Luetut 2006-2011

My Photo
Name:
Location: Tampere, Finland

Vapaasti temmeltämässä kirjojen ja Internetin ihmemaassa. Erityinen mielenkiinto pieniin eriskummallisuuksiin tässä suuressa maailmassa.

Tässä arviointeja vuoden 2006-2011 aikana lukemistani kirjoista.

Saturday, September 29, 2007

René Girard: Väkivalta ja pyhä

Luen harvoin filosofiaa, koska minulta puuttuu hiukan palikoita sen käsittelemiseen. Mieleni ei toimi filosofisesta, vaan analogisesti (erään opettajan esittämä arvio). Niinpä olen tällaisen haukkapalan edessä kuin mangusti, joka on saanut käpäliinsä hyvin ison, vahvakuorisen ja piikikkään hedelmän. Uutterasti ahertamalla siitä saa suullisia, joista purskahtaa täyteläinen mehu, mutta olisi pyhäinhäväistys (ei kirjan nimeen liittyä sanaleikki, vaikka voisi ollakin) yrittää antaa sisällöstä referaatti. Joudun pohtimaan asiaa vielä pitkään - René Girard on myllertänyt maailmankuvani sekaisin.

Tämän verran sanon: Girardin mukaan ihmisten perustava ongelma on väkivallan jatkuva läsnäolo (jos lukee lehtiä, ei voi olla huomaamatta, että hän on oikeassa). Hän myös esittää, että yhteisöjen pitäminen kasassa on vaatinut ihmiskunnalta kaikille elämän aloille tunkeutuvan, usein outoja muotoja saaneen järjestelmän, joka siirtää väkivallan yhteisöstä sen ulkopuolelle tyydyttäen samalla ihmisten väkivallan tarpeen.

Girardin tulkinnan mukaan pääasiallisin keino on sijaisuhri. Toimivan sijaisuhrijärjestelmän puute johtaa uhrikriisiin, jatkuvaan, vastavuoroiseen väkivaltaan, joka tuhoaa yhteisön. Girard kirjoitti tämän kirjan vuonna 1972, vaikka se käännettiin vasta äskettäin. Hän ei siis tiennyt vielä Ruandan kansanmurhasta, etntisen Jugoslavian alueen sodista eikä tienvarsipommeista. Minä tiedän nyt, ja Girardin varoitukset ovat hyytäviä. Hänen mukaansa esimerkiksi uskonnon tehtävänä elävänä riittinä on juuri uhririitin toistuva suorittaminen, joka estää yhteisöä vajoamasta vastavuoroiseen väkivaltaan.

Hämmästyttävän moni asia sopii tähän teoriaan, mukaan lukien insestikielto (seksi ja väkialta kuuluvat aina yhteen; siihenkin saa vahvistuksen lehdistä) ja yhtisön ulkopuolelta tulevien julistaminen syntipukeiksi (analoginen mieleni vetää esiin Maddy McCannin vanhempien kohtelun Portugalissa).

Jos haluaa kunnon annoksen filosofiaa, suosittelen kirjaa lämpimästi. Sen kannesta tosin puuttuu hallituksen vahvistama varoituslappu: "Tämän kirjan lukeminen saattaa vaikuttaa maailmankuvaanne ja ajatteluunne pysyvästi."

Wednesday, September 26, 2007

Minette Walters: Mielen häiriöitä

Minette Walters kirjoittaa yhteiskunnallisesti hyvin kantaaottavia jännityskirjoja, joista monet (kuten "Mielen häiriöitä") sijoittuvat Englannin slummiköyhälistön pariin.

Tarina alkaa vuonna 1970, kun köyhien asumalla alueella tapahtuu samaan aikaan kaksi rikosta. 13-vuotias tyttö joukkoraiskataan ja katoaa, ja vammainen nainen silvotaan ja murhataan talossaan. Murhasta pidätetään ja tuomitaan naisen tyttärenpoika, arka ja omituinen nuorukainen, joka tekee vankilassa itsemurhan.

Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin, juuri, kun Irakin sota alkaa, kaupunginvaltuutettu George Gardener ottaa yhteyttä antropologi Jonathan Hughesiin. Jonathan on kirjoittanut heikoista ja vammaisista, jotka on syyllistetty ja tuomittu veriteoista, koska he eivät ole kyenneet puolustautumaan. George on selvitellyt Gracen ja hänen tyttärenpoikansa tapausta ja pyytää Jonathania ottamaan yhteyttä.

Tapaus solmuuntuu, kun Jonathan joutuu vastakkain tapaamispaikaksi sovitun pubin rasistisen isännän kanssa (Jonathan on musta ja erittäin tietoinen siitä; niin on myös poliisi terrorisminvastaisen sodan aikana). Tässä vaiheessa 30 vuoden takainen raiskaus- ja katoamisvyyhti sekaantuu murhajuttuun, kun kaikilla henkilöillä tuntuu olevan yllättäviä yhteyksiä kumpaankin tapaukseen.

Minetten kirja on hänen tyylilleen ominaisesti kokoelma sanomalehtijuttuja, poliisin kuulustelupöytäkirjoja ja Jonathanin kirjan katkelmia (hänen käsittelemänsä oikeudenkäyntitapaukset ovat aitoja; olen itse lukenut joistakin niistä englantilaisista lehdistä). Juoni kehittää yllätyskäänteitä, ja samalla selvitellään englantilaisia ennakkoluuloja, myös päähenkilöiden omia.

Erinomaisen hyvää Minette Waltersia.

Sunday, September 23, 2007

Mercedes Lackey: Storm Rising

Toinen osa "maagiset myrskyt" -sarjasta. Tästä minä pidän. Suurherttua Tregane on jäänyt armeijansa kanssa keskelle tuhottua Hardonenia, koska Keisraikunta on täysin riippuvainen magiasta, ja magiset myrskyt ovat tuhonneet paitsi hänen ytheytensä, myös uurimman osan kaikesta, millä hänen armeijansa toimii. Lisäksi hänellä on käsissään se kaupunki, jonka hän oli valinnut päämajakseen ennen kuin yhteydet katkesivat. Nyt hänen täytyy kasata kaikki toimivaksi.

Mieleeni tulee koko ajan roomalainen legioona Hadrianuksen muurilla, kun Roomassa puhkesi siällissota ja yhteydet pääkaupunkiin katkesivat. Hyvin samanlainen tilanne. Tremone kamppaliee monenlaisten ongelmien kanssa viemärien toimivuudesta miesten huvittamiseen asti (ikävystyneet sotilaat ovat varsinainen ongelma).

No, samlla kun Tremane yrittää selvitä lumimyrskyistä ja musita ongelmista, Valdemarissa koetetaan selvittää itse maagisten myrskyjen arvoitus. Kirja rakentaa hyvän pohjan kolmannelle osalle; Arvoitus saattaa ratketa muinaisessa Hiljaisuuden Velhon tornissa - tai sitten ei...

Sunday, September 16, 2007

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

Kuvan kaksoset eivät tietenkään ole kirjan kaksosia

Minä pidän suuresti englantilaisista kummitustarinoista. Pidän myös klassisista 1800-luvun kirjoista. Niin pitää myös tämän kirjan pääasiallinen kertoja, Margaret.

Margaret elää isänsä kanssa antikvariaatissa. Hän työskentelee ja asuu kirjakaupassa ja lukee kaiken käsiinsä saaman 1800-luvun kirjallisuudesta. Hän myös kirjoittaa välillä esseitä arvostettuihin kirjallisuuslehtiin vähemmän tunnetuista kirjailijoista. Perheessä on myös äiti, mutta hän ei ole koskaan toipunut surustaan; Margaretin kaksoissisar kuoli pienenä. Ei ole toipunut Margaretkaan.

