Luetut 2006-2011

My Photo
Name:
Location: Tampere, Finland

Vapaasti temmeltämässä kirjojen ja Internetin ihmemaassa. Erityinen mielenkiinto pieniin eriskummallisuuksiin tässä suuressa maailmassa.

Tässä arviointeja vuoden 2006-2011 aikana lukemistani kirjoista.

Saturday, December 29, 2007

William Gibson: Hahmontunnistus

Kun William Gibson aikoinaan "Neurovelhon" mukana loi kyberpunkin ja intoutui tekoälyistä, en pitänyt hänen kirjoistaan. Niillä ei ollut kontaktipintaa mihinkään, mitä maailmasta tiesin.

Nyt on maailma ottanut Gibsonia kiinni ja hän on toipunut futuristisesta huumastaan. "Hahmontunnistus" on ensimmäinen todellinen Internet-romaani. Se on myös realistinen romaani tästä sähköisestä maailmasta, jossa nyt elämme. En pysty panemaan sormeani yhteenkään kohtaan kirjassa ja sanomaan: "Tuo nyt ei kyllä voi olla totta."

Päähenkilö on Cayce, joka ammatikseen tunnistaa trendejä ennen kuin ne ovat yleisiä. Hänen palveluksensa ovat kalliita, mutta elintärkeitä eteenpäin pyrkiville yrityksille. Hänellä on myös onelma, joka sekä auttaa että haittaa ammatissa. Hän on allerginen tuotemerkeille. Hän saa kirjaimellissti paniikkireaktion nähdessään Tommy Hilfinger-, Prada- tai Michelin-tunnuksia. Hänen isänsä katosi WTC-katastrofin aikana ja äiti kuuntelee tyhjiä nauhoja, koska valkoisessa kohinassa on viestejä tuonpuoleisesta.

Caycella on myös harrastus; hän metsästää Internetiin ilmestyviä videopätkiä, jotka ovat poikkeuksellisen lumoavia ja ovat keränneet ympärilleen kultin kiihkeästi netissä keskustelevia harrastajia. Kukaan ei tiedä, mistä pätkät tulevat, ovatko ne osa kokonaisuutta vai vain sikermä ilman alkua ja loppua ja ennen kaikkea, kuka niitä tekee ja miksi.

Kun Cayce päättää ison mainostoimiston uudesta logosta ja sen johtaja palkkaa hänet tutkimaan mystisen "footagen" alkuperää ja samanaikaisesti joku vakoilee ja pelottelee häntä, Caycen elämä alkaa kulkea oudoilla raiteilla.

Dean Koontz: Kuun valo

Dean Koontzilla on viehättävän mielikuvituksekkaita tapoja hankkiutua pahiksistaan eroon. Ei ihme, että tässä kirjassa yksi päähenkilöistä suostuu käyttämään vain Kelju K. Kojootti -paitoja.

"Kuun valo" käsittelee nanoteknologiaa, vaikka epäonniset päähenkilöt eivät heti pääse perille, mitä oikein tapahtui. Motellissa on keskinkertainen taiteilija autistisen veljensä kanssa. Hänen kimppuunsa hyökkää mies ja tainnuttaa hänet. Kun hän herää sidottuna, päällekarkaaja pistää häneen ruiskullisen jotakin outoa ainetta ja häipyy. Taiteilija onnistuu irroittautumaan ja pelastamaan myös motellin käytävään sattumalta osuneen ravintolakoomikkona työskentelevän naisen, joka on saanut saman käsittelyn. Myöhemmin paljastuu, että myös autistinen pikkuveli on saanut oman ruiskeensa. Motellin edessä räjähtää naisen auto, ja ruiskeiden antajan palanut ruumis löytyy auton sisältä. Sitten kolmen ryhmä saa peräänsä tappajajoukon.

Sen jälkeen alkaakin tapahtua outoja. Koontz sekoittaa taas juoneensa vauhdin lisäksi sadunomaisia aineksia. Autismi saa hyvän, myötätuntoisen kuvauksen. (Autistin kanssa pärjäävät ihmiset saavat vieläkin myötätuntoisemman kuvauksen.)

Jilly, koomikkonainen, on herkullinen hahmo, joka kaiken räiskeen seassa huolehtii leveästä peffastaan, pitää kiinni käsilauksutaan, koska siellä on huulipuna, ja juttelee kaktukselle. Veljekset Dylan ja Shep ovat myös herttaisia. Jopa sivuhenkilöissä on mieleenpainuvia hahmoja, kuten 13-vuotias Travis. Hyvä lukukirja.

Thursday, December 27, 2007

Robin Lane Fox: Alexander the Great

Aleksanteri Suurta on kuvailtu monin avoin pääasiassa romaaneissa. Milloin hänet on esitetty villisilmäisenä mystikkona, milloin avioerolapsena, milloin riehakkaana poikana, joka käy henkivartijoidensa kanssa omenasotaa uima-altaassa.

Robin Lane Fox on perehtynyt huolella Aleksanteri-aineistoon ja esittää hänet ylittämättömänä taktikkona, insinöörinä ja tutkimusretkeilijänä. Hän vertailee koko ajan aineistoaan ja valitsee todennäköisimmän selityksen (muistaen aina mainita, että kyseessä on tulkinta). Aleksanterista on perin vähän materiaalia, kun otetaan huomioon hänen merkityksensä maailmanhistorialle. Sekin vähä on kirjoitettu suureksi osaksi paljon hänen kuolemansa jälkeen ja kirjoittajat ovat kuuluneet keskenään taisteleviin puolueisiin. On ihme, että elämäkerrasta on syntynyt näin rikas kuvaus.

