Luetut 2006-2011

My Photo
Name:
Location: Tampere, Finland

Vapaasti temmeltämässä kirjojen ja Internetin ihmemaassa. Erityinen mielenkiinto pieniin eriskummallisuuksiin tässä suuressa maailmassa.

Tässä arviointeja vuoden 2006-2011 aikana lukemistani kirjoista.

Wednesday, February 28, 2007

Javier Sierra: Ehtoollisen salat


Javier Sierran kirja keskittyy myös Leonardo da Vincin "Viimeisen ehtoollisen" mysteerejä ratkomaan, mutta huomattavasti älykkäämmin kuin bestseller "Da Vinci -koodi". Sen vuoksi se varmaan ei olekaan samanlainen menestysteos.

Paljastanpa heti, että Sierran kirjassakin maalaukseen kätkeytyy salaisuus, mutta se ei ole ollenkaan niin simppeli kuin että Johannes olisikin Maria Magdaleena. Itse asiassa Sierrankin kirjan mukaan Johanneksen mallina oli nainen, joka oli esiintynyt mallina Da Vincin muissakin maalauksissa, mutta vain siksi, että Da Vinci ei löytänyt sopivapiirteistä miestä ajattelemaansa rooliin. Tässä ei renessanssimaalareita ajatellen ollut mitään kummallista. Sen sijaan maalauksessa on paljon muuta merkillistä, joka panee lukijankin ajattelemaan (vinkki: miksi viimeistä ehtoollista kuvaavassa taulussa ei ole leipää pöydällä?).

Kirjan alussa Da Vinci maalaa teostaan milanolaiessa luostarissa. Roomaan tulee mystisiä kirjeitä, jotka vihjaavat maalauksessa olevan jotakin häiritsevää. Inkivisitio lähettää Milanoon edustajansa kaksoistehtävässä; hänen on selvitettävä, mikä maalausta oikein vaivaa ja kuka on salaperäinen kirjeiden lähettäjä. Tarina etenee hyvin ja luistavasti; näkökulma vaihtuu välillä Roomaan Borgia-paavin hoviin ja palaa taas isä Leyreen, dominikaaniin ja inkvisition tutkijaan. Loppuratkaisu on historiallisesti kiinnostava ja, kuten jo mainitsin, panee ajattelemaan. Da Vinci -koodin turruttamille aivoille kannatettava kirja.


Tuesday, February 27, 2007

Alison Plowden: Two Queens in One Isle

Elisabeth I:stä on yllättävän vaikea löytää kirjoja Suomesta saati hänen ja Maria Stuartin suhteesta. Tämä kirja kertoo molempien historian nimenomaan kahden kuningattaren valtataistelun näkökulmasta. Jännittäviä juonenkäänteitä riittää.

Usein annetaan kuva, miten yksinäinen ja urhea Skotlannin kuningatar joutui verivihollisensa käsiin, riutui vuosia vankityrmässä ja lopuksi teloitettiin. Eipä ihan niinkään. Muun muassa Marialla oli loppuun asti 40 hengen henkilökohtainen seurue ja hänet vietiin vastaamaan salaliittosyytöksiin (todisteiden hankinta oli loistava esimerkki Englannin varhaisen tiedustelupalvelun tehokkuudesta) kutsumalla hänet naapuriston kartanoherran kauriinmetsästykseen - Maria kävi koko vankeutensa ajan ratsastamassa, metsästämässä ja haukkapyynnissä.

Muutenkin Englannin, Skotlannin ja Ranskan mutkikkaat suhteet tuodaan selkeästi, joskin tiiviisti esiin. Elisabethin elämästä olisi voinut lukea enemmänkin, mutta suurin osa siitä ei kuulu aiheen piiriin. Vahinko.

Saturday, February 24, 2007

Jukka Halme (toim.): Uuskummaa?

Jukka Halme on koonnut antologian modernista fantasiasta. Antologiat ovat aina hankalia luettavia ja arvosteltavia. Ainakin Halme on onnistunut valintaperusteissaan; nämä novellit ovat kaikki uusilta, varteenotettavilta kirjailijoilta, ja ne ovat - outoja.

Oman, erittäin henkilökohtaisen makuni mukaan pidän eniten Gene Wolfen novellista "Kehdosta" (no, Wolfe ei ole uusi krijailija, mutta vieläkin hyvin varteenotettava!). Margo Lanaganin "Kun siskoni laulettiin pikeen" oli myös tarttuva tarina mitään sanaleikkiä yrittämättä. Muut lukijat voivat valita oman henkilökohtaisen makunsa mukaisia novelleja, laatua riittää.