Sitten häneen ottaa yhteyttä kirjailija Vida Winter. Hän kirjoittaa maagisia kirjoja, joita lukija ei voi laskea käsistään. Lisäksi häneen liittyy syvä salaisuus. Kukaan ei tiedä, kuka hän todella on. Hän käyttää vain kirjailijanimeään, todellinen nimi on tuntematon. Hän on vuosien mittaan kertonut auliisti jokaiselle kyselijälle menneisyydestään. Jokainen tarina on erilainen. Nyt hän lupaa kertoa Margaretille - mutta vain hänelle - totuuden. Vida Winter on kuolemassa. Hänen ensimmäiseen julkaistuun kirjaansakin liittyy salaisuus: sen nimi on "Kolmetoista kertomusta", mutta siinä on niitä vain kaksitoista. Tästä tulisi kolmastoista kertomus.

Margaret matkustaa Vidan luo kirjoittamaan hänen tarinaansa. Vidan talo on nummilla lähellä Bronten sisarusten syntymäkotia. Siellä Margaret kuulee tarinan Vidan elämästä, ja saa myös kosketuksen omaan tarinaansa.

Vidan talo on - tavallaan - kummitustalo. Hänen tarinansa koskee myös Angelfieldin kartanoa, joka sekin on - tavallaan - kummitustalo. Ja tarina on kummitustarina - tavallaan.

Se on myös kertomus kaksosista.

Tämä on kirja niille, jotka rakastavat kirjoja, kuten "Kotiopettajattaren romaani", "Humiseva harju" ja "Middlemarch" (ei Jane Austen - hän on liian selväjärkinen sumuisille nummille).

Suosittelen.

Saturday, September 15, 2007

Sheri Tepper: Portti naisten maahan

Tepper on ekofeministi, se näkyy koko hänen tuotannossaan. Feministipuoli on tässä kirjassa voimakkaimmin esillä; "Portti naisten maahan" on pikemminkin poliitinen pamfletti kuin romaani. Siinä miesten ja naisten väliset suhteet on pelkistetty äärimmilleen.

Kuvasta on saatu yksinkertaisuudessaan selkeä; naiset asuvat "naisten maassa", muurein ympäröidyissä kaupungeissa, joihin miehillä ei ole asiaa paitsi tietyin ehdoin. Miehet asuvat kaupunkien ulkopuolella linnoitetuissa leireissä sotureina. Soturien esiintyminen ja varusteet on otettu suoraan antiikin Kreikkaa esittävistä kuvista pronssisine haarniskoineen, kypäräntöyhtöineen ja miekkoineen. Naiset tekevät kaikki työt, miehet vain harjoittelevat ja silloin tällöin käyvät sotia toisten kaupunkien sotureita vastaan.

Kuvaa kärjistetään vielä, kun yksi naisten maan naisista päätyy vangiksi Pyhämaahan, jossa noudatetaan vanhatestamentillista patriarkaalisuutta pahimmissa muodoissaan: naisten päät ajellaan kaljuksi, he ovat omaisuutta, ja vanhat miehet vievät kaikki naiset nuorten miesten jäädessä ilman.

Kuitenkin naiset hallitsevat koko juttua "salaisuuksillaan", joiksi osoittautuvat geenimanipulaatio ja lääketiede.

Tepperin tuotantoon perehtyessä voi huomata, että samat teemat toistuvat, mutta eivät näin pelkistettyinä. Voisi ehkä sanoa, että Tepper oppi ajan myötä hallitsemaan aihettaan. "Portti naisten maahan" on vielä oppilastyö.

Thursday, September 13, 2007

William Shakespeare: Kuningas Henrik IV, 2.osa

Tämä on todella julma näytelmä. Shakespearen maailma ei ollut kiltti eikä puhtoinen. Ensin näemme, miten kävi sen kapinan, jossa jo Hotspur kuoli. Northumberland, joka oli jo pettänyt poikansa Hotspurin, petti nyt muutkin kapinallistoverinsa. Kun taistelukentälle käytiin, kapinallispuoli tiesi voimiensa olevan heikommat, ja suostui tarjottuun rauhaan. Sotajoukon hajaannuttua heidät tyynesti pidätettiin ja mestattiin. Se saattoi olla politiikkaa, kutta kunniallista se ei ollut.

Prinssi Henrik puolestaan pettää näytelmässä molemmat isänsä, fyysisen isänsä kuningas Henrik IV:n ja henkisen isänsä, John Falstaffin. Armottomat kohtaukset seuraavat toistaan. Kuningas tiedustelee prinssiä ja uskoo tämän olevan Windsorissa metsästämässä. Hän kehoittaa muita poikiaan rakastamaan ja tukemaanv eljeään. Sitten hän kuulee, että Henrik onkin Lontoossa huvittelemassa ja ärähtää:

Harvoinpa heittää mehiläinen haaskan,
miss' on se mesinyt.

Mehiläisvertaukset ovat koko ajan Henrik IV:n mielessä ja kielellä. Vaikuttava kohtaus (näkisipä sen näyttämöllä!) seuraa, kun kuningas pyörtyy. Hän virkoaa hetkeksi ja vaatii, että kruunun on oltava hänen vieressään tyynyllä. Kuningas takertuu kruunuun kuin saituri kultaansa. Prinssi Henrik tulee sisään. Hän pohtii kruunua ja sen merkitystä:

Päänalusella tuossa miksi kruunu,
Noin häiritsevä vieruskumppani?

Kun hän ottaa kruunun, hän ei viekään sitä pois, vaan panee sen omaan päähänsä ja poistuu kruunu päässään. Tämä kohtaus on varmaan vetänyt teatterin hiljaieksi.

Kuningas herää ja saa kuulla, mitä tapahtui. Hänen ajatuksensa palaavt taas mehiläisiin. Hän vertaa isiä mehiläisiin, jotka keräävät pojilleen parhaan hunajan, ja sitten

Suu täynnä hunajaa ja sääret vahaa,
Palaamme kotiin,
Niin silloin meidät, niin kuin mehiläinen,
Tapetaan vaivoistamme!

Prinssi Henrik onnistuu puhumaan taitavasti ja rauhoittamaan isänsä, mutta katsojalle jää ikävä olo. Toinen isähahmo, vanha konna Falstaff, saa kuulla kuninkaan kuolleen. Hän ryntää ilosta suunniltaan Lontooseen tervehtiäkseen uutta kuningasta ja lupaa kaikille lahjoja, kunniaa ja rikkauksia. Sitten hän puhuttelee ylpeänä ja onnellisena Henrikiä, kumppaninaan:

Kuningas! Zeus! Käpyni! Sulle puhun
.
Ja Henrik vastaa:

En tunne sua, vanhus. Luojaas käänny.

Falstaff on ovela, konna ja juoppo, mutta hän rakastaa Henrikiä aidosti - ei vain hänen asemansa vuoksi. Tämä on julmimpia kohtauksia, joita edes Shakespeare on luonut. Onhan näytelmässä paljon huvia, nimenomaan Falstaffin ja hänen seuransa vuoksi, mutta heille nauraminenkin on katkeraa, koska heille käy kaikille huonosti. Falstaffin lemmityt, majatalon emäntä, jonka kustannuksella hän ryyppää, ja katunainen, jota hän on lemmiskellyt, viedään molemmat vankilaan. Katunainen väittää olevansa raskaana, ja emäntä sanoo, että kohtelemalla häntä noin hän saa vielä keskenmenon. Vartija vastaa vain: "Silloin teillä on taas tusina höyhenpielusta, kun nyt niitä on vain yksitoista." Jotenkin ei silti naurata.

Wednesday, September 12, 2007

Barbara Hambly: The Walls of Air


Jatkoa kirjalle "The Time of the Dark". Darwathin pakolaiset ovat päässeet Gaen linnoitukseen, joka on tuhansia vuosia vanha ja kestää Pimeyden hyökkäykset. Ongelmat eivät ole silti ohi. Ruoasta on pulaa, lisää pakolaisia saapuu isoina ryhminä, johtajat näykkivät toisiaan. Nuori kuningatar Minalde ja Kaliforniasta tullut Rudy rakastuvat toisiinsa, mitä kukaan ei katso hyvällä silmällä.

Rudy lähtee vanhan velho Ingoldin kanssa etsimään apua velhojen kaupungista Quosta, joka on sulkeutunut ulkomaailmalta. Matka on pitkä ja katkera. Sillä välin Gil tarvitsee sekä miekkaansa että oppineen taitojaan, kun hän ja Minalde yrittävät ratkoa linnoituksen ja Pimeyden salaisuuksia.

Taas kerran tavallisten ihmisten elämä ja ongelmat saavat runsaasti tilaa ja elämää. Henkilöt ovat todellisia ja hengittävät kirjassa luontevasti. Voi melkein nähdä, haistaa ja maistaa lapset, jotka kauhuista piittaamatta käyvät lumisotaa linnakkeen ympärillä, vartiosto, joka tekee tiloissaan pontikkaa, ja pyykkiä pesevät naiset. Tässä ei pelasteta maailmaa abstraktissa hyvän ja pahan kamppailussa, vaan ihan konkreettisesti ihan todellisia ihmisiä.

Monday, September 10, 2007

Karleen Koen: Mustat enkelit

Olen välillä ihmetellyt, mitä tarkoittaa käsite "lukuromaani", koska kaikki romaanit on kirjoitettu luettaviksi. Kaiketi se tarkoittaa juuri sellaista kuin tämä Karleen Koenin historiallinen juonittelu- ja rakkausromaani.

Tapahtumat seuraavat varsin tarkasti niitä historiallisia seikkoja, jotka pystyn todentamaan. Monet henkilöistä ovat myös todellisia. Näistä täydet pisteet. Lisäksi sankaritar on juonittelija; he ovat harvinaisia kirjallisuudessa (johtotähtenä tietenkin "Tuulen viemän" Scarlett) ja aina yhtä jännittäviä. Tällä kertaa lisäksi Alice Verneyllä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin juonitella; tässä susilaumassa lammas tulisi raadelluksi - ja pari raadellaankin matkan varrella. Ei aivan kuvaannollisestikaan, ihmisiä kuolee.

Alice Verney on hovineito Kaarle II:n hovissa. Itse asiassa hän on Madamen, Kaarle II:n sisaren, hovineito. Madame on Ludvig XIV:n veljen puoliso, Englannin prinsessa Hortense. Kirjan alussa prinsessa Hortense saapuu tapaamaan veljeään. Hänen olonsa Ranskan hovissa on hyvin ahdistavaa - Monsieur, hänen aviomiehensä, on homoseksuaali eikä voi sietää vaimoaan. Kuten historiasta tiedämme, Madame tulee myöhemmin myrkytetyksi, aviomiestä epäillään.

Alice palaa Englantiin toisen hyljeksityn kuningattaren, Kaarle II:n hedelmättömän vaimon hovineidoksi. Hän ei vain seuraa juonia ympärillään, vaan osallistuu niihin tarmokkaasti itsekin. Ongelmana on luonnollisesti Kaarle II, rakastettava monarkki, joka pystyi olemaan täysin säälimätön ja oli tarmokas naistenmetsästäjä. Buckinghamin herttua kerran viittasi kuninkaaseen "kansansa isänä" ja jatkoi: "Hyvin monien heistä." Kuninkaalla oli ainakin viisitoista aviotonta lasta.

"Mustat enkelit" kuvaa yhtenä pääjuonistaan Louise de Kerouallen - kirjassa käytetään hänen toista etunimeään Renée - nousua valtaan. La Keroualle oli kansan vihaama, koska hän oli katolinen ja ranskalainen. En malta olla mainitsematta anekdoottia, jossa lontoolaiset luulivat Nell Gwynnin - kuninkaan näyttelijätär-rakastajattaren - vaunuja Kerouallen vaunuiksi ja yrittivät kaataa ne. Nell nousi seisomaan ja huusi: "Rauhoittukaa, hyvät ihmiset, minä olen se protestanttinen huora." (Tapausta ei mainita romaanissa, mutta siinä kuvattu Nell voisi sanoa juuri jotakin tuollaista.)

Tähän ympäristöön sijoitettu kirja ei voi olla muuta kuin viihdyttävä, mutta joidenkin henkilöiden tulevaisuus jäi vaivaamaan. Onneksi totesin, että Karleen on kirjoittanut ensin kirjan päähenkilöistään vahemmalla iällä, ja se on suomennettu. Ehkä ongelmat ovat ratkenneet siinä. Kiireesti kirjastoon.

Wednesday, September 05, 2007

P. C. Hodgell: God Stalk


Pitkästä aikaa kansikuva, jota kehtaa esitellä. Olen elänyt Jamen kanssa nyt kaksi vuosikymmentä - luin tämän kirjan ensimmäisen kerran vuonna 1987. Jatko-osat ovat olleet paholaismaisen vaikeita löytää, pelkään, että tarina ei lopu koskaan. Hodgell on oikeasti kanadalainen professori, joka on kirjoittanut työnsä lomassa.

Joka tapauksessa, tässä kirjassa Jame - Jamethiel - tulee Tai-tastigoniin, tuhannen jumalan kaupunkiin, pohjoisilta mailta ilman menneisyyttä ja muistia. Ei kestä kauan ennen kuin hän kääntää kaupungin korvalleen. Hän päätyy kapakkaan nimeltä Res a B'tyrr, joka on sotkeutunut julistamattoman kauppasotaan naapurin Skyrrman-kapakan kanssa. Lisäksi Jame haluaa testata Tai-tastigonin jumalien todellisuutta ja kaupan päälle päätyy Varkaiden Kiltaan pelastettuaan vanhan Penarin, jolla on salaisuus hallussaan.

Tai-tastigon on kaupunki, jossa haluaisi asua - paitsi ei enää tässä iässä - vaikuttaa hiukan rauhattomalta paikalta. Jame kuuluu kolminaisuuteen, joka on tullut Rathillieniin vuosisatoja sitten. Kolmikasvoinen jumala taistelee Ikuista Pimeyttä vastaan, mutta on itsekin tuhoava voima. Jame on Kencyr - yksi kolmesta kansasta, Kencyr, Kendar ja Arrin-Ken - mutta ei muista mitään ajasta sen jälkeen, kun hän pakeni kotilinnakkeestaan, siihen hetkeen, kun hän saapui Tai-tastigoniin.

Kirja oli ensin melko hämmentävä lukea, mutta saatuani käsiini kaksi seuraavaa osaa asiat ovat suuresti selvinneet. Kunhan vain löytyisi jostakin neljäs osa...


Sunday, September 02, 2007

Mercedes Lackey: Storm Warning

Aina vain olen tämän Valdemar-saagan kimpussa. Nyt peliin astuu keisarikunta, jota hallitsee hyvin julma, hyvin ovela, hyvin häijy 200-vuotias keisari. Hän lähettää herttua Tremanen valloittamaan Hardornia. Idea on katsoa, onko Tremane sopiva seuraaja keisarille.

Ongelma mutkistuu, kun kaikkien valtakuntien yli hyökyvät aaltoina maagimyrskyt. Ne tuhoavat fyysisesti puita ja rakennuksia. Lisäksi ne heittävät kaikki taiat pieleen ja saattavat maagit typertyneeseen tilaan. Kaikki epäilevät naapurimaiden maagien salaisia aseita. Näyttää siltä, että Valdemar joutuu sotaan Keisarikuntaa vastaan, ellei maagimyrskyjä pystytä torjumaan.

Uusina pelaajina ovat Keisarikunnan lisäksi Valdemarin vanhan vihollisen, Karsen, lähettiläät. Karsessa on tapahtunut vallan vaihdos ja se on nyt Valdemarin liittolainen, mutta vanhat vihamielisyydet eivät katoa kovin helposti.