Aleksanterin yksityiselämään Fox ei ole pahemmin puuttunut. Sinänsä oikein; on vaikeaa kuvitella, että Aleksanterilla olisi ehtinyt sellaista olla. Tiedetään, että hänellä oli yksi elämänikäinen miesrakastaja ja yksi monivuotinen suhde persialaiseen eunukkiin, että hänellä oli rakastajatar, jonka poika ehkä oli Aleksanterin lapsi ja että hän rakastui syvästi ensimmäiseen vaimoonsa ja ehti naida kaksi muutakin naista valtiollisista syistä. Tiedetään myös, että hän luki paljon ja keskusteli filosofien kanssa, piti näytelmistä ja tutki aikansa tieteitä. Kummastuttaa, mihin väliin hän nämä harrastukset sai sovitettua. Pääosa hänen ajastaan kului taisteluissa, marsseilla ja piirityksissä.

Edes hänen kuolemastaan ei tiedetä varmaa totuutta. Fox tutkii väitteitä myrkyttämisestä, mutta jää sille kannalle, että kuume ja Aleksanterin paha rintavamma olivat syylliset. Malariaa hän ei mainitse, vaikka se todennäköisimmin oli kuumeen syy.

Kirjan lopussa Fox luo vielä katsauksen Aleksanterin perillisiin ja myös hänen perintöönsä, helleenien sivistyksen jälkiin Aasiassa ja pohtii, mitä Aleksanteri olisi saanut aikaan, jos hän olisi elänyt edes parikymmentä vuotta lisää. Kaiken kaikkiaan kattava ja tasapuolinen teos, joka välttää ilmeisimmät salakuopat ja skandaalin mahdollisuudet.

Wednesday, December 26, 2007

Dean Koontz: Kaiken keskellä yksin

En tiedä, mistä suomenkielinen nimi on tempaistu. Alkuperäinen nimi on "Intensity", mikä sopii kirjalle hyvin. Niin kiihkeä ja intensiivinen tarina tämä on.

Chyna Shepherd on tyttö, jolla on ollut todella vaikea lapsuus. Hän pitää etäisyyttä ihmisiin eikä pysty luottamaan keneenkään. Yhden ystävän, Lauran, hän on hankkinut ja lähtee tämän kanssa viikonlopuksi Lauran vanhempien maatilalle. He ovat ihastuttavia ihmisiä, ja ensi kertaa elämässään Chyna tuntee olonsa onnelliseksi ja rentoutuneeksi, kunnes kuulee yöllä oudon äänen ja lähtee tutkimaan.

Talossa on irrallaan sarjamurhaaja. Chyna ja hän ovat kahden.

Kirja on hengästyttävä kuvaus nuoren, väkivaltaa karttavan naisen kamppailusta vahvan, susimaisen miehen kanssa. Klassisia plus-yksi-tilanteita riittää aina hurjaan loppuun saakka. Pieni ripaus mystiikkaakin on mahtunut mukaan. Niitä kirjoja joita, kuten sain huomata, "ei voi laskea käsistään".

Saturday, December 22, 2007

Timothy Findley: Valheen kerrokset

Paljon lukeneena nautin aina, kun käteen osuu jollakin tavalla viisto kirja; sellainen, jota on vaikea sijoittaa mihinkään ryhmään. Timothy Findley kirjoittaa jokseenkin viistosti.

"Valheen kerrokset" on Vanessa Van Hornen, 60-vuotiaan puutarha-arkkitehdin kuvaus Atlantic Sands Hotel -nimisen kunnioitetun perhehotellin viimeisestä kesästä. Tai pikemminkin eräistä omituisista ja kuohuttavista tapahtumista, jotka mullistivat hotelliin joka kesä kymmenien vuosien ajan kokoontuneiden henkilöiden elämää. Kaikki alkoi, kun Calder Maddox, lääketeollisuudella miljonääriksi kohonnut mies, kuoli uimarannalla. Tai pikemminkin kaikki alkoi jäävuoresta, joka purjehti suuresta tuntemattomasta ja asettui paikoilleen keskelle lahtea. Mainittu lahti on siis Mainessa, ja Atlantic Sands Hotelin lisäksi siellä on Pine Point Inn, joka on vain rikkaille - ei kunnioitetuille. Lisäksi lahden rannoilla on vanhojen sukujen huviloita. Tällaisessa ympäristössä ei pitäisi tapahtua murhaa, mutta murhaksi Calderin kuolemaa väittää tohtori Lawrence, joka on naimisissa Vanessan Petra-serkun kanssa.

Stonehenge - joukko hotellin Kaikkein Kunnioitetuimpia - ei lausu mielipidettään, mutta heidän katseiltaan ei mikään jää salaan. Calderin rakastajatar Lily Porter katoaa. Niin katoaa Calderkin. Ja hotellin eristää joukko epäkunnioittavasti käyttäytyviä mustapukuisia miehiä - Lawrencea jopa ammutaan hotellin pysäköintipaikalla. Vanessalle tulee mieleen muistoja Jaavalta, jossa hän nuorena tyttönä sodan aikana joutui japanilaisten vankileirille.

Kuvauksesta voisi kaiketi päätellä, että tämä on dekkari, ja Vanessa on neiti Marple. Ei ole - tai tavallaan on - mutta on muistettava ne kerrokset. Eversti Norimitsu, vankileirin komendantti Jaavalla, ja katse, jonka hän vaihtoi Vanessan kanssa. Valokuva, jossa Vanessa lapsena oli Lilyn, Megin ja Mercyn - kaikki huomattavia naisia - seurassa saman hotellin hiekkarannalla. Ja jäävuori.

Lieväksi yllätyksekseni kirja on painettu Unkarissa vuonna 1988. Selittämättömät ovat suomalaisen kustannustoiminnan tiet.

Friday, December 21, 2007

Seppo Turunen: Paviaaneja, punaviiniä ja puutarhanhoitoa

Korkeasaaren tämänhetkisen johtajan kirja biologiasta, kehitysopista ja kaikesta muusta.

Oikein hyvä kirja. Ymmärrän Turusen ärtymyksen Korkeasaaren paviaanikysymyksen vuoksi - mehän olemme juuri saaneet maistella "eläinaktivistien" mielipiteitä ns. videofilmien vuoksi. Mikä se mainostoimisto olikaan, joka nostatti paviaanit kansan tietoisuuteen? Eihän sillä vain ollut mitään tekemista presidentinvaalien tai eduskuntavaalien kanssa? Joka tapauksessa ilman melua meillä olisi nyt makakeja katsottavana, ja huonosti Suomeen sopivat vaippapaviaanit olisivat poissa.

No, olkoon miten tahansa, Turunen tietää, mistä kirjoittaa. Geenitutkimuksista olisi syytä huolestua, erityisesti miesten; viisi miljoonaa vuotta vielä ja miehiä ei enää ole.

Thursday, December 20, 2007

Tom Holland: Rubikon

Antiikin Rooma on viime aikoina tullut kovasti muotiin. Pääasiassa mielissä on ollut keisarien Rooma, mutta tasavallan Rooma oli paljon kovempaa kamaa.

Tom Hollandin esipuhe pani lukemaan tarkalla vainulla nykyajan suhteen, kun hän totesi, että vain kerran on tasavalta ollut maailman valtiaana. Eikä onnistunut, vaan muuttui keisarikunnaksi. No, meillä on nytkin tasavalta maailman valtiaana - Yhdysvallat. Miten käynee?

Hollandin mukaan Roomasta teki suurvallan sen asukkaiden jatkuva ahneus ja armoton kunnianhimo. Tasavallan lakeihin oli rakennettu estosysteemi, jonka tarkoitus oli pitää kansalaiset kohoamasta liian krokealle ja kääntää tämä kunnianhimo muita kansoja vastaan. Mitä paremmin he siinä onnistuivat, mitä suuremman osan maailmaa Rooma ahmaisi, sitä vaikeampi oli estää johtomiehiä repimästä itse tasavaltaa kappaleiksi. Lopulta lakeja ja sääntöjä oli taivuteltu niin usein, että ne murtuivat. Hillikkeet katosivat. Octavianus saattoi ottaa itsensä uuvuksiin taistelleen valtion, jonka suuret suvut olivat tappaneet itsensä ja toisensa, ja muotoilla Roomasta kesyn kulutusyhteiskunnan.

Värikästä kuvausta värikkäistä henkilöistä - jonkun Clodiuksen taistelu Ciceroa vastaan toi mieleeni Mussolinin valtaannousun - ja värikkäällä kielellä kerrottu. Holland kutsuu lapiota lapioksi ja pornokuningasta pornokuninkaaksi (Pompeius Suuren appiukko oli tunnettu vain järjestämistään pornografianäytöksistä).

Vähäinen puute kirjassa on. Ei naisia. No, joku Clodia mainitaan, ja ohimennen myös Kleopatra, mutta muuten tuntuu kuin Roomaa asuttaisivat vain miehet. Tasavallan ajan vaimot ja tyttäret olivat toki muutakin kuin pelkkiä vaihtovälineitä.

Joka tapauksessa vauhdikkaampi ja hurjempi kuin moni jännitysromaani. Ehkä pikajunaa olisi voinut jopa hidastaa silloin tällöin? Olisi voinut katsella maisemia. Nyt meni aika siihen, että piteli hatustaan kiinni.

Wednesday, December 19, 2007

Sheri Tepper: Singer from the Sea

Tepperin kirjojen linja on patriarkaalisten kulttuurien vastustaminen ja ekologia. "Singer from the Sea" on puoliksi kumpaakin ja tärkeänä juonitekijänä on Gaia-myytti, ajatus planeetoista ikään kuin elävinä - "maailman sielu" -ajatus, kuten tässä kirjassa asia sanotaan.

Planeettaryhmä on asutettu jo kuolleesta Maasta käsin. Haven-nimiselle planeetalle on hätälaskeutunut arkkialus; eläimiä on evakuoitu Maasta siirrettäväksi uusille planeetoille. Tämän aluksen rahtina on ollut isoja merinisäkkäitä ja niistä huolehtimaan on palkattu joukko maoreja. Aluksen miehistö on pelastautunut ajattelematta sen paremmin maoreja kuin valaita ja delfiinejäkään. Nämä ovat kuitenkin pelastautuneet omin voimin ja salaisesti asuttaneet Havenin meret ja pikkusaaret.

Miehistö puolestaan on asettunut planeetan kahdelle mantereelle ja ajan oloon lisääntyneet ja täyttäneet maan. Nyt heillä on kuitenkin pulma, erityisesti ylhäisillä, jotka Havenissa pitävät tiukkaa patriarkaalista valtaa yllä. Nuoret, vasta synnyttäneet äidit tapaavat kuolla. Onnellinen aviomies vie perheen pikku matkalle, ja palatessaan hän on murheen murtama; vaimo ja lapsi ovat kuolleet kuumeeseen. Genevieve on soveliaasti kasvatettu, mutta hänen äitinsä on opastanut häntä salaisesti. Kun isä aikoo naittaa hänet vanhalle prinssille, Genevieve kapinoi. Joidenkin mutkien jälkeen hän saa itse valitsemansa lemmityn, mutta hintana on, että mies, Genevieve ja uusi vauva seuraavat prinssiä toiselle mantereelle, Mahahmbiin, jossa valtaa pitää paljon Talebania pahempi joukko. Mahahmbissakin on naisista pulaa.

Genevieve onnistuu ratkaisemaan ikääntyvien miesten ja kuolevien nuorten naisten mysteerin ja samalla paljastuu monta muutakin mysteeriä, kuten minne valaat menivät.

Sheri Tepper osaa kieputtaa juonta niin, että koko ajan paljastuu osa kuviosta, mutta vasta kirjan lopussa tulee esiin koko hahmo. "Singer from the Sea" ei ole suosikki-Tepperini, mutta paranee koko ajan uusilla lukukerroilla. (Tepperin kirjat on yleensä hyvä lukea monta kertaa.)

Tuesday, December 18, 2007

Guido Knopp: Hitlerin naiset ja Marlene

Knoppin mukaan Hitlerin naiset ovat:

Ystävätär - Eva Braun
Kannattaja - Magda Göbbels
Ohjaaja - Leni Riefenstahl
Muusa - Winifred Wagner
Laulaja - Zarah Leander
Vastustaja - Marlene Dietrich

Kaikkia heitä käsitellään kirjassa melko tiiviisti, joskin juoruilevasti (Zarah Leanderin "takamus on kuin työhevosella").

Parasta antia ovat valokuvat - Hitler frakissa pikkupojan näköisenä. Sitaatteja ja lainauksia on paljon. Eva Braunista on ilmestynyt hyvä elämäkerta ja Magda Göbbelskin on aika puhki kaluttu. Mielenkiintoisimmat ovat vähiten muualla käsitellyt, kuten Leni ja Zarah.

Anekdootteja on runsaasti. Pidin eniten siitä, missä Zarah Leander itse kertoi joutuneensa istumaan Hitlerin viereen ja kysyneensä, miksi hän ei tee mitään otsatukalleen. Hitler oli häkeltynyt, sitten päätellyt kysymyksen olleen aito ja sen jälkeen kertonut pitkään ja yksityiskohtaisesti kamppailustaan tukkansa kanssa. Herttaista. Lukemisen arvoinen on myös irvaileva tarina siitä, miten mistään ei löytynyt Zarahin taakse tanssiryhmään riittävän pitkiä naisia, joten SS-miehiä meikattiin ja vaatetettiin harsoihin ja peruukkeihin diivan taakse.

Knopp ei lainkaan salaa mielipiteitään esiteltäviensä suhteen. Marlene on sankaritar, Zarah rahanahne, Eva typerys. Leni on salaperäinen nainen.

Ei mikään hassumpi lisä Hitler-kirjallisuuteen, vaikka laajempaa esittelyä kaipaisi joidenkin kohdalle, kuten juuri Lenin. Ja missä ovat Hitlerin muut naiset - Geli Raubal ja Frida Ribbentrop esimerkiksi? No, kaikkea ei kukaan saa, jokainen saa vain jotakin.

Sunday, December 16, 2007

Dean Koontz: Näkijä

Koontzin varhaiskauden töitä. Tästä puuttuvat ne ominaisuudet, joista Koontzilla olen alkanut pitää. "Näkijä" on varsin tavanomainen okkulttisen kauhun kirja; enintään voi sanoa, että se pysyy koossa loppuun asti. Klassisista kauhueläimistäkin käytetään kahta - kissaa ja lepakoita - vain rotat jäävät käyttämättä. (Koska satun pitämään kaikista kolmesta eläinlajista, en koskaan ole kokenut väristyksiä, kun jokin eläin astuu ruotuun.)

Mary, erittäin pätevä selvänäkijä, avustaa poliisia sarjamurhaajan etsinnöissä. Murhaaja tavoitetaan ja hän kuolee Maryn läsnäollessa. Kuollessaan hän nimeää Maryn. Sen jälkeen Mary alkaa sekä nähdä että kokea omassa ruumiissaan murhaajan teot. Murha-ase on kadonnut. Mary epäilee, että murhaajan henki on ottanut omistukseensa jonkun muun ruumiin. Kaksi muuta tärkeää henkilöä ovat Maryn aviomies ja veli, jotka vihaavat toisiaan. Tilanne kehittyy kuolettavaksi näiden kolmen välillä.

Ja pöh. Vakiokamaa. Junamatkalukemista; kestäisi korkeintaan Helsingistä Hämeenlinnaan. Tai Tampereelle, jos välillä käy ravintolavaunussa juomassa oluen.

Thursday, December 13, 2007

Michael Baigent & Richard Leigh: Kiista Kuolleenmeren kääröistä

Varoitus: tämän kirjan lukeminen saattaa aiheuttaa henkistä levottomuutta varhaiskristittyjen historian sisäistäneille.

Qumranin kääröistä ja essenialaisista muistan lukeneeni koko ikäni. Mitään varsinaista tietoa en ole saanut. Tässä kirjassa selviää syy.

Kuuluisat kirjakääröt löydettiin vuonna 1947. Niiden varhaishistoria oli todella vilkas (ja kammottava niille, jotka uskovat arkeologian olevan eksakti tiede), mutta pääasiassa ne annettiin sellaiselle tutkijaryhmälle, jonka ytimen muodostivat dominikaanimunkit. Nämä puolestaan istuivat leveällä peffallaan kääröjen päälle 50 vuoden ajaksi. Pääsyynä ilmeisesti oli, että kääröjen sisältö ei sopinut kuvaan varhaiskristittyjen historiasta eikä näkemykseen essealaisista eräänlaisena syrjään vetäytyneenä luostarilahkona.

En halua paljastaa jutun juonta, koska se on tajuntaa räjäyttävän dramaattinen ja tuottaa tuskaa uskonnollisille henkilöille. Sanokaamme vain, että essealaiset eivät olleet luostariyhteisö eikä Jeesus ollut kotoisn Nasaretista (jota kaupunkia ei hänen oletettuna syntymävuonnaan ollut olemassa), vaan kyseessä oli lisänimi "nasarealainen", joka tarkoitti suunnilleen samaa kuin varhaisempi "makkabealainen". mutta jota kääntäjät eivät ymmärtäneet. Ja että kristinuskon alkuvaiheessa he olivat aika tavalla samanlainen ryhmä kuin tämän hetken fundamentalistit. Fundamentalistiset messiasuskovat?

Kovaa kamaa, tämä kirja. Suosittelen vapaamielisille historian harrastajille. Erilaiset mielipiteet tervetulleita kirjan lukeneilta.

Tuesday, December 11, 2007

Mats Wahl: Lumi peittää jäljet

Maahanmuuttajapoika löydetään ammuttuna metsästä juuri joulun alla. Naispoliisi on tehnyt kirjallisen valituksen sovinistisika-miespoliisista, mutta joutuu silti tämän työpariksi. Papin tytär, kaksosten äiti, menettää uskonsa Jumalaan, koska lasten isä on potkittu hengiltä.

Syiden ja seurausten ketju on katkeamaton. Kun ketjua seurataan taaksepäin, syylliselle löytyy aina syy tekoihin. Tekoja ei silti saada tekemättömiksi. Joulu ei ole rauhan juhla, vaikka niin toivotaankin.

Takakansi sanoo, että kirja voisi olla Suomesta. Niinpä voisi useammalla kuin yhdellä tavalla. Kuvattu ympäristö on merkillisen suomalainen. Kun poliisi tulee keskustelemaan, hän ottaa kengät jalastaan ja hänelle tuodaan villasukat tai tohvelit ja tarjotaan kahvia ja piparkakkua. (Vanha rouva kattaa pöytään myös viinapullon ja sanoo, että isoäiti käski ottaa tujauksen aina kahvin kanssa, ja hän eli 92-vuotiaaksi. Vanharouva itse on vasta 87-vuotias, mutta aikoo kahviplörön voimalla elää samaan ikään.) Koivuhalkoja lisätään kakluuniin. Kuusta koristellaan. Muistin itsekin tavan lyödä hellan luukku klapilla kiinni. Samoin ne poliisin kiroamat puiset kynttilänjalat, jotka sukulaispoika on tehnyt lahjaksi koulun askartelutunnilla ja joihin varmemmaksi vakuudeksi kiedotaan jäkälää palokunnan joulua piristämään. Paikallisella huumeenmyyjällä on jaloissaan villasukat, joiden kantapäissä on reiät. Kodikasta - paitsi, että ihmiset pääsevät hengestään.

Juuri kuin Suomessa.

Monday, December 10, 2007

Chuck Palahniuk: Eloonjäänyt

Vimmaisen sekopäinen kirja. Sivut ja luvut on numeroitu lopusta alkuun. Tarinan kertoo mies, joka istuu yksin jumbojetissä ja odottaa polttoaineen loppumista ja maahansyöksyä. Odotellessaan hän kertoo, miten päätyi tähän tilanteeseen.

Kertoja esittää pitkiä, villejä luetteloita eri asioista ja sijoitta väliin hirsipuuhuumoria. Kun hänen terapeuttinsa löytyy kuolleena ja poliisit tulevat, hän kuvaa tilanteen näin:

Kymmenen vuotta viikottaisia luottamuksellisia keskusteluja, ja kun hän nyt makasi siinä kuolleena, ensimmäinen ajatukseni oli että taas tuli lisää siivottavaa.
Poliisit kysyvät kylpyhuoneen oven läpi, miksi sekoitin muutaman mansikkadaiquirin ennen kuin soitin heille.
Koska vadelmat oli loppu.


Kertoja on syntynyt uskonlahkoon, jossa perheen esikoinen saa nimekseen Adam. Loput ovat veljiä. Adamille valitaan vaimo, josta tulee Emäntä. Loput ovat sisaria. Emäntä on lapsentekokone kuolemaansa saakka. Veljet ja sisaret koulutetaan palvelusammatteihin ja lähetetään 17-vuotiaina töihin. Kaiken palkkansa he lähettävät lahkolle. Kun vanhimmat niin päättävät, kaikkien on tehtävä itsemurha. Jos kestää aikaa kuulla, heidän on tehtävä itsemurha heti, kun kuulevat lahkon joukkokuolemasta. Kertoja ei halua tappaa itseään; hänestä tulee Viimeinen Eloonjäänyt ja hänen ympärilleen rakennetaan valtava mediasirkus.

Suuri kysymys ei kuulu: 'mikä on elämän tarkoitus'. Suuri kysymys kuuluu: "Mistä toi on ostettu?"

Tarinassa on myös Adam-veli, joka ei tappanutkaan itseään, vaan etsii käsiinsä ja murhaa kaikki lahkolaiset, jotka eivät hoida hommaa itse. Tarinassa on myös nainen, joka tietää kaiken ennalta ja on kyllästynyt koko maailmaan, jossa mitään odottamatonta ei tapahdu. Ja tietenkin Agentti, joka myy Viimeistä Eloonjäänyttä. Kaikkien heidän myötävaikutuksellaan päädytään siihen lentokoneeseen.

Eräs Agentin neronleimauksista on kirja "Rukouksia joka lähtöön". Rukous parkkipaikan löytämiseksi:

Oi taivaallinen ja armollinen Herra,
Historia ei tunne vertaa ihailulleni Sinua kohtaan,
Jos tänään suot minulle pysäköintipaikan.
Sillä sinä olet kaiken hyvän antaja
Ja autuutemme lähde.
Sinun vallassasi on onnemme.
Sinun huomastasi minä löydän levon.
Sinun johdatuksellasi minä löydän rauhan.
Jarrutus, pysähdys, joutokäynti, parkkiruutu.
Nämä ovat Sinun vallassasi. Näitä minä pyydän.
Aamen.


Sunday, December 09, 2007

Konstantin Paustovski: Kaukasialaisia kuvia

Niko Pirosmanin maalaus Margaritasta

"Kertomus elämästä" -sarjan viimeinen osa on "Kaukasialaisia kuvia". Viimeksi Konstantin jäi myrskyävälle merelle. Nyt kirja alkaa, kun hän kuulee hyttinsä oven takaa perämiehen käheähkön äänen:

- Ei ke-tään! hän sanoi päättävästi. - Me emme laske maihin ketään. Onko selvä? Vaikka olisi itse Sholom Aleichem! Abhasian tasavallan hallituksen määräys! Se siitä! Niin että yrittäkää rauhoittua ja ihailla Suhumia laivan kannelta. Kyllä te Luojan avulla ehditte elää tässä maailmassa vielä kyllin kauan nähdäksenne kaiken mitä teidän pitää nähdä ja vielä senkin minkä näkemisestä ei olisi ollut niinkään väliksi.

Tietysti Konstantinin täytyi hankkiutua salaa maihin. 70-luvulla Abhasiaan tehtiin vähän aikaa seuramatkoja. Silloin en ajatellut koko paikkaa. Sittemmin olisin halunnut päästä Suhumiin Paustovskin vuoksi huolimatta malariasta, mutta sinne ei enää retkeillä. Tämän päivän Abhasia on yhtä suljettu kuin Konstantinin aikana - ehkä siellä vielä riehuvat verikosto ja rosvotkin. Mahdollisesti upeat vuoretkin ovat paikallaan. Kahviloita ei varmaan enää ole - ei sellaisia kuin kirjan aikoihin.

Suhumista Konstantin hankkiutui Batumiin ja sitten Tiflisiin. Tiflisiin tämä tarina päättyy - unohtumattomaan kuvaukseen vuosisatoja tyhjillään olleesta kirkosta. Tiflisissä Konstantin myös tapasi tarinan Niko Pirosmanista ja laulajatar Margaritasta.

Batumissa Konstantin joutui taas yhden atamaanin, kaupungin lurjusmasien komendantin, kynsiin; tämä salli uuden vuoden yönä ulkonaliikkumiskiellon rikkomisen ja pani sitten miehensä pidättämään kaikki liikuskelijat. Sitten heitä päästettiin vapaiksi lahjuksia vastaan. Herkullinen kuvaus.

Paustovski pääsi vapaaksi soittamalla (sellien ovet olivat auki) Neuvostoliiton konsulille. Komendantti säikähti ja luovutti oman landoonsa ajomiehineen viemään kotiin Paustovskin ja sen hetkisen lehden latojan. Kostoksi Konstantin piti landoon ja käski viedä heidät Sinjavskien (vanhoja ystäviä Odessasta)luo.

Siellä me aloimme ryypätä ja juotimme ajomiehen umpitunneliin. Sen jälkeen hän pani maantiellä toimeen kilpa-ajon tatumilaisen ajureitten kanssa. Hihkumisen ja vihellysten jälkeen hän ajoi viinitynnöriä kuljettavien vankkureiden kupeeseen jolloin landoon pyörä särkyi. Silloin hän laskeutui alas, sitoi hevoset plataanin runkoon, viittasi toivottomasti kintaalla ja lähti itkua tuhertaen tarpomaan Batumista poispäin Tsakvan suuntaan. Me emme pysäyttäneet häntä. Mekin palasimme kotiin.


Friday, December 07, 2007

Wolfgang Schuller: Kleopatra

Minua närästivät tässä kirjassa koko ajan kuin tikku kynnen alla saksalaiset nimiversiot. Kirjoitin jopa kustantajalle. No hyvä on, hyvä on, ei se ole suomentajan syy. Kirjoittaja itse käyttää saksalaisversioita epäjohdonmukaisesti. Ja olkoon, ehkä Julius Cesarin ja Kleopatran poika ei ole nimeltään Caesarion, mutta ei hän hemmetissä ole myöskään Kaisar. Koko kirjan mitan korostetaan, että pojalle annettiin isänsä nimi. Jos siis Caesar on Caesar, niin silloin poika on Ptolemaios Caesar eikä Kaisar.

Ja kun nyt sain tämän rinnaltani, niin kirja on lörpötteleväinen kuvaus Kleopatrasta. Schuller väittää kuvaavansa Kleopatraa kolmen kulttuurin kuningattarena, mutta koko ajan hän pyörii sen kysymyksen ympärillä, rakastivatko he toisiaan oikeasti - Caesar ja Kelopatra, Antonius ja Kleopatra. Ja aina hän tulee siihen johtopäätökseen, että taisivat he rakastaa.

Uudempaa antia oli vain, että Kleopatra vietti useita vuosia Roomassa Caesarin epävirallisena puolisona ja että ehkä - ehkä - Caesar olisi laillistanut Ptolemaios Cesarin ellei häntä olisi murhattu. Lörpötteleväisyys näkyy mm. kohdassa, jossa pohditaan, oliko Kleopatra niin ylimielinen kuin Cicero väittää. Schuller kirjoittaa:

Toisaalta kun lukee kuvauksen pidoista, joissa sinänsä melkoisen merkittävä Lucius Munatius Plancus esiintyi jumalaisena taruhahmona, tanssahteli ja konttasi ilkosen alasti siniseksi maalattuna kaisla hiuksissa ja kalanpyrstö selkärangan jatkeena, tulee hakematta mieleen, että moinen oli tuskin omiaan herättämään Kleopatrassa erityistä kunnioitusta Rooman senaattorikuntaa kohtaan.


Lisäksi paljastuu, että roomalaisia ärsyttivät erityisesti egyptiläisen sistrumit - helistimet - ja Anubis-jumala.

Loppujen lopuksi kaiken sen, minkä Schuller sanoo yli 200 sivulla, Shakespeare sanoo huomattavasti paremmin yhdessä näytelmässä.

Michelangelon näkemys Kleopatrasta

Thursday, December 06, 2007

Dean Koontz: Odd Thomas - Kuolleiden kasino

Dean Koontz on (ainakin parhaimmillaan) lapsenmielinen kauhukirjailija. Jossakin määrin myös uskonnollinen, sitä "Levolle lasken, Luojani" -tyyppistä uskonnollisuutta - ET ja Jeesus käsi kädessä. Jos Stephen King ja Dean Koontz ohjaisivat elokuvia, King olisi John Carpenter ja Koontz Steven Spielberg. Toivottavasti tämä ei tunnu pilkkaamiselta - pidän Koontzissa juuri tästä ominaisuudesta. Kuka tahansa voi paiskoa mätäneviä kalmoja lukijan silmille, mutta juuri tähän kauhun ja säälin yhdistelmään harva pystyy.

Odd Thomas -hahmossa Koontz on löytänyt juuri tämän lapsenmielisyyden ytimen. Odd näkee aaveita ja puhuu heille yrittäen lähettää heidät "eteenpäin", kohti taivasta. Koska kuolleet tuntevat vetoa häneen, he ilmestyvät murhansa jälkeen Oddille ja vievät hänet kuoleman paikalle. Tätä voisi olla vaikea selittää poliisille, mutta pikkukaupungin poliisipäällikkö on yksi niitä harvoista, jotka tuntevat Oddin kyvyt.

Edellisessä kirjassa Odd menetti läheisensä, mutta hänellä on vielä pari ystävää. Yksi niistä on Elvis, joka valitsee kummitella Oddin ympärillä. Toinen on Danny, jonka vakava luunmurtumatauti on jättänyt hänet raajarikoksi. Tässä kirjassa Dannyn kasvatusisä murhataan (poliisipäällikkö tunkee murhapaikalla Oddin komeroon ja käskee hänen näyttää säilykepurkilta) ja Danny kidnapataan.

Oddilla on myös kyky tietää, missä suunnassa hänen ajattelemansa henkilö on, ja Dannyn jäljet johtavat entiseen pelikasinoon erämaassa. Kasino on raunioina maanjäristystä seuranneen tulipalon jälkeen. Dannyn kaapannut joukko haluaa käsiinsä Oddin, josta Danny on typerästi kertonut. Joukon johtaja haluaa manata kuolleita esiin ja puhua heille itse. Kerrankin rauhanomainen Odd tarttuu aseisiin.

Toivon edelleenkin (kuten ensimmäisenkin kirjan aikana), että Koontz jättäisi Odd-ressukan rauhaan, mutta toivo hiipuu; kirjan loppu tuntuu valmistelevan kolmatta Odd-kirjaa. Kyllä minä Oddista pidän, mutta häntä rasitetaan liikaa.

Wednesday, December 05, 2007

Peter Robinson: Suvi saapunut ei

Robinson on ennenkin ansioitunut luurankojen ja vanhojen murhien tutkimisessa ("Kuiva kuuma kesä") tai oikeastaan hänen poliisinsa Alain Banks ja Annie Cabbot ovat ansioituneet. Nyt panokset ovat kaksinkertaistuneet. Kun Alain oli 14-vuotias vuonna 1965, hänen samanikäinen toverinsa katosi. Nyt luuranko löydetään ja on ilmeistä, että poika on aikoinaan murhattu ja haudattu. Samaan aikaan katoaa 15-vuotias Luke Armitage.

Alainin toverin Graham Marshallin murhaa selvittää Michelle Hart, mutta Alain ei voi olla sekaantumatta juttuun. Luke jää osittain Annien harteille. Michelle joutuu kokemaan esimiehensä raivoa ja suoranaista fyysistä uhkaa, jota näin vanhan tapauksen tutkinnan ei luulisi aiheuttavan. Myös Annie on lujilla, koska Luken isäpuoli on paitsi kuuluisa, myös väkivaltainen. Kummankin pojan elämästä ja kohtalosta löytyy tiettyjä yhtäläisyyksiä, ainakin se, että teini-ikäiset eivät välttämättä ole viattomia uhreja, ja että heidän mielensä voi olla melkoinen syöveri.

Harmittaa, etten ole ollut 60-luvun pop-musiikin suhteen mikään friikki; se olisi auttanut. Äänitausta pyörii kirjassa koko ajan kuin TV:n "Sydämen asialla" -sarjassa. Alain on musiikin harrastaja ja Luken biologinen isä oli muusikko.

Peter Robinson aina lukemisen arvoinen. Hänen otteensa henkilöihin ja ilmapiiriin on vahva. Hetkittäin en ollut lukiessani varma, millä vuosikymmenellä elän. Tuli myös halu tietää enemmän 60-luvusta. Keitä olivat Krayn kaksoset? Ja mitä nummimurhat?

Tuesday, December 04, 2007

Carl Hiaasen: Skin Tight

Ensimmäinen kirja, jossa Hiaasen oli todella vauhdissa. On moraalisesti epäilyttävää nauraa hillittömästi karmeille kuolemantavoille, mutta kun ei voi itselleen mitään. Tässä on myös ensimmäinen Hiaasenin pahoista miehistä, joka on samaan aikaan kammottava, naurettava ja säälittävä (se, joka laitatti kätensä paikalle pensasleikkurin, josta oli suurta hyötyä seksibaarin ulosheittäjän ammatissa).

Sankari on entinen syyttäjä Mick Stranagan. Hänen ongelmansa syyttäjänä oli se, että hän ei pitänyt lahjottavista tuomareista. Itse asiassa hän tappoi yhden. Nyt hän asustelee erakkona paalutalossa rannikon ulkopuolella ja hoitelee omia asioitaan - siihen päivään asti, jolloin tuiki tuntematon mies tulee taloon ja yrittää tappaa Mickin. Tämä puolustautuu täytetyllä miekkakalalla ja murhaajakokelas kuolee. Sitten tulee uusia yrityksiä ja Mick alkaa tosissaan ihmetellä, kuka hänestä yrittää päästä eroon.

Tarinassa on poliisina Al Garcia, joka esiintyi jo kirjassa "Double Whammy". Juttu pyörii vauhdilla plastiikkakirurgian limaisempien puolien ympärillä. Vai mitä arvelette silikonirinnoista, joista tuli niin kovat, että aviomies menetti toisen silmänsä rakastellessaan vaimonsa kanssa?

Kirja on ymmärtääkseni suomennettu nimellä "Pintaviiltoja".

Orhan Pamuk: Lumi

Kun Orhan Pamuk melkein päätyi vankilaan jonkin Sveitsissä lausumansa huomautuksen vuoksi, syyttäjien mielessä saattoi pikemminkin olla raivo "Lumi"-kirjaa kohtaan. Paitsi että kirjassa viittaillaan koko ajan armenialaisten kansanmurhaan, joskin huolimatoman peitellysti...

...museon erityisosastosta joka oli omistettu armenialaisten joukkomurhalle (jotkut turistit olivat luulleet, että se oli omistettu turkkilaisten murhaamille armenialaisille, mutta tajunneet sitten, että asia olikin päinvastoin)...


...se käsittelee kipeitä poliittisia aiheita: kurdeja, islamisteja ja huivipäisiä naisia.

Pamuk esiintyy ensimmäisen kerran kirjassaan omana itsenään, Orhan beynä, joka jäljittää ammutun runoilijaystävänsä jälkiä Karsin rajakaupungissa. Ystävää ei ammuttu Karsissa, vaan neljä vuotta myöhemmin Saksassa. Ystävä käytti runoilijanimeä Ka.

Kirjan rakenne on jopa Pamukin kirjaksi kerroksinen, vaikka aloin tajuta sitä kunnolla vasta toisella lukukerralla. Orhan bey on jäjittämässä ystävänsä käyntiä Karsissa. Hänellä on ystävän muistivihkoja ja haastatteluja, jotka hän on kerännyt neljä vuotta myöhemmin. Kan Karsissa kirjoittamat runot vat hävinneet, mutta niillä on tärkeä osuus tarinassa. Ne muodostavat lumihiutaleen hahmon, ja Karsissa on satanut lunta kolmena kohtalokkaana päivänä, jotka Ka siellä vietti. Lumi tukki tiet, ja Karsissa tapahtui vallankumous. Ihmisiä kuoli. Vallankumouksen järjesti näyttelijä, joka oli melkein valittu esittämään Atatürkia elokuvassa, jota ei filmattu. Kirjassa liikutaan koko ajan toden ja näytelmän rajalla. Henkilöt esittävät itseään, näytelmän henkilöitä ja Turkin historiaa. Vain kuolleet kuolevat oikeasti - kuten sanonta kuuluu: "Pojat kivittävät sammakoita huvikseen, mutta sammakot kuolevat tosissaan."

Ka ajelehtii koko vallankumousdraaman halki viattomana, onnellisena, rakastuneena ja juovuksissa. Orhan kulkee hänen jälkiään, rakastuu samaan naiseen ja juo yhtä paljon. Ainoa ero on, että Kan aikana vedetään kaapeli asuntojen läpi teatteriin, jotta Karsin väestö saa nauttia teatterin draamoista ja oikeista murhista televisioissaan. Orhanin aikaan kaikilla on lautasantenni ja he katselevat amerikkalaisia murhia.

Koko tarinan ajan lumi kuvaa viattomuutta ja kuolemaa. Joka kerran, kun joku kuvataan todella onnellisena, hänen sanotaan kuolevan - "Ka katsoi Necipin vihreisiin silmiin, joista toisen pirstoisi luoti täsmälleen kolmen tunnin ja seitsemäntoista minuutin kuluttua". Vain koira on sama... musta koira, jolla on valkea täplä otsassa, saattaa Kata hänen retkillään ja neljä vuotta myöhemmin Orhania junalle.

Surullinen ja suuri kirja.

Saturday, December 01, 2007

Karen Joy Fowler: Sarah Canaryn salaisuus

En erityisesti pitänyt Fowlerilta aikaisemmin käännetystä "Jane Austen -lukupiiristä", mutta tästä kirjasta pidän paljon. "Sarah Canary" on juuri sellainen vähän viisto kirja, joihin tunnen suurta mieltymystä. Pitäisikö tätä kutsua jonkinlaiseksi maagiseksi realismiksi? Vai sanoisiko vain, että henkilöt ja tapaukset ovat vähän outoja? Outo on kirjan maailmakin: vuoden 1873 San Franciscon seutu. Tarinan lomaan on sijoitettu lyhyitä lukuja, joissa kerrotaan pääasiassa Yhdysvalloista vuonna 1873. Eivätpä kirjan henkilöt siinä valossa niinkään omituisia ole - vai ovatko?

Pääroolissa on outo ryhmä, joita kai voisi modernisti kutsua vieraantuneiksi. Kiinalainen rautatietyöläinen, naisasianainen, sirkustirehtööri, joka uskoo olevansa kuolematon, mielisairaalasta karannut mies, joka ei usko olevansa olemassa, luonnontieteilijä, joka valmistaa merenneitoja, lääkäri, jota kiinnostaa sammakoiden parittelu, ja intiaani, joka kuolee. Ja Sarah Canary, joka ei osaa puhua.

Sarah (jonka nimi ei ole Sarah Canary) ilmestyy keskelle metsää, johon muutamat ratatöihin matkalla olevat kiinalaiset ovat leirytyneet. Hänellä on liian hienot vaatteet ja liian ohuet kengät, kun ottaa huomioon matkan lähimpään kaupunkiin. Kiinalainen Chin epäilee, että nainen on kiinalaisten tarinoiden henki, aavenainen, jota on vaarallista loukata. Hän lähtee saattamaan naista lähimpään kaupunkiin. Matkasta tulee pitkä ja merkillinen. Kummallisia asioita seurueeseen sekaantuneet henkilöt itsestään tavoittavat.

Mutta kuka Sarah Canary todella oli?

Mark Kurlansky: Suola

Maailmanhistoriaa epätavallisesta näkökulmasta. Eipä ole tullut mieleeni, että suolalla olisi niin tärkeä rooli ihmisten toimissa. Olisi tietysti pitänyt ajatella, mutta koska suola on nykyään niin halpa osa arkipäivää, sitä ei osaa pitää elintärkeänä tuotteena. Pikemminkin siitä yritetään päästä eroon.

Esimerkiksi Venetsian olen liittänyt romanttisesti maustelaivoihin ja silkkiin; Kurlanskyn mukaan puolet venetsialaislaivojen rahdista oli suolaa, ja Venetsian valloitukset (kuten Kreeta) tehtiin suolan vuoksi. Samaten seuraan YLE Teemalta Amerikan sisällissodan historiaa, eikä Shelby Foote ole maininnut, miten tärkeä osa suolalla tai paremminkin sen puutteella oli Etelävaltojen häviöön ja miten moni taistelu käytiin suolateollisuuden tiimoilta.

Suolan eri lajit tulevat myös tutuiksi, ja ruokareseptejäkin kirjassa on. Perin monimutkaisia tosin useimmat. Joihinkin paikkoihin alkaa tehdä mieli, vaikkapa Saltomaggioreen, josta Parman kinkkujen suola aikoinaan saatiin ja jossa nyt on suolakylpylä. Eikä Berlusconi suotta tainnut Parman kinkkuja kehua, vaikka suomalaiset siitä suivaantuivatkin. Varsinainen tietojen aarreaitta tämä kirja.