Luetut 2006-2011

My Photo
Name:
Location: Tampere, Finland

Vapaasti temmeltämässä kirjojen ja Internetin ihmemaassa. Erityinen mielenkiinto pieniin eriskummallisuuksiin tässä suuressa maailmassa.

Tässä arviointeja vuoden 2006-2011 aikana lukemistani kirjoista.

Thursday, January 31, 2008

Nancy Mitford: Madame de Pompadour

Madame de Pompadour

Historia tuntee kaksi naista, joiden pääkyky on ollut luoda viehättävyyttä ympärilleen. Molemmat ovat hallinneet Ranskassa. Napoleon ei osannut antaa arvoa Josephinelleen. Ludwig XV tajusi, mitä oli löytänyt Madame de Pompadourissa ja arvosti häntä kaksikymmentä vuotta.

Pompadour metsästi kuningasta taidolla ja tarmolla ja rakasti häntä hänen itsensä vuoksi. Lopulta hovin elämä kulutti loppuun tuskin 40-vuotiaana naisen, joka ei koskaan ollut hyvä terveydeltään. Pompadour tiesi aina, miten tulla huoneeseen; hän osasi myös postumisen taidon. Kun pastori oli antanut hänelle viimeisen voitelun ja nousi lähteäkseen, Madame de Pompadour sanoi: "Hetkinen, pastori, lähdemme yhdessä" - ja kuoli.

Näin kertoo Nancy Mitford, jolla oli silmää seurapiireille, koska hän itsekin oli mitä suurimmassa määrin seurapiiriolento. Niinpä hän kirjoitti asiantuntevia elämäkertoja Ranskan hovista; "Aurinkokuningas" ja "Madame de Pompadour" on suomennettu. Varsin sopivasti Nancy Mitford myös kuoli Versaillesissa, kuten Madame de Pompadour.

Mielenkiintoinen kirja mielenkiintoisesta naisesta ja hänen seurapiiristään, johon kuului huomattava määrä erikoisia ihmisiä. Mitford osaa käyttää anekdootteja. Viihdyttävä kirja.


Wednesday, January 30, 2008

Pekka Teerikorpi: Miljoonan vuoden yksinäisyys

Turkulainen tähtitieteen tutkija on kirjoittanut tähtitieteestä ennen ja nyt. Mikään alkeiskirja tämä ei ole (en tarkoita matematiikan kaavoja, vaan sitä, että Teerikorpi edellyttää ilemisesti lukijoiden jo tietävän yhtä ja toista).

Teerikorpi tarjoilee yksityiskohtia, nimiä ja tarinoita edestakaisin pitkin tähtitieteen historiaa ja nykypäivää. Sellaisia termejä kuin "kosmologinen tyhjiöenergia" ja "pimeän energian negatiivinen paine" esiintyy rinnakkain Stonehengen ja Newtonin kanssa. Kuinka moni on tiennyt, että radion keksi ensimmäisenä insinööri A.C.Popov ja sen avulla pelastettiin paitsi taistelualus Kenraali-amiraali Apraksin myös joukko ajelehtimaan jääneitä suomalaisia kalastajia vuonna 1899?

Monday, January 28, 2008

Fred Saberhagen: The Holmes-Dracula File

Fred Saberhagen otti aikoinaan käyttöönsä Stokerin Draculan ja pani kreivin kertomaan tarinansa itse ("The Dracula Tape"). Holmes-Dracula -tarinassa kreivi kohtaa kaikkien aikojen kuuluisimman salapoliisin.

Tarinan kertovat vuorotellen tohtori Watson ja kreivi itse. Holmesin kohdalla kaikki alkaa kuten Holmes-tarinat aina alkavat; ovelle pysähtyvät vaunut, joista nousee hätääntynyt nuori nainen. Hänen lääkärisulhasensa on kadonnut Sumatralla, ja nyt Lontooseen on ilmestynyt sairaalatarvikkeita, jotka sulhanen oli ostanut matkaansa varten. Hänen tarkoituksensa oli tutkia huhua, jonka mukaan outo eläin levittää ruttoa viidakossa.

Samaan aikaan arvokas herrasmies on tulossa Lontooseen. Satama-alueella häntä lyödään päähän puisella nuijalla. Hän menettää tajuntansa ja muistinsa ja huomaa ottavansa vastentahtoisesti osaa lääketieteelliseen kokeiluun. Miehen muistista kadonnut nimi on luonnollisesti Dracula.

Kun tarina etenee, paljastuu myös, miksi Sherlock Holmes ja Vlad Dracula muistuttavat niin suuresti toisiaan ja miksi Sherlockin veli Mycroft ei koskaan lähde ulos.

Varsin hauska Dracula-versio ja hyvää vastalääkettä niille romanttisille vampyyreille, jotka nykyään tuntuvat olevan muotia.

Kjell Ola Dahl: Pieni kultainen sormus

Luin aikaisemmin toisen Kjell Olan kirjan ja mielistyin. (On toinenkin dekkarikirjailija, Arne Dahl, joka ei kuulu asiaan mitenkään.) Nyt tavoitin tämän Kjell Olan ensiksi suomennetun ja masennuin. Kirja on aivan tavanomainen dekkari, arvosana ehkä 7+ - ei ainakaan enempää.

Kirjassa toimii kaksi poliisia, molemmat miehiä; toinen on ylipainoinen roskaruoan vuoksi, toisella on vakava tupakkayskä sätkien vuoksi. Muuta heistä ei sitten opikaan. Tarina itse kertoo nuoresta naisesta, entisestä narkkarista, joka on viettämässä yötä ja löytyy kuristettuna ja alastomana tien laidasta. Aika tavallista kamaa, hiukan epäuskottava ratkaisu.

Lisäksi huomasin, että kirjailijalla on jonkinlainen naisviha - ei sinänsä voimakas, vähän kuin tupakanhaju vaatteissa ravintolaillan jälkeen, jos itse ei polta, mutta sen huomaa. Yhtään naista ei kirjassa ole, josta ei ehdittäisi sanoa jotakin halventavaa tai vähättelevää. Esimerkiksi sen ylipainoisen poliisin tyttöystävä - kaunis, seksikäs, viehättävä, mutta kun poliisi siirtää sovittua iltaa, hän jäkättää puhelimessa (siis kirjailijan sanavalinta)...

Ei tee enää mieli lukea Kjell Ola Dahlia. Arne Dahl onkin toinen asia.


Sunday, January 27, 2008

Sharyn McCrumb: If Ever I Return, Pretty Peggy-O

Sharynin ensimmäinen Appalakki-kirja. Epäilen, että hän aikoi kirjoittaa Vietnam-kirjan ja sijoitti sen Appalakeille. Hänen luomansa henkilöt olivat niin vahvoja, että kieltäytyivät kuolemasta, joten Hamelinin pikkukaupunkiin on sijoitettu useita muita tarinoita.

"If Ever I Return" on siis Vietnam-kirja. Hamelinin sheriffi Spencer Arrowood (Sharyn on muuten äitinsä puolelta Arrowoodeja) on saanut virkansa, koska hän on kaupungin Vietnam-sotasankari Calin pikkuveli. Spencer ei yhdy kaupungin ihailuun; hän tietää veljestään jotakin, mitä muut eivät tiedä. Hänen apulaisseriffinsä Joe LeDonne tuntee Vietnamin kipeästi. Hän on veteraani, joka ei ole koskaan toipunut sodasta. Sheriffin toimiston toimistoapulainen Martha kärsii omista traumoistaan. Hän oli köyhä, epäsuosittu tyttö lukiossa, ja nyt on luokan 20-vuotisjuhla ja kaikki entiset juhlitut kaunottaret kerääntyvät. Lisäksi Martha on toivottoman rakastunut syrjäänvetäytyvään LeDonneen (todella romanttinen mies; kun Martha on aikansa yrittänyt päästä kontaktiin, LeDonne huokaisee ja sanoo: "Nussin sinua jos haluat, Martha").

Tämä kaikki on taustaa. Juoni alkaa, kun kaupunkiin muuttaa folklaulaja Peggy Muryan, joka yrittää luoda uransa uudelleen. Peggy alkaa saada uhkaavia viestejä, joissa muistutetaan hänen nuoruudenurastaan Travisin kanssa. Travis joutui Vietnamiin ja katosi, otaksutaan kuolleeksi. Sitten Peggyn koira surmataan Vietnam-tyyliin, sitten lammas, sitten nuori tyttö. Kummitteleeko Vietnam-veteraani elävänä tai kuolleena, vai kuka on tekojen takana?

Thursday, January 24, 2008

Adrian Goldsworthy: Rooman puolesta

Kerron heti, että kirja oli minulle eräänlainen pettymys. Kun nimi on mikä on ja alaotsikkokin "Sotilaat, jotka loivat Rooman valtakunnan", odotin siinä käsiteltävän Rooman sotilaita. Siis mitä he söivät, miten elivät, menivätkö naimisiin ja sen sellaista.

Kirjassa on sen sijaan 15 roomalaisen kenraalin elämäkertakuvaukset keskittyen pääasiassa heidän taisteluihinsa. Kohtalainen osa kirjasta toistaa aikaisemmin lukemaani Caesarin elämäkertaa, jossa käsiteltiin myös Pompeius Suurta.

Tosin varsinaiset sotilaatkin tulevat kuvauksessa esiin, muta vähän kuin kenraalien olkapään yli sellaisissa vilahduksissa kuin että muonanhankinnan epäonnistuessa sotilaat joutuivat syömään "pelkkää lihaa", mistä he ilmeisesti kovasti murisivat; Rooman armeija marssi näkkileivän voimin. Kun keisari Constantinus vaati joukkoja siirrettäväksi Galliasta Persian rajalle, sotilaat kieltäytyivät, koska eivät halunneet jättää vaimojaan. Jerusalemin piirityksessä Tituksen piti käydä ankaraksi, kun sotilaat halkaisivat pakolaisilta vatsat tutkiessaan, olivatko nämä nielleet kultakolikoita.

Goldsworthy on sotahistorioitsija eikä antropologi, ja se näkyy käsittelytavassa. Kun korjasin odotuksiani tältä osin, kirja oli kyllä riittävän mielenkiintoinen. Varsinkin ne kenraalit, joita yleensä ei ole kuvattu, olivat kiinnostavia. Suosikkini on Sertorius, joka joutui kansalaissodassa väärälle puolelle, mutta oli mielikuvitusrikas ja rohkea johtaja (ja tuli lopulta omien upseeriensa murhaamaksi).


Wednesday, January 23, 2008

Tom Holland: Persian tuli

Kyllä hyvä historiankirja aina keskinkertaisen (tai hyvänkin) jännärin voittaa.

Sellaiset sanat kuin "Marathon", "Thermopylae", "Salamis" ja (kunnioittavasti kuiskaten) "demokratia" on tavattu lausua seisaalleen nousten ja rummunpärinän säestyksellä. Nytpä tuleekin historioitsija, joka paljastaa näihin suuriin sanoihin sisältyvän tarinan kaikessa raadollisuudessaan. Ja kaikki on jännittävämpää kuin voisi uskoakaan.

Tom Holland aloittaa Persian historiasta - mikä oli tämä suurvalta, joka yritti tuhota demokratian ja länsimaiset arvot? Todella suuri, todella tehokas imperiumi (kuninkaan tiellä matkustavilla piti olla kirjallinen lupa, johon sisältyi kullekin myönnetty matka-avustus viinilitroina mitaten - kuninkaan ankan osuus oli litra viiniä päivässä).

Sitten hän käsittelee Spartan (pitkätukkaisia miehiä punaisissa koltuissa - Persian suurkuningas kysyi hämmästyneenä: "Keitä ovat spartalaiset?") ja Ateenan (keskenään tappelevia aatelissukuja, jotka lopulta joutuivat keksimään demokratian selvitäkseen loukusta, johon olivat kaupunkinsa saattaneet).

Sitten päästään Persian suurkuninkaan sotaretkeen ja mitä sitten seurasi. Todella, todella riemastuttava kertomus, vaikka raatokärpäsiäkin riittää. Sodan ikävämpi puoli ei pääse unohtumaan.

Tällaisia kirjoja pitäisi luettaa niillä henkilöillä, jotka valittavat, että "historia on niin tylsää".

Monday, January 21, 2008

Shirley Jackson: The Haunting ot Hill House

Toinen todella klassinen kummitustarina (viittaan "Woman in Black" -kirjaan). Tästä on ymmärtääkseni tehty filmi, mutta olen halveksien pidättynyt katsomasta sitä - epäilen, että se on kirkumislinjalla tehty.

Itse asiassa kyseessä on psykologinen trilleri. Koko tarina on nähty Eleanorin silmin. Professori Montague tutkii parapsykologisia ilmiöitä. Hän on saanut käsiinsä aidon kummitustalon - Hill Housen. Hän onnistuu vuokraamaan sen kesäksi (kukaan ei suostu asumaan talossa ja lähiympäristön asukkaat vihaavat ja pelkäävät sitä). Kelpo professori kerää tietoja monenlaisista henkilöistä, joista on ollut parapsykologiaan viittaavia tietoja. Hän saa houkuteltua taloon kaksi nuotra naista, Theodoran (taiteilijanimi), joka on saanut uskomattomat pisteet selvänäköisyyskokeissa, ja Eleanorin, jonka lapsuuteen liittyy outo poltergeist-ilmiö. Lisäksi talon omistajat vaativat, että tilannetta valvoo nuori Luke, joka on varas, valehtelija ja huijari, mutta talon tuleva omistaja.

Tarina nähdään kokonaan Eleanorin näkökulmasta. Hän on synnynnäinen uhri, joka on hoitanut vuosia sairasta, mutta manipuloviaa äitiään. Kun Eleanor lähtee Hill Houseen, hänen sisarensa kieltää häntä ottamasta autoa, joka on yhteinen, mutta jota sisar pitää omanaan. Tämä on Eleanorin elämän kuvio. Theodora ja Luke ovat molemmat kuin kissoja - yhtä sulokkaita, yhtä itsekkäitä - ja yhtä julmia. Tai niin Eleanor heidät näkee.

Onko Hill House kummitustalo? Vai tuovatko tulokkaat psyykensä mukanaan? Kysymys jää avoimeksi.

Within, walls continued upright, bricks met neatly, floors were firm, and doors were sensibly shut; silence lay steadily against the wood and stone of Hill House, and whatever walked there, walked alone.


Friday, January 18, 2008

Howard Waldrop: Musiikkia miesäänille ja lentäville lautasille

Kirjavinkit on jo lukenut ja arvostellut tämän kirjan - heiltä vihjeen sainkin. Olen samaa mieltä siitä, että Waldrop kirjoittaa viistoja juttuja, jos nyt minä ja Kirjavinkit tarkoitamme samaa. Olen ennenkin kertonut, että pidän viistoista kirjoista. Muuten allekirjoitan maininnat heppoisesta kansikuvasta ja kirjan vaatimattomasta ulkoasusta. Minun suosikkinovellini ovat "Ihmisvuori Katkero" (voisiko joku selittää, mistä siinä on kysymys?) ja niminovelli, joka kolahtaa veikeästi UFO-tarinoiden mytologiaan. "Mary Margaret Tiekarhu" ja"Vihreä veli" ovat myös viehättäviä intiaanityyppisiä novelleja, vaikka "Mary Margaret Tiekarhu" sijoittuu pikemminkin Mad Max -maailmaan.

Kiitoksen sanoja Kustannusosakeyhtiö Kirjavalle - tällaisia urheuden tekoja tarvitaan.


Thursday, January 17, 2008

Amy Tan: Rouva Chenin henki



Amy Tanin kirjan alkuperäinen nimi on "Saving Fish from Drowning". Nimen ja kirjan aihe käy hyvin ilmi kirjan motosta:

Hurskas mies selitti seuraajilleen: On pahuutta riistää henki elävältä olennolta ja jaloa pelastaa se. Joka päivä minä vannon pelastavani sata henkeä. Heitän verkkoni veteen ja nostan ylös sata kalaa. Lasken kalat rannalle, missä ne hyppivät ja sätkivät. "Älkää pelätkö", minä sanon kaloille. "Minä pelastan teidät hukkumasta." Pian kalat tyyntyvätkin ja makaavat liikkumatta. Mutta valitettavasti minä myöhästyn aina. Kalat kuolevat. Ja koska tuhlaus on pahuutta, minä vien kuolleet kalat torille ja myyn ne hyvästä hinnasta. Saamillani rahoilla ostan lisää verkkoja, jotta voisin pelastaa lisää kaloja.

TUNTEMATON


Tarinan kertoja on Bibi Chenin erittäin kirpeäkieinen aave. Rouva Chen on taidekauppias. Hän on järjestänyt rikkaille amerikkalaisille ystävilleen avartavan taidematkan Kiinan ja Burman taideaarteita ihailemaan. Valitettavasti hänet löydetään juuri ennen matkaa väkivaltaisesti kuolleena.

Matka päätetään silti tehdä. Bibin tilalle valitaan kokematon nuori mies, joka yrittää parhaansa mukaan tulla toimeen Bibin matkasuunnitelman avulla. Kaikki alkaa heti mennä vikaan, ja lopullinen mutka tulee matkaan, kun burmalainen, sotilasdiktaattoreita piileskevä karen-heimon ryhmä kidnappaa seurueen. He uskovat, että eräs ryhmästä on heidän uudelleen syntynyt jumaluutensa, joka on tullut pelastamaan heidät.

Amy Tanilla ei ole yhtään sen parempaa mielipidettä amerikkalaisista Aasiassa kuin aikoinaan Graham Greenellä kirjassa "Hiljainen amerikkalainen"; rouva Chenin vaeltavalla aaveella tosin on huomattavasti enemmän silmää kanssaihmisensä naurettavuuksille kuin Greenen kertojalla - ja parempi kaikkinäkevyyden lahja.

Kirja on kuin kiinalainen ruoka - "sweet and sour" (hapanimelä ei tähän käy, kirjassa ei ole mitään imelää).


Wednesday, January 16, 2008

Dean Koontz: Pimeyden enkeli

"Pimeyden enkeli" alkaa uskonnollisena kirjana, viestejä tuonpuoleisesta ja niin edelleen. Sitten tarinan luonne muuttuu; kyse onkin kvanttifysiikasta ja scifi-kirjoista tutuista rinnakkaistodellisuuksista. Kirjaa lukiessa kannattaa huomata vinkkinä, miten monet henkilöt ovat taikureita. Todellisuus on silmänkääntötemppuja; silmänkääntötemput osoittautuvat todellisuudeksi. Kiehtovaa.

Suomennoksen nimeksi on annettu varsin tavanomainen "Pimeyden enkeli". Alkuperäinen nimi on oudosti "From the Corner of His Eye". Annoin lukiessani kirjalle nimeksi "Tänä merkityksellisenä päivänä" ja minulla on vaikeuksia muistaa, että se ei ole kirjan nimi; olin vähällä kirjoittaa sen blogin otsikkoonkin.

Mies heittää vaimonsa alas palotarkkailutornista.
Raiskattu tyttö kuolee synnytykseen.
Rakastava aviopari ajaa synnytyssairaalaan, joutuu kolariin ja mies kuolee.

Kaikki tapahtumat sattuvat samana päivänä, mutta eri puolilla Yhdysvaltoja. Tarinat kietoutuvat yhteen monin merkillisin tavoin.

Dean Koontz seuraa harvinaisen läheltä vaimon murhaajan - sanaleikinomaisesti nimeltään Junior Cain - elämää ja mietteitä. Hän haluaa tuoda esiin sen, minkä eräs kirjan henkilöistä toteaa:

Elokuvissa ja kirjoissa on se ongelma, että ne saavat pahan näyttämään hohdokkaalta ja jännittävältä, vaikka se ei ole lainkaan sitä. Se on pitkästyttävää ja masentavaa ja typerää. Kaikki rikolliset tavoittelevat halpoja elämyksiä ja helppoa rahaa, ja kun he saavat niitä, he haluavat vain lisää samaa, yhä uudelleen. He ovat pinnallisia, tyhjiä, ikävystyttäviä ihmisiä, jotka eivät kykenisi viiden minuutin kiinnostavaan keskusteluun, jos sinulla olisi niin viheliäinen onni, että joutuisit kutsuille, jotka olisivat täynnä heitä. Ehkä jotkut saattavat olla nokkelia kuin apint jonkin aikaa, mutta he eivät ole juuri koskaan älykkäitä. Luoja varmaan haluaa, että me nauramme näille hölmöille, sillä jos emme naura heille, silloin me tavalla tai toisella kunnioitamme heitä. Jollet tee pilkkaa Cainin kaltaisesta paskiaisesta, jos pelkäät häntä liiaksi tai jos vaikkapa katsot häntä juhlalliseen tapaa, silloin sinä osoitt hänelle enemmän kunnioitusta kuin minä koskaan aion osoittaa. Saako olla toinen lasillinen viiniä?

Kirjan takakansitekstin on muuten tehnyt joku, joka ei ole kirjaa lukenut. Siellä väitetään Barthomolew Lampionin menettävän näkönsä 13-vuotiaana, vaikka hän kirjassa oli 3-vuotias. Ero on merkityksellinen juonelle ja henkilöille. Ei kannattaisi mainita, ellei tällainen olisi keskimääräistä tyypillisempää takakansiteksteille.


Tuesday, January 15, 2008

Merete Mazzarella: Tähtien väliset viivat

Esseitä identiteetistä. Kirjan nimi kertoo jo identiteetistä: tähdillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, mutta ihmiset kuvittelevat niiden väliin viivoja, muodostavat kuvioita, antavat kuvioille nimet ja tähdet saavat identiteetin. Ihmisten identiteetti ei ole yhtä sepitteellinen, mutta häilyvä käsite se on, ja sitä Merete näissä esseissään käsittelee.

Hän pohtii paljon suomenruotsalaista identiteettiä, koska sen hän tuntee parhaiten. Saman voi kyllä sovittaa suomalaisiinkin. Mekin olemme pieneen kielivähemmistöön kuuluvia ihmisiä, joilla on tunne keskinäisestä identiteetistä ja joista muulla maailmalla on vahva kuva - joka voi olla oikea tai väärä, mutta joka määrittelee meitä.

Kuten muutkin Mereten kirjat, tämäkin herättää minussa voimakkaan halun keskustella kirjan kanssa (tai tietenkin kirjailijan, mutta sehän ei ole mahdollista eikä käytännöllistä) - väitellä, kertoa omia anekdootteja, esittää kysymyksiä ja lausua hyväksymiseni. Toiset kirjat antavat tietoja, toiset rikastavat mielikuvia ja jotkin herättävät voimaakkaasti oman ajattelun. Mereten esseet nostattavat sisäistä yksinpuhelua pitkäksi aikaa.

Jos kuuluisin johonkin lukupiiriin, tämä olisi oikea kirja.

Monday, January 14, 2008

Susan Hill: The Woman in Black


Pidän kovasti hyvistä kummitustarinoista, niistä klassisista. On vaikeaa tehdä todella vuosikertatasoinen kertomus, vaikka kohtalaisen hyviä tapaa silloin tällöin. Todella korkeaa luokkaa on Susan Hillin pikku kertomus.

Kun olin lukenut sen ensimmäistä kertaa, Tampereen Työväen Teatterin pienemmällä näyttämöllä esitettiin siitä tehty näytelmä. Muistaakseni Aamulehdden teatteriarvostelija ei pitänyt siitä; ehkä hän ei tuntenut tarinaa tai pitänyt kummitusjutuista. Minusta se oli hyvä. Muutettavat oli muutettu, kuten hyvässä teatteriesityksessä pitääkin. Itse kirja elää niin täysin maisemassaan - Englannin rämealueella, meren ja taivaan välissä - että sitä ei sellaisenaan teatteriin saa.

Tarina alkaa, kuten traditioon kuuluu, jouluaattona. Kertoja elää tytyväisenä vaimonsa ja tämän ensimmäisen avioliiton poikien kanssa. Pojat haluavat kertoa kummitusjuttuja. Sitten he kääntyvät isäpuolensa puoleen: jokainen tuntee ainakin yhden kummitustarinan. Isäpuoli kieltäytyy kertomasta, mutta panee tarinansa paperille.

Tarina alkaa, kun hän on nuori lakimies. Esimies lähettää hänet osallistumaan kuusikymmentä vuotta yksin asuneen lesken hautajaisiin ja selvittämään sitten tämän suoalueella seisovan talon papereita. Hautausmaalla kertoja näkee mustapukuisen naisen. Tästä alkaa eräs eleganteimmista kummitustarinoista, joita koskaan olen lukenut. Ja karmivimmista. Mitä saadaankaan aikaan yksinkertaisista elementeistä.

Sunday, January 13, 2008

Johan S. Johnson - Juha Nurminen: Meritie

Tapanani ei ole ollut arvioida kirjaa, jota en ole lukenut loppuun, mutta nyt on pakko tehdä poikkeus. "Meritie" jäi nimittäin kesken aivan fyysisistä syistä; en kyennyt pitämään sitä sylissäni edes sohvalla. Sääli.

Esipuheen mukaan kyseessä on kahden purjehtijan monivuotinen haave. Kustantaja on John Nurmisen Säätiö. Niin että mopo pääsi Juha Nurmiselta vähän käsistä. Taisi olla juuri tämä kirja, josta kirja-arvostelija kirjoitti (sitaatti muistinvarainen):

Tätä kutsutaan kahvipöytäkirjaksi, koska jos siihen panee neljä jalkaa, siitä tulee hyvä kahvipöytä.

Kirja on nimittäin rakkaudella koottu. Siinä on sujuvassa ja asiallisessa muodossa kaikkki, mitä navigoinnin historiasta voi vaatia. Kuvitus on kaunis kuin kukka. Se vain, että - siitä tulisi hyvä kahvipöytä. Ehkä joku bodaaja lukisi kirjaa mielellään, tai känsäkourainen merimies. Ei tällainen pehmeätassuinen konttoristi.

Olen kovin pahoillani.

Saturday, January 12, 2008

Bengt Liljegren: Aleksanteri Suuri

Löysin suomenkielisen Aleksanteri Suuren elämäkerran - ja petyin raskaasti. Luettuani juuri Foxin vastaavan teoksen on kuin lukisi "7 päivää" -lehteä väitettynä elämäkertana. Fox luetteli lähteensä, vertaili niitä, vertaili arkeologista aineistoa ja piti lukijan koko ajan mukana . Hän myös toi selkeästi esiin, että ajallisesti lähimmät säilyneet tekstit Aleksanteri Suuresta on kirjoitettu noin 400 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Niin ei tee Liljegren. Jälkilauseessa hän tuo esiin käyttämänsä lähteet ja tekstissä on viitenumerot, mutta hänen totuutensa on aina se TOTUUS ilman epäilyksiä. Esimerkiksi hän kuvailee Aleksanterin taistelussa käyttämän asun värejä myöten ja sitten ilmoittaa hilpeästi lähteeksi pompejilaisen mosaiikin. Eikö hänellä mikään kello kilahtanut?

Asian tekee ikäväksi se, että Liljegren niin selvästi inhoaa Aleksanteria. Panee jopa ihmettelemään, miksi hän on vaivautunut kirjoittamaan niin perin vastenmielisestä henkilöstä. Hänen eniten suosimansa lähteet viitteiden mukaan ovat Arrianos, joka kirjoitti keisari Hadrianuksen aikaan ja sekoitti päivämääriä ja tapahtumia sekä valitsi tapahtumia niiden moraalisen arvon mukaan. Arrianukselta ovat peräisin ne monet kuvaukset Aleksanterin moraalittomuudesta ja sopimusten rikkomisista, joita Liljegren niin nautinnollisesti kuvaa (ja jotka ovat niin kovin samanlaiset ja sopivat niin perin huonosti kulloiseenkin tilanteeseen, että panee ihmettelemään - mm. kuvaus kaupungista, joka otti Aleksanterin vastaan avoimin portein ja jonka asukkaat Aleksanteri sitten väitteen mukaan teurastutti, koska he olivat miletoslaisten perillisiä 150 vuoden takaa - Hindu Kushilla!). Toinen Liljegrenin suosima lähde on Curtius, Caligulan aikainen roomalainen senaattori, joka vertaa Aleksanteria Caligulaan ja valikoi kerrottavansa sen mukaan. Suopeammat lähteet kuten Ptolemaioksen, Aleksanterin oman kenraalin, Liljegren sivuuttaa.

Liljegren tietää myös niin kovin, kovin paljon Aleksanteria paremmin, mitä tämän olisi kulloinkin pitänyt tehdä. Esimerkiksi Liljegrenin mukaan (hän palaa asiaan useasti) Aleksanterin olisi pitänyt ennen sotaretken alkua mennä naimisiin ja hankkia miespuolinen perillinen. Liljegren sivuuttaa sen, että Aleksanterin isä oli jo aloittanut sotaretken ja lähettänyt Vähä-Aasiaan joukkoja ja että Persiassa oli juuri tapahtunut verinen vallanvaihdos, joka aiheutti hämminkiä valtakunnassa (sitä hän ei edes mainitse). Jos Dareiokselle olisi annettu aikaa lujittaa valtansa, hän olisi potkinut makedonialaiset mereen ennen kuin Aleksanteri olisi edes ehtinyt hankkia sen vaimon ja siittää sen poikavauvan. Liljegren sivuuttaa myös sen, että Aleksanterilla ei ollut sotansa aikana mitään vaikeuksia mennä naimisiin (kolmasti) eikä hankkia perillistä (kolme, joista kaksi poikia). Mikään tästä ei estänyt hänen aikuisia kenraaleitaan tappamasta kaikki ehdokkaat ja jakamasta valtakuntaa keskenään, kuten makedonialainen perimätapa oli.

Myös sodan kulusta Liljegrenillä on kullanarvoisia ohjeita jotka jopa minä, joka en ole kenraali, tajuan typeriksi - kuten jättää selkänsä taakse Tyros, jolla oli voimakas ja hyvin varustettu laivasto, kun Aleksanterin joukkojen, ruoan ja rehujen saanti olivat kokonaan merenkulusta kiinni.

Ärsyttävää, perin ärsyttävää.


Monday, January 07, 2008

Georgette Heyer: Maailmanmies

Shakespearen ajoista asti Englannin näyttämöillä suosittiin tarinoita nuorista naisista, jotka pukeutuivat miehiksi. Georgette Heyer käytti mielellään tätä aihetta. "Maailmanmies" on varsin tyypillinen Heyer. Richard Wyndham on kaikkea, mitä sankarin pitää; komea, kolmissakymmenissä, hyvä urheilija, muodikas pukeutuja ja satumaisen rikas. Niinpä hänen sukulaisensa painostavat häntä menemään naimisiin. Hänelle on valittu jäävuorimainen Melissa, lordi Saarin tytär. Saar ja hänen poikansa ovat peloittavan velkaantuneita ja Richardin otaksutaan saman tien järjestävän perheen raha-asiat. Sen hän kyllä suostuisi tekemään, mutta hän kaipaa "herttaisempaa sylillistä", kuten hänen lankonsa asian ilmaisee.

Kun Richard tavattoman juovuksissa lähtee klubiltaan, herttainen sylillinen sanamukaisesti putoaa hänen syliinsä toisen kerroksen ikkunasta pojan puvussa. Pen Creed on perijätär, ja häntäkin yritetään naittaa. Niinpä hän on päättänyt karata. Richard on vastuuttomassa mielentilassa ja lupaa auttaa. Siitä se seikkailu sitten lähtee - juttuun sotkeutuu varastettu timanttikaulanauha, murha ja neidonryöstö. Kaikki päättyy kuten odottaa sopiikin, onnellisesti, mutta matkan varrella on hauskaa.

Saturday, January 05, 2008

Kansojen kirjallisuus 11

"Kansojen kirjallisuus" 70-luvulla taisi olla viimeinen ponnistus luoda kattava ja massiivinen kirjallisuushistoria suomalaiseen käyttöön. Sarja tehtiin pohjoismaisin voimin, siinä on 12 osaa ja se päättyy vuoteen 1965. Tokkopa näinä Internetin aikoina yksikään kustantamo ryhtyy enää tällaiseen voimannäyttöön.

Hankin sarjan, koska en saanut mistään käsiini Henrik Schückin sarjaa "Yleinen kirjallisuuden historia". Sitä näkee toisinaan antikvariaateissa, mutta hinta on viimeksi katsoessani noussut jo liian korkealla minun budjetilleni. Schück ei välttämättä ole niitä luotettavimpia, ja sen aikajana loppui 1800-lukuun, mutta niin viihdyttävä ja lennokkaasti kirjoitettu, että käy itsekin romaanista.

Sen sijaan "Kansojen kirjallisuus" on melko kuivakasta tekstiä, mutta pyrkii olemaan laaja ja kattava ja on siis varsin hyvä katsaus, kun tarvitsee tietoa jostakin ajasta. Tunsin tarvetta verrytellä tietojani sotien välisestä kirjallisuudesta, joten luin osan 11. Se sisältää myös katsauksen Kreikan, Balkanin, Etelä-Amerikan ja Afrikan kirjallisuuteen 1960-luvulle asti. Tuntui hämmentävältä todeta, että Afrikan kirjallisuutta ei käytännöllisesti katsoen ollut - Afrikan maat olivat juuri itsenäistymässä - ja Kreikka oli vasta päässyt eroon sotilasjuntasta.

Varhaisemmalta ajalta - osan varsinainen sisältö kattaa maailmansotien väliset vuodet - katsaus oli juuri sitä, mitä tällä hetkellä kaipasin. Kuvitus on häpeämättömän tanskalaista - tanskaksi käännettyjen kirjojen kansia, kuvia tanskalaisista teatteriesityksistä ja niin edelleen. Sinänsä sivuseikka, mutta valottaa sitä, miten oletetusti "tasapuolinen ja kattava" vanhetessaan paljastaa trendinsä.

Joka tapauksessa, kuten jo totesin, sarja on varmasti ainoa laadussaan ja jääkin sellaiseksi.

Friday, January 04, 2008

Brita Polttila: Taivaan mereltä

Polttilan esseekokolema ja käännösrunoja vuodelta 1991. Kokoelmassa on muun muassa Polttilan käännös Lorcan runosta "Unissakulkijaromanssi" - minulla onkin runosta kolme suomennosta, tämän lisäksi Aale Tynnin ja Kirsi Kunnaan. Tunnustan pitäväni Tynnin käännöksestä eniten. Rytmi istuu siinä parhaiten.

Polttilan tulkinnat maailmansyntyrunoista ovat erittäin kiinnostavia, samoin pohdinnat runon "Jos mun tuttuni tulisi..." tulkinnoista. Martti Haavio kutsui sitä maaimankirjallisuuden väkevimmäksi rakkausrunoksi. Polttila lukee sen aivan eri tavoin, kuoleman ja hedelmällisyyden riittinä. Kaivattu rakastettu voi olla kuka tahansa kuollut, lapsi, vanhempi tai vilja, ei vain sulho:

Kuin mun tuttuni tulisi,
ennen nähtyni näkyisi,
sillen suuta suikkajaisin,
jos olis suu suden veressä,
sille kättä käppäjäisin,
jos olis käärme kämmenpäässä..."

Runostahan on hyvin monta versiota, mutta näin alkaa Polttilan esseen ensimmäiseksi esittämä versio.

Ajatuksia herättäviä esseitä kaikki, paitsi ensimmäisen esseen arvio Fellinin elokuvasta, koska en ole elokuvaa nähnyt.

Thursday, January 03, 2008

Adrian Goldsworthy: Caesar

Julius Caesar ainoassa hänen elinaikanaan tehdyssä veistoksessa - hiusrajaa korjailtiin myöhemmissä patsaissa imartelevammaksi.

Adrian Goldsworthy antaa Rooman tasavallan ajasta jokseenkin samanlaisen kuvan kuin Tom Hollandin "Rubikon"; häikäilemättömien pelureiden aikakausi, jossa yheiskunnan rakenteet on luotu sekä rohkaisemaan vallanhimoa että pitämään sitä kurissa. Kun sääntöjä taivuteltiin riittävästi, ne antoivat periksi.

Goldsworthyn Julius Caesar on uhkapeluri, täysin häikäilemätön, mutta ei tarpeettoman julma ja kaukonäköisempi kuin useimmat kilpakumppaninsa. Ei ihme, että hänen tunnetuin lauseensa on "Alea jacta est", "Arpa on heitetty". Tosin hän ei koskaan sanonut niin - hän sanoi jotakin vastaavaa kreikaksi - mutta arpaa hän heitti useasti. Kun hän lähti kotaan pontifex maximuksen vaaliin (ylipapin virka - Caesar oli hankkinut huimaavat velat lahjoessaan tätä veraa varten, niin kaikki muutkin tekivät), hän sanoi äidilleen: "Tulen kotiin pontifex maximuksena tai en ollenkaan." Hän voitti. (Hän ei myöskään sanonut, että Caesarin vaimon on oltava epäilyksen yläpuoellla, mikä olisi ollut suuruudenhulluutta, vaan että pontifux maximuksen vaimoa ei saa edes epäillä, mikä oli täysin roomalaisen ajattelun mukaista - pontifex maximus, ylipappi, oli korkea pappisvirka.)

Goldsworthin mukaan Caesarin elämä oli täynnä tällaisia hetkiä eikä hän ollut läheskään niin voittoisa kuin halusi ihmisten uskovan. Monesti hänet pelasti silkka onni, kuten kansalaissodan Afrikka-seikkailussa, monesti hän kärsi tappion, jonka propagandasota Roomassa käänsi voitoksi, kuten Britannia-retket.

Loppuyhteenveto on, että Caesarista ei koskaan voi sanoa viimeistä sanaa. Hänet murhattiin, koska hän ei ollut yhtä poliittisesti ovela kuin ottopoikansa Octavianus, josta tuli keisari Augustus; hän ei aina ollut yhtä nerokas sotilaallissti kuin omissa kirjoituksissaan kertoi; hän oli eräs kirjallisuushistorian lahjakkaimpia latinan kielen taitajia; ja hän oli lähietäisyydeltä katsottuna hurmaaja (vaikka Cicero mainitsi Caesarin vierailtua hänen huvilassaan: "Hän ei ole mies, jota pyytäisi piipahtamaan toistekin.")
Adrian Goldsworthy taitaa olla tämän hetken johtava Rooman ajan historioitsija ja asemansa ansainnut.

Wednesday, January 02, 2008

Sarah Waters: Yövartio


"Yövartion" voi lukea kahdella tavalla. Sen voi lukea lesboromaanina. Tai sen voi lukea vangitsevana kuauksena pommitusten aikaisesta Lontoosta. (Tai tietenkin vangitsevana lesboromaanina pommitusten ajan Lontoosta.)

Kirjan rakenne on takautuva. Ensimmäinen osa krtoo vuodesta 1947. Lontoo ei enää elä sota-aikaa, mutta se ei ole myöskään siirtynyt täysin rauhan aikaan. Toisessa osassa eletään vuotta 1944. Viimeinen jakso sijoittuu vuoteen 1941, Lontoon pommitusten alkuun. Normaalisti kirjaa lukiessa kyselee itseltään: "Mitä seuraavaksi tapahtuu? Miten henkilöiden nyt käy? Mihin tämä juonenkäänne johtaa?" "Yövartiossa" kysytään: "Mikä tähän johti? Miten nämä ihmiset joutuivat tähän tilanteeseen?"

Kolme tarinan nuorta naista, Julia, Kay ja Helen, ovat lesboja. Heidän keskinäiset suhteensa pyörivät piiritanssia. Myös Mickey, Kayn ambulanssitoveri sotavuosina, on lesbo, mutta hän ei tempaudu kiihkeään kolmoisdraamaan mukaan. Viv, kirjan neljäs nuori nainen, on suhteessa naimisissa olevan miehen kanssa. On pakko todeta, että hänen osansa on traagisin, kun hän pakkomielteenoamisesti takertuu mieheen, joka aiheuttaa hänelle vain onnettomuutta. Vivin veli, Duncan, elää vuonna 1947 varjoelämää vankilasta vapautuneena vankina. Vuoden 1944 hän viettää vankilassa, ja vuonna 1941 meille kuvataan, miksi hän kiven sisään joutui.

Koko kirjan taustana - usein myös etualalla - elää sodan ruhjoma Lontoo. On todella omituista, että Sarah Waters on liian nuori kokemaan sotaa. Hänen äitinsäkin on ollut liian nuori - Sarah syntyi vuonna 1966. Silti tuntuu, kuin kirjailija olisi itse etsinyt tietään Lontoon raunioissa, tutkinut raunioituneita taloja tai etsinyt kuolleita ja haavoittuneita palovahdin taskulampun avulla. Jotkut näkymät ovat todella outoja:

"Sitä paitsi meitä luullaan todennäköisesti pojaksi ja hänen tyttökaverikseen. Menin viime viikolla näissä kamppeissa ulos, ja huora yhdessä ovenpielessä luuli minua mieheksi. Hän näytti minulle rintaansa - väläytti taskulampulla. Se sattui Piccadillyllä."
"Laupias taivas", Helen sanoi.
"Sanopa muuta", Julia sanoi. "En osaa edes kuvata, miten omituiselta yksi rinta näyttää, kun sitä valaistaan sillä lailla pilkkopimeässä."


Tuesday, January 01, 2008

Andre Norton: The Jargoon Pard

"Jargoon Pard" kuuluu "Witch World" -sarjaan. Sen tapahtumapaikkana on Arvon, jossa asustavat mm. "wereriders"; vähäinen ryhmä heitä tuli auttamaan maan asukkaita sodassa, ja sai palkakseen morsiamet laaksojen ihmisen joukosta. Tästä on toinen tarina.

Arvonissa valta periytyy äidin puolen linjaa pitkin. Niinpä Car Do Prawnin linnoitusta ei peri sen herra, vaan hänen sisarensa Heroisen poika. Heroise on hankkiutunut raskaaksi salaisilla tavoilla, koska hän haluaa hallita. Hänen palveluksessaan on Viisas Nainen Ursilla, jolla on hyvin suuret voimat. Näiden voimien avulla Ursilla on valinnut juuri oikean hetken Heroisen raskaudelle, jotta tälle syntyisi poika, josta voi kasvattaa nöyrän työkalun äitinsä kunnianhimolle.

Kun Heroise menee synnyttämään Gunnoran pyhättöön, kuten tapa Arvonissa on, siellä on toinenkin nainen. Heroisen lapsi onkin tyttö; toinen synnyttäjä saa pojan. Ursilla nukuttaa kaikki taioillaan ja vaihtaa lapset. Sillä tavoin Kethan tulee Car Do Prawniin.

Heroisen äiti vihaa Kethania ja suosii lordin omaa poikaa. Kun linnakkeeseen tulee outo kauppias tuomaan kalliita esineitä, isoäiti ostaa Kethanille pardinnahkaisen (leopardin) vyön, jonka solki on veistetty jargoonista. Jos joku ei tiedä, niin jargoon on kellanruskea zitron. Kethan pukee vyön ylleen ja muuttuu leopardiksi.

Ursilla lähettää linnunhahmoisen palvelijansa repimään vyön Kethanilta, ja muutoksesta tulee pysyvä. Ursillan tarkoitus on saada Kethan kokonaan valtaansa. Kethanin serkku tuntee juonen ja lähettää metsästäjät leopardin perään tappamaan tämän. Kethan pakenee metsään. Hän saa kuitenkin apua - oikeilta vanhemmiltaan, joista toinen on "were".

Takuuvarmaa Andre Nortonia.