Kirjastoihmisille mainitsen, että antologiassa on peräti kaksi kirja-alan novellia. Kelly Linkin "Taikuutta vasta-alkajille" kuvaa televisiosarjaa, jonka tapahtumapaikkana on kirjasto (mutta millainen kirjasto!) ja Gene Wolfen novellin aiheena on kirja, joka päättää itse, kenelle se myydään.

Vastenmielisyydenkin kehitin, China Mievillen "Lemmikki" on iljettävä. Toivottavasti se ei edusta kirjailijan tyyliä yleisemminkin; siinä tapauksessa vedän kirjastovaraukseni takaisin.

Hyvää metsästysonnea!

Friday, February 23, 2007

Jared Cade: Agatha Christie katoaa

Jared Cade on valinnut Agatha Christie -elämäkertansa teemaksi kirjailijan katoamisen ensimmäisen avioliiton hajoamisen aikaan. Valinta antaa elämäkerralle jännitettä, vaikka Cade se hintana joutuu hieman keinotekoisestikin nostamaan katoamisen toistuvasti esiin myös Dame Agathan pitkän loppuelämän kuvauksessa. Toisaalta kuuluisat yksitoista päivää korostavat Dame Agathan elämän kesto-ongelmaa; hänen riippuvuuttaan peräkkäin kahdesta aviomiehestä, jotka molemmat pakottivat hänet omituisiin kolmioliittoihin; vaimo, mies, miehen rakastajatar. Soveliasta on myös, että mysteerien kuningatar onnistui rakentamaan omaan elämäänsä mysteerin. (Ja lisäksi - mitä mielenkiintoista on naisessa, joka vain istuu ja kirjoittaa kirjoja? Täytyyhän tarinaan vauhtiakin saada!)

Dame Agathan kirjojen vertaaminen hänen omaan elämäänsä luo kiinnostusta kyseisiin kirjoihin; taidan taas ottaa pikku jakson Christie-kirjoja (tämä tauti iskee silloin tällöin muutenkin). Mary Westmacottia en rupea lukemaan, vaikka salanimellä kirjoitetut romanssit kuinka valaisisivat kirjailijan elämää - rajansa kaikella.

Oivalsinpa tässä jotakin: Agatha oli ilmeisesti hyvin riippuvainen nainen - ei vain kahdesta, häntä huonosti kohtelevasta miehestä, vaan myös äidistään, ystävästään ja sihteeristään. Siihen nähden hänen kaksi kuuluisaa hahmoaan, Miss Marple ja Hercule Poirot, ovat yksineläjiä (vaikka Hercule ei saisi paljonkaan aikaan ilman omaa sihteeriään, miss Lemonia). Sopisiko ajatella, että Agatha kyllä tunsi riippuvuutensa ja kapinoi sitä vastaan?


Thursday, February 22, 2007

Joseph Goebbels: Lopun alku

Aina luettuani jotakin toiseen maailmansotaan Euroopassa liittyvää minulle tulee halu lukea uudelleen tämä katkelma Göbbelsin päiväkirjasta. Se kattaa ajan helmikuun lopusta huhtikuun alkupuoleen vuonna 1945. Päiväkirjan loppuosa on mahdollisesti piilossa jossakin päin Kremliä. Olisi ollut tavattoman mielenkiintoista lukea myös Göbbelsin mielipiteet tuhatvuotisen valtakunnan viimeisistä päivistä

Göbbels antoi aivan uuden merkityksen sanonnalle "Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan". Hän tutki terävästi länsiliittoutuneiden politiikkaa ja ennusti varsin tarkasti kylmän sodan, mutta ei joko kyennyt tai halunnut nähdä Saksan loppua. Kaikki Saksan ongelmat olivat ilmavoimien syytä - koska Göbbels taisteli Hitlerin suosiosta Göringin kanssa. Saksan diplomatia meni pieleen - koska Göbbels vihasi Ribbentropia. Kaikki supistui pienen valtaa pitävän klikin keskinäiseen vihanpitoon.

Päiväkirjaa on luettava peilaamalla sitä koko ajan siihen, mitä bunkkerin ulkopuolellla tapahtui. Göbbels tuntui vilpittömästi uskovan, että sotaa käydään propagandalla. Hän pohti loputtomiin radiopuheidensa vastaanottoa, koetti saada Hitlerin pitämään viimeisen, suuren puheen (joka ilmeisesti olisi kääntänyt takaisin venäläisten ja liittoutuneiden joukot) ja suunnitteli monenlaisia keinoja kansan mielialan nostattamiseksi ennustuksista kädestä käteen kuljetettaviin lappusiin asti.

Suomen erillisrauha suututti häntä, ja hän odotti koko ajan Paasikiven "saavan niskalaukauksen". Churchill oli "Euroopan suurin rikollinen", koska hän ei "sotinut reilusti". Hitlerin kanssa Göbbels luki Fredrick Suuren elämäkertaa ja suositteli lehdistölle valistavia artikkeleita puunilaissodista ja suurmiesten elämäkerroista. Ja koko ajan panssarijoukot lähestyivät Berliiniä, pakolaiset raahasivat myttyjään yli entisen Suur-Saksan ja Lentävät Linnoitukset jauhoivat saksalaisia kaupunkeja tomuksi... Ajatteluttava kirja.

Tuesday, February 20, 2007

Per Olof Enquist: Blanche ja Marie

Charcot luennoimassa, Blanche Wittman näyte-esineenä

Onko tämä kirja romaani vai dokumentti? Selasin kirja-arvosteluja, eikä kukaan muukaan tiennyt. Marie Curie on todellinen henkilö, niin on myös professori Charcot. Todellinen oli myös Blanche Wittman, Salpetriere-sairaalan kuuluisin hysteerikko. Charcotin naisnäyttelystä on kirjoittanut Anna Kortelainen kirjassaan "Levoton nainen".

Enqvist antaa Blanchen kertoa oudon tarinansa, kun häneltä oli säteilysairauden vuoksi amputoitu molemmat jalat ja toinen käsi. Kirja on levottomuutta herättävä yritys ratkaista rakkauden arvoitus: se tuntuu rinnastavan rakkauden toiseen näkymättömään, mutt tappavaan myrkkyyn, radioaktiiviseen säteilyyn. Kaunista, mutta tuhoaa uhrinsa. Blanche kertoo rakkaudestaan Charcotiin ja tämän rakkaudesta häneen, joka Blanchen mukaan tappoi Charcotin (mutta oliko Blanche koskaan Charcotin mukana matkalla?) sekä Marie Curiesta ja Paul Langevinista, joiden suhde tuhosi Marie Curien uran. Suhde oli todellinen ja herätti Ranskassa juuri sellaisen myrskyn kuin kirjassa kuvataan, mutta tuhosiko se Marien? Hänellä oli tärkeä rooli Ranskan puolella ensimmäisesä maailmansodassa ja myöhemmin hänet haudattiin Pantheoniin. Nämä tiedot ovat kirjan ulkopuolelta. Samoin on kysymys, ovatko Blanchen kolme kysymysten kirjaa todellisia. Enqvist väittää niin; toisten mukaan Blanche oli kirjoitustaidoton. Työskentelikö Blanche Marie Curien laboratoriossa? Saiko hän siellä säteilymyrkytyksen, vai Salpetrieren röntgenhuoneessa, jossa hän todella työskenteli?

Toden ja kuvitellun ero on yhtä epäselvä kuin sininen valo, jota Marie Curien polonium säteili. Mikä on kirjan sanoma? Rakkaus on myrkky, rakkaus on kuolema. Tiede tappaa. Kunnialla on lyhyempi puoliintumisaika kuin poloniumilla. Totuutta ei ole tai sitä ei voi tunnistaa. Häiritsevää ja levottomuutta herättävää (yhtä levotonta kuin naisten hysteria, naisen mystiikka).

Monday, February 19, 2007

Jörg Friedrich: Suuri palo

Wesel 1945; 90% kaupungista tuhottu

Minulla on ollut epämääräinen käsitys, että liittoutuneet pommittivat Saksan kaupunkeja toisessa maailmansodassa, ja että pahiten kärsivät Hampuri, Dresden ja Berliini. Tämän kirjan luettuani en enää koskaan luule niin. Liittoutuneet pommittivat kaikkia Saksan kaupunkeja, suuria ja pieniä, tärkeitä ja merkityksettömiä, ja yrittivät systemaattisesti saada aikaan tulimyrskyn, josta Hampuri tuli kuuluisaksi. Useimmat kaupungit tuhottiin totaalisesti vasta vuoden 1945 aikana, jolloin Saksa oli jo käytännöllisesti katsoen lyöty, ja kenraali Harris valitti epätoivoissaan: "Meiltä loppuvat maalit".

Tästä sodasta Friedrichin kirja kertoo. Hän kuvaa pommittajien omia ongelmia, vaikeutta osua sotilaallisiin maaleihin, miten keksittiin historiallisten kaupungien vanhojen keskustojen palavan tehokkaimmin, ja sen kaiken lopputulosta. Friedrichin mukaan "Saksan tuhatvuotisen historian tuhosi Hitlerin tuhatvuotinen valtakunta." Hän suree syvästi menetettyjä rakennuksia, kaupunkinäkymiä, kirjastoja ja taideaarteita unohtamatta siviilien hätää. Tästä kaikesta hän kirjoittaa "ihoa myöten", mutta samalla kuivan ironisella tyylillä:

Emmerich oli Arnheimin-operaation jälkeen pommituskelvoton. Lokakuun 7. päivän jälkeen 1944 paikkakuntaa edusti 680 000 kuutiometriä soraa.

Pyrinkin tästä eteenpäin antamaan Friedrichin omien sanojen kuvata tarinaa. Kaupunkien tuhoamissota alkoi "mielialojen pommittamisen" (morale bombing) ajatuksesta.

Jos ruumis tuhoutuu, sillä ei tietenkään enää ole mielialaa, mutta yhden mieliala tervehdytetään tappamalla toisia. Jälkimmäistä jatketaan, kunnes edellinen alkaa. Niinpä yhdellä on toisen kohtalo käsissään. Tappaja jättää valinnan hänelle.Mikä mieliala kelpaa, sen päättää menettelyn isäntä.

Valitettavasti menetelmä ei toiminut. Saksan kansa ei kapinoinut sen enempää kuin Englanninkaan, kun Hitlerin ilmavoimat pommittivat heitä:

Pommitussota ei herätä uhreissaan poliittista tietoisuutta vaan saa kaipaamaan lämmintä soppaa.

Sinänsä ihmisten tunteisiin pystyttiin vaikuttamaan. Berliinistä, jota pommitettiin vuosia, on seuraava kuvaus:

Berliinissä kulkee kuin merenpohjassa. Kaikkialla hylkyjä ja elottomasti liikehtiviä ruumiita. Tätä välivaltakuntaa kuvattiin sodan jälkeen käsitteellä "tunnelamaannus". Tunteiden virta patoutuu, koska sielu ei pysty niitä majoittamaan. Sielu kuorettuu, ja tämä osa muuttuu kuuroksi. Liike jatkuu, seuraava askel otetaan, mytty sidotaan, hyvä kun olisi vielä huivi ja kärryt.

Kirkko yritti parhaansa.

Kölnissä kirkkoihin kiinitettiin 1943 seuraava ilmoitus: "Maallikkopiirien aloitteesta pyydämme kirkkoherroja soveliain väliajoin muistuttamaan uskoville saarnan yhteydessä, että ilmapommituksen aikana voi saada täyden anteeksiannon, jos hartain ja katuvaisin sydämin huokaa rukouksen: Herra Jeesus, armahda!" Aika riitti kolmeen sanaan.

Bunkkerissa oli kuultu seuraava keskustelu:

- Kappelissa on kaikissa hautajaisissa sama arkku. Arkussa ei kuitenkaan ole ketään.
- Vainajat poltetaan sikin sokin ja tuhkat tulevat sekaisin uurniin. Jos haluaa, voi ottaa yhden.

Viranomaiset yrittivät kyllä byrokraattiseen tyyliinsä parhaansa.

Frankfurt am Main määräsi lokakuussa 1943, että enintään tuhat vainajaa oli haudattava kokoarkuissa, kaksituhatta-kuusituhatta puoliarkuissa paperipäällyksin ja yli kuusituhatta paperisäkeissä. "Paperi ja asianmukaiset nyörit ovat valmiina."

Vuoden 1945 aikana ei tarvittu paperia eikä asianmukaisia nyörejä. Würtzburgin kirkkoherra muisteli:

"Aamupäivällä herra L. ja rouva F. Pfauengasselta tulivat luoksemme tuomiokirkkoon. Miehellä oli mukanaan kuollut vaimo ja naisella kuollut aviomies, ja he halusivat haudata nämä. Herra L. kuljetti vaimonsa ruumiin jäännöksiä säkissä, lantiota jossa oli kiinni osa selkärankaa sekä reisien yläosa. Rouva F. kantoi miestään hillotölkissä; kokonaisena oli säilynyt takalisto sekä osa selkärankaa. Housut olivat palaneet kiinni takalistoon. Vaimo oli tunnistanut miehensä palaneesta mutta helposti tunnistettavasta rautatieläisen kellosta, joka pilkotti taskusta. Kaivoimme kaksi kuoppaa, luin hautausrukoukset, sitten loimme haudat umpeen."

Minulla on halu lopettaa sitaatilla ihan toisesta kirjasta. Kaiken tämän tapahtuessa Joseph Göbbels kirjoitti päiväkirjaansa seuraavan lauseen:

"Führer on antanut minulle ohjeen julkaista saksalaisessa lehdistössä pitkiä tutkielmia puunilaissodasta. Puunilaissotahan on seitsenvuotisen sodan ohella se suuri esimerkki, jonka mukaan voimme tänään toimia ja jonka mukaan meidän täytyykin toimia."



Saturday, February 17, 2007

Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki

Huh. Olen pulassa. En todellakaan tiedä, mitä tästä kirjasta voisi sanoa, se pakenee määritelmiä.

Vaivuin niin epätoivoon, että katsoin, mitä muut ovat siitä sanoneet. Ilmeisesti sama hämminki vallitsee. Markku Soikkeli on ainoa, joka on saanut tilanteesta jonkinlaisen otteen.

Yritän silti. "Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki" on Ambergris. Saman niminen kirja sisältää pitkän novellin "Martin Laken muodonmuutos", Hoegbottomin oppaan Ambergrisin varhaishistoriaan, novellin tai mikä lie nimeltään "X:n outo tapaus" ja joitakin liitteitä. Liitteet viittaavat sellaisiin tarinoihin, joita tässä kokoelmassa ei ole, mutta liekö tuo haitta; lukija ei tässä vaiheessa enää tiedä, onko häntä itseäänkään olemassa. Pieni esimerkki: liitteenä on mm. "Huomautus kirjaintyypeistä", jossa kuvaillaan ambergrisiläisiä fontteja, joilla on painettu tarinoita, joita siis ei ole. Tähän tapaan:

"Kuningaskalmarissa" käytetty Caslon Old Face johdannaisineen sisältää häivähdyksen appelsiininkuorta ja valkopippuria, paahtoleipää ja suklaanmurusia, jälkimakuna tuettuja orvokkeja sekä orkideoja, jotka on istutettu mineraalipitoiseen mustaan multaan. Caslon Old Facen loi kalifin hovissa mestarillinen fonttivisiiri Kullart, ja se on levinnyt eteläisissä kaupungeissa miltei samaa vauhtia kuin puhelimet, pyssyt ja juustohöylät, nuo kalifin kulttuuri-imperialismin näkyvimmät merkit.


"Martin Laken muodonmuutos" ja "X:n outo tapaus" pohtivat taiteen suhdetta todellisuuteen (ja "todellisuuteen"). Ambergrisin varhaishistoria paljastaa selvimmin kirjan etäisen sukulaisuussuhteen H.P.Lovegraftiin ja Edgar Allan Poeen sekä (yhdessä kappaleessa) Hodgelliin. Mahdollisesti myös Clark Ashton Smithiin. Tämä on siis minun vaikutelmani; oikeuteen en siitä lähde.

Rikasta kieltä (kiitokset Johannalle kirjan arvoisesta käännöksestä) ja kerrontaa, joka on sivelty kerros kerrokselta kuin Martin Laken maalaukset.

Friday, February 16, 2007

Robert Bartlett: Hirtetty mies

Vuonna 1290 Walesissa hirtettiin William Cragh, ryöväri, murhaaja ja walesilainen kapinallinen. Hänet otettiin alas hirrestä, vietiin hyvämaineisen porvarin taloon, ja siellä hän heräsi henkiin. Linnan rouva oli rukoillut Thomas de Cantelupea. William Craghin asia tuli esiin, kun 17 vuotta myöhemmin Thomas de Cantelupea alettiin kanonisoida, ja kaikki pyhimysehdokkaan tekemät ihmeet piti tutkia ja kirjata.

Robert Bartlett on käyttänyt William Craghin tapausta tutkiakseen keskiajan oikeuskäytäntöjä, Walesin maanomistusoloja ja pyhimykseksi julistamisen prosessia. Pikku kirja on aivan kiinnostavaa luettavaa, vaikka se ei vastaakaan kutkuttavimpiin kysymyksiin (tuskin niihin olisi saatu vastausta edes paikan päällä, saati 700 vuotta myöhemmin): miksi lady Mary halusi niin kiihkeästi ensin pelastaa William Craghin hirrestä ja sitten rukoilla hänen puolestaan? (Samaan hirsipuuhun hirtettiin toinen walesilainen, ja vieläpä aatelismies, mutta hänen puolestaan ei Thomas de Cantelupea vaivattu)? Miksi lady Maryn aviomies vihasi niin kiihkeästi juuri William Craghia, vaikka kapinaan osallistui satoja muita? (Ryöstöt ja murhat liittyivät nimenomaan walesilaisten kapinaan englantilaista lääninherraa vastaan.) Ja miten hirttämisiin tottuneiden todistajien kuolleeksi toteama mies heräsi henkiin?

Vähän sama juttu kuin sukututkimuksessa. Ihmiset haluavat tietoja esivanhemmistaan ja kaivelevat kirkonkirjoja. Se, mitä he todella haluavat tietää, on tavoittamattomissa; millaisia he olivat, miten he elivät, olivatko he onnellisia vai onnettomia. Näihin kysymyksiin ei vastausta löydy, vain pölyisiä arkistoja. Samoin ei löydy vastausta walesilaiseen ongelmaan. Löytyvät vain kuoret.

Wednesday, February 14, 2007

Konstantin Paustovski: Kahleet katkaistaan

Paustovskin elämäkertasarjan kolmas osa. Vallankumous on alkanut. Nuori Konstantin työskentelee Moskovassa lehtimiehenä. Hän raportoi Leninin puheista, taisteluista kaupungissa, kuumeisesta elämästä. Äidiltä tulee tuskainen viesti, ja Konstantin lähtee noutamaan äitinsä ja sisarensa maaseudulta ja vie heidät Kiovaan. Siellä kaupunki joutuu vuorotellen monenlaisten joukkojen käsiin; denikiniläiset, petljuralaiset, kommunistit, taas petljuralaiset... Konstantinkin viedään väkisin sotilaaksi mielenvikaisen Antostsenkon joukkoihin. Hän pääsee pakenemaan, mutta päättää lähteä Odessaan uusia värväyksiä pakoon. Viimeisillä sivuilla Konstantin kuvaa tappavaa joukkohysteriaa, kun kommunistien etupartiot saapuvat Odessaan.

Laittomuutta ja sekasortoa Pustovski kuvailee omalla jäljittelemättömällä tavallaan. Tässä katkelma Odessan öiseltä kadulta. Konstantinin asuintoveri Jasa uskoo, että vaaraa päin on käytävä aina suoraan. Autiolla kadulla on kaksi nuorta miestä. Konstantinin mielestä he ovat rosvoja.

- Rosvoja, sanoin hiljaa Jasalle, mutta hän vain pärskähti halveksivasti ja jupisi:
- Typerää! Rosvot eivät oleile tällaisilla autioilla kaduilla. Asia täytyy tarkistaa.
- Miten?
- Mennään heidän luokseen ja viritetään keskustelu. Silloin kaikki selviää.
Jasalla oli oma elämänviisautensa - on aina painuttava suoran, kuljettava päin vaaraa. Hän vakuutti, että juuri tuon elämänviisautensa takia hän oli onnellisesti välttänyt monet ikävyydet.
- Mutta mistä me puhumme heidän kanssaan? minä kysyin neuvottomana.
- Yhdentekevää. Sillä ei ole merkitystä.
Jasa meni nopeasti nuorten miesten luo ja kysyi odottamatta:
- Sanokaahan, kuinka pääsisimme Mustanmerenkadulle?
Nuoret miehet alkoivat kohteliaasti selittää Jasalle miten Mustanmerenkadulle päästiin. Matka oli mutkainen ja he selittivät kauan, varsinkin kun Jasa kyseli vielä koko ajan.
Jasa kiitti nuorukaisia ja me jatkoimme matkaa.
- Enkös minä sanonut, Jasa sanoi voitonriemuisena. - Minun menetelmäni tehoaa aina.
Minä myönsin sen, mutta juuri sillä hetkellä nuorukaiset huusivat meille. Pysähdyimme. He tulivat luoksemme, ja toinen heistä sanoi:
- Te tietysti tiedätte, että matkalla Mustanmerenkadulle riisutaan lähellä Aleksanterin puistoa kaikilta kadulla kulkijoilta päällystakit.
- No, ei suinkaan kaikilta! Jasa vastasi iloisesti.
- Miltei kaikilta, nuori mies oikaisi ja hymyili. - Teidän päällystakkinne riisutaan ehdottomasti. Sen vuoksi on parempi että riisutte sen itse jo täällä. Teillehän on täysin yhdentekevää, missä teidät riisutaan - Aleksanterin puistossa vai täällä Köysikujalla. Mitä mieltä olette?
- Niin, ehkä... Jasa vastasi hämillään.
- Niin että olkaa ystävällinen.
Nuori mies otti hihastaan suomalaisen puukon. En ollut vielä koskaan nähnyt noita pitkiä, kauniita puukkoja, ilmeisesti ne olivat yhtä teräviä kuin partaveitsi. Puukon kärki oli Jasan vatsan kohdalla.
- Jollei se tuota teille vaivaa, puukkoa pitelevä mies sanoi, - niin ottakaa takkinne taskuista kaikki mitä tarvitsette, paitsi rahoja. Kas niin, kiitos. Hyvää yötä! Ei, ei, älkää te vaivautuko, hän kääntyi minun puoleeni. - Meille riittää yksikin päällystakki. Ahneus on kaiken pahan äiti. Menkää rauhassa, mutta älkää katselko taaksenne. Tiedätte kai, ettei taakse vilkuilemalla saavuta elämässä mitään.
Me lähdimme, hyvin hölmistyneinä tuosta tapauksesta. Jasa odotti koko matkan, että minultakin riisuttaisiin päällystakki, mutta niin ei käynyt. Ja äkkiä Jasa synkkeni ja alkoi murjottaa minulle aivan kuin minä olisin voinut tietää, minkä vuoksi päällystakki otettiin vain häneltä ja kuin minä olisin ollut rosvojen rikostoveri ja saanut heiltä oman osuuteni.



Tuesday, February 13, 2007

Susan Cooper: Kultakaapu, siniviitta

Ilmestyessään tämä kirja pääsi jotenkin livahtamaan haavistani, todennäköisesti typerän suomenkielisen nimen (alkukielellä Seaward) ja vieläkin typerämmän kansikuvansa vuoksi. Kirja on aivan kelpo nuorten fantasiaa, yksinkertainen tarina kahden nuoren matkasta vaarallisen maan halki. Tarina käyttää kelttiläistä tarustoa; nuorille selviää lopulta, että mtkan päämäärä on Tir n'a Og, kelttien ikuisen nuoruuden maa, Avalon - tai Tuonpuoleinen. Paikka, jonne hyvät kuolleet menevät, ja jotkut kuolevaisetkin - kansansatujen haltioiden maa, jossa voi viipyä yhden yön ja palata sata vuotta myöhemmin.

Suoraviivaista seikkailua, hiukan tarinaan kätkettyä filosofiaa, vivahde nuorta rakkautta. Selkeä kirja.

Helene Tursten: Lasipaholainen

Helene Tursten on sujuvakynäinen dekkaristi, mutta jotakin vikaa hänen kirjoissaan on; unohdan ne sitä mukaa kuin luen, vaikka lukuhetkellä en voi laskea kirjaa kädestäni.

Toinen ongelma on, että hänen Irene Hussinsa muistuttaa elämässään Anna Janssonin Maria Werniä. Molemmilla on kokkiaviomies (vaikka Irene Hussin mies on ihan kunnollinen), molemmilla on kaksi lasta (Irenellä teini-iässä, Marialla pieniä). Molemmilla on ongelmia esimiehen kanssa. Irenen perheessä tehdään paljon ja monimutkaista ruokaa ja valitaan viinejä. Mariakin huolehtii ruokaostoksista ja kiistelee anoppinsa kanssa, jota Irenellä ei taas ole; Irenellä on äiti. Minulla on todella vaikeuksia pitää näitä naisia erillään; odotan koko ajan, että Irenen kelpo Krister sanoo jotakin noloa ja ihmettelen, kun hän lähtee töihin ("eikös hänen pitänyt olla työtön? