kuin Ben edes ehtii varsinaiseen asiaan. Paikkakuntalaisiin sen sijaan Benin varovainen tyyli tehoaa.

Tällä kertaa todella tarvitaan varovaista lähestymistä. Tapahtumapaikka on syrjäseuduksikin syrjäinen, kuoleva pikkukaupunki. Kukaan ei puhu ulkopuolisille, eikä varsinkaan Oxleyn klaani, joka pitää vimmaisesti yhtä omasta linnoituksestaan käsin. Paha vain, että yksi klaanin jäsenistä on kuollut - ja juuri se sama jäsen oli epäilty paikkakunnalta kadonneen tytön tapauksessa.

Tarinaan sotkeutuvat myös morris-tanssijat. Oxleyt osallistuvat yhden morrisryhmän esityksiin. Ryhmä on nimeltään "Rajarotat" ja heidän esityksensä (morris-tanssit ovat aina myös näytelmiä) kuvaa, miten rautatien rakentajat aikoinaan tappoivat rottia. Harjoituksilla on iso osa kirjan juonessa, ja häijyimmin ilkikuriset kohdat koskevat ryhmän rotaksi pukeutunutta suvun päämiestä:

Lucas Oxley koetti marssia Diane Fryn ohi, mutta saikin havaita ettei päässyt kuin tämän rinnalle asti.
"Virkaveljeni taitaa valitettavasti seistä hännällänne", Fry sanoi.
"Käskekää nostaa jalkaansa."
"Ei hän teitä satuta. Hän pitää eläimistä."
[---]
"Jos tuo perhanan apinanne ei päästä häntääni, teen teistä virallisen valituksen."
"Kaikin mokomin", Fry sanoi. "Eläinsuojeluyhdistyksellä on toimisto ihan tuossa kulman takana."

Ja sitten "Rajarotat" sekaantuivat tappeluun jalkapallofanien kanssa ja päätyivät poliisiasemalle:

"Ja käskekää sen rotan riisua päähineensä. Minä en huoli jättiläisrottia poliisiasemalleni istuksimaan."
"Hän väittää lipsuvansa roolistaan, jos riisuu päänsä",Hitchens sanoi.
Jepson tuijotti komisariota. Hitchens vastasi katseeseen rävähtämättä, mutta oli mahdotonta sanoa oliko hän tosissaan vai uunottiko vain päällikköä.
"Jos häneen iskee identiteettikriisi, järjestämme kyllä tarvittaessa ammattiapua", Jepson sanoi.

Bernard Cornwell: Viimeinen kuningaskunta

Olen syvästi kummastunut suomalaisesta kustannuspolitiikasta. Bernard Cornwellin Arthur-trilogiasta on suomennettu ensimmäinen osa - "Talvikuningas". Sen sijaan, että olisi jatkettu toisella osalla, onkin siirrytty aivan toisen trilogian ensimmäiseen osaan - kuningas Alfredin ajasta kertovaan "Viimeinen kuningaskunta". Onkohan tämäkin tarkoitus jättää haparoivasti yhteen osaan? (Sen sijaan jotakin Robert Jordania jatkavat, kunnes kuolema heidät erottaa -suomennokset ovat kai ehtineet osaan 25, ja kirjailija kuoli ennen kuin sai sarjansa valmiiksi.)

Joka tapauksessa "Viimeinen kuningaskunta" on aiva kelpo tarina Uhtred Uhtredinpojasta, Northumbrian jaarlista. (suomennokessa käyetään kääntämätöntä titteliä earldom, mutta käytän mieluummin vakiintunutta jaarlia). Uhtredin isä kuolee taistelussa tanskalaisia vastaan, kun poika on 10-vuotias. Tanskalaiset ottavat pojan vangiksi. Tanskalaisten päällikkö Ragnar mieltyy poikaan ja kasvattaa hänet omanaan. Kun Ragnar surmataan väijytyksessä, Uhtred pakenee kuningas Alfredin Wessexiin ja taistelee tanskalaisia vastaan.

Koska Uhtred on kahden uskonnon välimaastossa ja myös kahden kansallisuuden, olisi kai muodikasta sanoa, että hän on kahden maailman väliin jäänyt mies. Kirjan hyvä puoli on, että sellaista ei väitetä eikä Uhtred niin tunnekaan. Hänen mielestään kristinusko on nynnyjä varten, mutta hän lähinnä välttelee sitä. Lukemaan hän oppii, koska Alfred ei muuten anna laivoja hänen komentoonsa. Hän ei tunne itseään englantilaiseksi, wessexiläiseksi eikä tanskalaiseksi; hän on Northumbrian jaarli, vaikka hänen setänsä on vienyt häneltä arvonimen ja linnan. Hän on Ragnarin poika ja haluaa kostaa tämän kuoleman. Hän on saanutAlfredilta vaimon (vaikka vaimon tilukset ovat velkaa kirkolle ja Alfred naittaa hänet vain sen vuoksi maattomalle jaarlille, minkä Uhtred kristallinkirkkaasti ymmärtää - nuorukainen ei ole tyhmä).

Suivaannun suuresti kustantajille, jos he eivät tätä trilogiaa vie päätökseen. Arthurista tiedän sentään paljon, mutta Alfredista, puhumattakaan Uhtredista, tiedän varsin vähän, ja haluaisin tutustua tarinaan sen loppuun asti.

Roberto Saviano: Gomorra

Camorra-murhia; tyypillinen näky Napolin ympäristössä

Lue "Gomorra" etkä enää koskaan näe maailmaa samoin silmin. Roberto Saviano on kuluttanut koko ikänsä tutkimalla camorraa, jonka lonkerot ulottuvat yli maailman. Saviano ei vain tunne aihettaan läpikotaisin, hän myös kirjoittaa siitä kiihkolla ja intohimolla.

Kirja alkaa pimeistä hikipajoista, joissa ommellaan Italian kuuluisien muotihuoneiden huikaisevan kalliit muotivaatteet mitättömillä palkoilla (kun taitava räätäli, joka 600 euron kuukausipalkalla ompeli näitä vaatteita ja näki sattumalta televisiossa Angelina Jolien yllä Oscar-gaalassa omin käsin ompelemansa housupuvun, hän vaihtoi ammattia ja alkoi ajaa rekkaa. Camorralle tietenkin.)

Vaatteista siirrytään tutummille mafia-aloille; huumeisiin, murhiin, rahanpesuun. Sitten puhutaan betonista (camorra hallitsee rakennustyömaita) ja lopulta jätteisiin.

Saviano on itse napolilaispoka, joka näki ensimmäisen camorramurhansa 13-vuotiaana. Eikä vain napolilaispoika; hän on casalelainen, joka merkitsee, että hänet oli ikään kuin ennalta määrätty camorran mieheksi. Sen sijaan hän aloitti näännyttävän kamppailun camorran jälkien seuraajana. Nyt hän on kuuluisa kirjansa ansiosta - kuuluisa ja jatkuvassa poliisisuojeluksessa salaisissa piilopaikoissa.

Sisilian mafiasta - Cosa Nostrasta - on tehty tutkimuksia ja kirjoitettu kirjoja. Camorra on tähän asti jäänyt huomiotta. "Gomorra" on sen koko kuva, ja kuva on kammottava. (Kirjan nimi on kotoisin myöhemmin suorapuheisuutensa vuoksi ammutun papin saarnasta, jossa hän vertasi näitä kaupunkeja - Secondiglianoa, Mariglianoa ja muita - Sodomaan ja Gomorraan).

Kannattaa lukea, mutta kirja jää iholle.

Kuvassa Roberto Saviano itse.

Georgette Heyer: Arabella

Yksi Heyerin hauskoista, kepeistä 1600-luvun alun ajanvieteromaaneista. Kirja, jonka aina silloin tällöin lukaisen päivässä - osaksi siksi, että sen lukee päivässä, ja osakis siksi, että kirja on vaikea jättää kesken, juoni kulkee niin mukavasti.

"Arabellassa" on kaksi oikein klassista mokaa - silkkihuivi muuttuu kesken kaiken villahuiviksi, ja sankaritar, joka on rupatellut palvelustytön kanssa tämän pikkuveljistä ja -siskoista, ilahtuu myöhemmin: "Ai, sinulla on pikkuveli!" Näistä virheistä huolimatta kirja on hauska ja sujuva.

Arabella on kirkkoherran kahdeksasta lapsesta kaunein. Äiti on pitänyt yllä suhteita lordin kanssa naimisiin menneeseen ystävättäreensä ja Arabella lähetetään Lontooseen tekemään hyvät naimakaupat. Matkalla katkeaa vaunuista aisa. Arabella ja esiliina päätyvät rikkaan, komean ja hurmaavan Robert Beaumariksen metsästysmajaan. Beaumaris luulee Arabellaan avioliiton jahtaajaksi, tuo julki mielipiteensä niin, että Arabella kuulee, ja kimpaantunut tyttö väittää itseään rikkaaksi perijättäreksi, jota puolestaan miehet ajavat takaa. Seuraa selkkauksia ja sekaannuksia, kun kaikki Lontoon nuorukaiset yrittävät naida perijättären (ja kun Arabellan veli ilmaantuu paikalle väärällä nimellä ja joutuu vaikeuksiin). Lopussa tietenkin nuoripari löytää toisensa.

Sekä Arabella että Beumaris ovat soveliaan sanavalmiita ja Beuamaris lisäksi häijyn ilkikurinen. Kun Arabella sälyttää hänen niskoilleen pelastamansa, Odysseukseksi ristityn kulkukoiran, syntyy seuraava kohtaus:

"Joka tapauksessa", mietiskeli Beaumaris, "hän oli iloinen, että otin sinut mukaani."
Olipa syy tämä tai Odysseuksen vankkumaton mielipide, että se oli syntynyt vaunukoiraksi, joka tapauksessa Beaumaris otti tavakseen ottaa sen mukaan ajeluretkilleen. Ne, jotka olivat nähneet Odysseuksen ja toipuneet ensimmäisestä järkytyksestään, olivat sitä mieltä, että nyt Robert Beaumaris oli taas keksinyt uuden tempun yllättää suerapiirit, mutta vain yksi matkija rohkeni nostaa sekarotuisen koiran vaunuihinsa. Hän ajatteli, että jos tästä nyt tulee uusi muoti, saattaa käydä vaikeaksi löytää sopivaa sekarotuista.

Jaan Kross: Keisarin hullu

Kun "Keisarin hullu" ilmestyi, olin suorastaan häpeällisen tietämätön Viron historiasta. Niinpä kirjakaan ei auennut, vaan jäi kesken. Nyt olen lukenut Virosta enemmän ja lisää Krossin tuotantoa, esimerkiksi suomennetun elämäkerran ensimmäisen osan. Nyt ongelmana on eräänlainen kaksoisvalotus. "Keisarin hullu" on ilmeisesti todellisten, todella eläneiden (ja sangen hämmästyttävien) henkilöiden muotokuva, mutta myös kuvaus Krossin ja Viron tukahduttavasta elämästä Neuvosto-Viron puristuksessa. Tahaton välähdys Suomen suhteesta Viron ongelmiin on kirjailijaesittely romaanin alussa; siinä mainitaan, että Jaan Kross "oleskeli Neuvostoliiton itäosissa, mm. 1948-50 Komissa ja Krasnojarskissa". Kirjaa Suomessa julkaistaessa ei voitu mainita, että Kross oli karkotettuna Siperiassa!

"Keisarin hullun" kuvaus vakoilusta, piilottelusta ja henkisestä sorrosta saa lukijan tuntemaan tarvetta kauluksennappien ja ikkunan avaamiseen. Sen ohella kirja on myös tutkimus vieraantumisesta - aatelisen Timotheus von Bockin ottaessa vaimokseen talonpoikaistyttö Eevan hän irroittaa Eevan ympäristöstään, mutta ei pysty antamaan hänelle muutakaan, koska aateliset eivät Eevaa hyväksy. Asiaa tietenkin pahentaa se, että Timo joutuu pitkiksi vuosiksi vankilaan. Kirjan kertoja, Eevan veli, on samalla tavoin kahden yhteiskuntaluokan ja - Virossa kun ollaan - kahden kansan välissä, koska hänkin on oppia saanut mies, mutta sittenkin eestiläinen. Sama välissä olo tulee vielä paremmin esiin kirjassa "Uppiniskaisuuden kronikka" - jossa myös joudutaan piilottelemaan salaisia papereita, toinen Krossin ahdistava teema.

Jack Turner: Spice

Mausteiden käytön historiaa. Turner on erityisen kiinnostunut mausteiden suhteesta uskontoihin. Outoja kuvioita mausteet ovat tuottaneetkin - miksi niitä on poltettu syömisen sijasta? Miksi mausteita pantiin näytteille temppeleihin käyttämättä niitä mitenkään?

Toimivatko mausteet todella lemmennostatusaineina?Turnerin mukaan keskiajalla mausteet kuvattiin paratiisin hedelmiksi, ja samaan aikaan munkit uhkasivat kadotuksella mausteisten ruokien syöjiä? No, molemmat seikat liittyivät siihen lemmennostatusjuttuun - luostareissa suositeltiin munakkaita, joissa vatkattiin munia, appelsiinin mehua ja sokeria. Koska ne olivat "viileitä ja kosteita" ruokia, ne olivat munkeille avuksi naisten välttämisessä. Mutta kun sokerikin laskettiin mausteeksi, niin ei ollut helppoa munkkiparkojen elämä. Maallikot sentään saivat syödä mausteita talvella, koska tarvittiin "kuivaavaa ja kuumaa" ruokaa sään vastapainoksi.

Ja miltähän mahtoi maistua roomalaisten herkku - pippurilla täytetty pähkinähiiri?

Mercedes Lackey: Burning Water

Taas kohtaamme Diana Tregarden, romanttisten kioskikirjojen kirjoittajan, wicca-noidan, mustan vyön karatekan ja okkulttisten asioiden harrastajan. Tällä kertaa Di onkin saanut raskaan sarjan vastustajan - heränneen atsteekkijumalan. Lisäksi hän haparoi pimeässä - jumalla on kyky hämärtää häntä etsivien mielet niin, että he eivät kerta kaikkiaan pysty muistamaan mitään atsteekkeihin liittyvää.

Di avustaa Dallasin poliisia. Hänen vanha yliopistotoverinsa Mark Valdez on päätynyt Dallasin murharyhmään. Kun kaupungissa alkaa murhasarja, jossa Mark - itsekin okkulttisia kykyjä omaava - vaistoaa jotakin outoa, hän puhuu esimiehensä kutsumaan asiantuntija-avuksi "kulttiasiantuntijan". Di puolestaan tarvitsee kipeästi lisärahaa. Kirjasta "Children of the Night" tuttu Lenny ja hänen rakastajansa Keith ovat saaneet AIDSin. Keith on jo kuollut, mutta Lenny on epätoivoisesti avun tarpeessa, ja Di tekee voitavansa.

Lackeyn kirjat ovat usein - paitsi viihteellisiä ja jännittäviä - myös puheenvuoroja suvaitsevuuden puolesta. Suvaitsevuus ulotetaan tässä atsteekkeihin - vaikka uhririitit ovat kuvaamattoman julmia, monet uhrit kuvataan joko henkilöiksi, jotka kirkkaasti "pyysivät sitä" tai ihmisiksi, joiden elämä paranee vain kuolemalla - alaisiaan piiskaavista pomoista aivan pohjalla rämpiviin vinoihin asti. Vaikka ei ihmisiä silti tarvitsisi nylkeä elävältä.

Lars Sund: Onnellinen pieni saari

Albert Edelfeldt: Lapsen ruumissaatto

Monimielinen ja moni-ilmeinen kirja. Lars Sund aloittaa tarinan siitä, mistä maailman luominenkin alkaa. Ensin oli taivas ja maa. Niiden väliin kirjuri piirtää horisontin. Ja hän katsoi kättensä töitä ja näki, että se oli hyvä. Sitten hän loi saaren. Saarella kasvoi saariston kasveja ja yksi mänty, ja siellä oli lintuja ja muita eläviä. Ja kirjuri nimesi saaren Skogskäriksi. Ja kirjuri ajatteli, että eiköhän se kelpaa.

Siten kirjuri päätti luoda ihmisen. Ja ihminen makasi kasvoillaan vedessä. Ja ihminen oli kuollut.

Lars Sundin kirja on kuin saristolaistarina ainakin. Näemme saariston asukkaita, jotka ovat sellaisia kuin maalaishenkilöiden kuuluu. Kirjuri kulkee heidän joukossaan. Joskus hän puhuttelee heitä suoraan. Joskus hän puhuttelee lukijaa. Kaikki ei kuitenkaan ole niin kuin pitäisi. Saarten rannoille alkaa ajalehtia ruumiita.

Saari ei ole maailma itse. Saari on yhteydessä ulkomaailmaan.

Uskomattoman upea kirja, ja mietityttävä. Ajattelin lukiessani, että tarina on pyöreä, täyteläinen ja mehukas kuin Valkea Kuulas -omena. Mutta se on täynnä piikkejä, toisin kuin Valkea Kuulas. Piikit pistävät pitkään.

Arnaldur Indridason: Haudanhiljaiset

Alan laatia kaavaa, jonka mukaan mitä pohjoisemmasta kirjailija on, sitä synkeämpää elämää hän kuvaa; ja poliisikirjoissa tämä ominaisuus todella pääsee valloilleen. Tokihan Pohjolan säät ja pimeydet tuovat alakuloa, mutta ei kai kaikki niin toivotonta pitäisi olla?

Tässä Islannin-kuvauksessa kaikki on juuri niin toivotonta. Reykjavikin lähistölle rakennetaan uutta esikaupunkia. Jotenkin saa heti sen kuvan, että siitä tulee surkea lähiö, jossa vietetään onnetonta elämää. Parahultaisesti yksiä perustuksia kaivettaessa maasta paljastuu luuranko. Tarkkaan ottaen pikkupoika on löytänyt maasta luun, tuonut sen kotiin, ja kesken syntymäpäivien vieton hänen kaksivuotias sisarensa nähdään kalvavan jotakin. Lääketieteen opiskelija on tullut hakemaan veljensä lastenjuhlista ja huomaa ja tunnistaa luun ihmisen kylkiluuksi.

Poliisit alkavat tutkia luurankoa ja sitä, miten se on maahan joutunut. Tutkimuksia johtavalla Erlendurilla on omiakin huolia - hän oli paennut kurjasta avioliitosta, ja kostoksi vaimo oli kääntänyt lapset häntä vastaan terrorilla ja valheilla. Tytär käyttää huumeita, on raskaana ja käy isänsä luona vain haukkumassa tätä. Tytärtään etsivä isä törmää toinen toistaan pahempiin ihmisluoliin, joissa pahoinpidellään lapsia ja eletään kuvottavasti.

Välillä leikataan takautumissa toisenlaiseen perhehelvettiin, jossa mennään perheväkivaltaa läpi sen iljettävimpiä pohjamutia myöten. Juttuun sotkeutuu myös muita lankoja - luurankotontin joskus omistaneen kauppiaan perhetragedia, johon sisältyy raiskauksia ja itsemurhia.

Jos Islannin elämä on tällaista, niin miksi kukaan ei vedä tulppaa pois ja anna koko saaren upota?

Paul Scott: Kuningattaren jalokivi

"Kuningattaren jalokiven" lukeminen oli hiukan normaalista poikkeavampi kokemus. Aloitin nimittäin katselemalla TV-sarjaa ja se innosti lukemaan myös kirjan. Lisäksi molemmat ovat hiukan vanhempaa vuosikertaa, mutta kohtasin ne vasta nyt. Niinpä jouduin hetken kelaamaan ennen kuin varmistin, että kirjan kertojan "nykyhetki" oli 60-luku. Minun kokemukseni on siis kolmikerroksinen; kirjan ja TV-sarjan tapahtuma-aika 1942, kirjan kertojan aika 1960-luvun alku ja tämä hetki. Otan myös huomioon, että monet ihmiset ovat katselleet sarjan aikoinaan, ja jotkut eivät katsele sitä nytkään (tai siis ihanteellisessa maailmassa ottaisin huomioon; käytännössä se sujuu huonosti.)

"Kuningattaren jalokivi" on ensimmäinen osa kirjakvartetista. Samat teemat kulkevat ilmeisesti kaikkien neljän kirjan ajan. TV-sarja on luonnollisesti yhtäjaksoinen tapahtuman kuvaus, kun taas kirja on moniääninen ja monikerroksinen. "Näen" silti henkilöt TV-hahmoina. Hämmentävää.

Kirjassa siis kertoja on tullut tutkimaan niin kutsuttua Bibigharin puiston tapausta kaksikymmentä vuotta tapauksen jälkeen. Intia on itsenäinen, mutta monet asiat eivät ole silti muuttuneet, mikä on eräs kertojan teemoista. Jotkut henkilöt hän tapaa, toisista saa haltuunsa kirjallista materiaalia, ja hänet tutustutetaan tapahtumapaikkoihin. Henkilöiden taustoja valotetaan huolellisesti. Erityisesti kiinnitetään huomiota Bibigharin puiston tapauksen onnettomiin päähenkilöihin, kirjan Romeoon ja Juliaan (tai vain Julia on vakavissaan; Romeon rakkauden tunteista ei anneta kuvausta). Hari Kumar on asunut koko elämänsä Englannissa ja lisäksi rikkaana ja yläluokkaisena. Sitten hänen isänsä kuolee jä yllättäen Hari huomaa olevansa köyhä ja Intiassa, jota hän vihaa ja halveksii eikä vähääkään ymmärrä. Intia taas ei ymmärrä häntä - hän toimii joka tilanteessa kuten yläluokkaisen englantilaisen odotetaankin - mutta on tumma.

Daphne Manners rakastuu Intiaan. Hän rakastuu myös Hariin, mutta eritellessään tunteitaan myöntää, että eräs syy on Harin eksoottisuuden aiheuttama fyysinen vetovoima. Niinpä, kun kongressipuolueen johtomiehet pidätetään ja mellakoita syntyy, Daphne ja Hari ajautuvat rakastelemaan ensimmäistä kertaa ja se taas johtaa Daphnen raiskaukseen (heidät on nähty). Tätä tapahtumasarjaa yritetään koko ajan ja kaikkien toimesta kiertää ja peitellä. Suoranaista valehtelua harrastaa Ronald Merrick, englantilainen poliisi, joka on alusta asti vihannut Haria; Harilla on parempi koulutus ja ylempi luokkatausta kuin Merrickillä, vaikka hän on intialainen. Vasta tämän vihamielisyyden tuloksena seuraa mustasukkaisuus Daphnesta, jota Merrick ei edes huomaa ennen kuin tämä alkaa seurustella Harin kanssa. Raiskaustapauksessa Merrick väräentää todistusaineiston saadakseen Harin syylliseksi.

Päätapahtuman ympärillä on useita muita ihmisiä, joiden elämä liittyy Intiaan ja ihonväriin; Edwina Crane, joka köyhän säätyläisnaisen tavoin päätyy palvelukseen englantilaisperheeseen, huomaa joutuvansa vain nöyryytetyksi kuten kotiopettjat aina, ja ryhtyy mieluummin lähetysaseman opettajaksi, vaikka ei usko Jumalaan; lady Chatterjee, joka korkeasta asemastaan huolimatta saa sietää nöyryytyksiä memsahibeilta; Harin täti Shalini, jota lapsena koulutettiin, mutta leskenä joutui miehensä perheen armoille, ja monet muut.

Kirjassa on monia lankoja, jotka jäävät kesken ja epäilemättä täydentyvät myöhemmissä osissa. Ainakaan yhtä lankaa ei jätetä kesken; Daphnen tytär Parvati vilahtelee kirjassa nuorena naisena, jonka elämä on hyvää ja jota rakastetaan. Se on lohtu.

Sheri Tepper: A Plague of Angels

Sheri Tepperin pääideat ovat feminismi ja ekologia. Tämä menee voimaakkaasti ekologian puolelle.

Ihmiskunta on mennyt tähtiin ja jättänyt vain harvoja jäljelle. Itse asiassa "tähtiin meneminen" on myytti (Tämä voi olla spoileri, mutta älykäs lukija huomaa sen heti; kirjan mukaan ihmiskunnan lukumäärä oli "tähtiin menemisen" aikana 13 miljardia - on ilmeistä, että jotakin muuta ja pahempaa on tapahtunut. Eräs kirjan henkilöistä selittää: "Koska olemme jo menneet tähtiin, meidän ei tarvitse ajatella sitä enää ja voimme tehdä jotakin muuta en sijaan.") ja oikeastaan ihmiset ovat käytännöllisesti katsoen onnistuneet tuhoamaan Maapallon kertaalleen. Jäljellä olevat ovat jakautuneet eri ryhmiin. On maanviljelysalue, kaupungit, joissa valtaa pitävät jengit, Reuna, joihin ovat muuttaneet korkeatekniset pysymään omien muuriensa suojassa, ja Artemisia, jonka alue oli ennen Lounais-Amerikan intiaanialuetta ja jossa heidän jälkeläisensä nyt pitävät yllä tiukkaa luonnonsuojelua ja eräänlaista matriarkaattia.

Lisäksi ovat uudelleen palanneet hirviöt (aarnikotkat, peikot, lohikäärmeet ja sen sellaiset) ja arkkityyppien kylät. Niihin sijoitetaan hankalat ja sopeutumattomat, kuten Sankarit, jotka haluavat koko ajan pelastaa pulassa olevia neitoja, Marttyyrit, Oraakkelit, jotka todella ennustavat oikein, Taiteilijat ja Orvot. Erääseen arkkityyppiseen kylään toimitetaan Orpo, jota pahat voimat hakevat kuumeisesti. Etsinnän syy on Voiman Paikassa, jossa viisi sukua pitää valtaa. Yhden suvun päämies, Ellel, haluaa päästä Kuuhun, jonne ihmiskunta ennen tähtiin menoaan varastoi vaarallisimmat aseensa. Hänellä on jo kuolettavia androideja (jotka etsivät Orpoa) ja vain Gaddin suvun lapsi (sanottu Orpo) voi ohjata uudelleen rakennetun avaruussukkulan Kuuhun. Gaddin suku on Voiman Paikassa se mystinen - ja yllätykseksi he osoittautuvatkin.

Orvolla on odottamattomia suojelijoita; puhuvia eläimiä ja Abasio, maanviljelystilan nuorukainen, joka karkaa kotoaan kaupunkiin ja rupeaa jengiläiseksi.

Tepper onnistuu ueimmiten kehräämään todella yllätyksellisen tarinan, niin nytkin. Vaikka hän välillä saarnaa, hän myös nauttii tarinoinnistaan. Samoin nauttii lukija. Kojootti noudattaa ihastuttavasti rooliaan Amerikan intiaanikulttuurien huijarisankarina. Jopa hevonen kehittää lopussa yllätyksen (eikä vain piereskelemällä - vaikka on parempi ihmisille mennä tulevaisuuteen piereskelevän hevosen vankkureissa kuin avaruussukkulalla).

Dean Koontz: Ilman pelkoa

Tämä on jokseenkin keskinkertainen kauhuromaani, jonka ratkaisu on melkoisen epätyydyttävä. Tällä kertaa kyse on geeniteknologiasta; pikkukaupunki, jossa alkaa tapahtua kummallisia. Kaupunkia terrorisoi joukko reesusapinoita, kaupunkilaiset alkavat käyttäytyä omituisesti, ja on mahdollisuus, että kissat ja koirat osaavat puhua. Pah. Kertoja on nuorukainen, jolla on harvinainen sairaus, joka estää häntä liikkumasta valossa. (Jotenkin tuntuu kuin Koontz jäljittelisi Stephen Kingin kirjaa "Salem's Lot" hullua roomalaiskatolista pappia myöten paitsi, että Kingiää on perinteinen syy; vampyyrit.)

Epäilen, että Dean Koontz kuluttaa joutoaikansa lukemalla lääketieteellisiä julkaisuja ja hakemalla harvinaisia sairauksia.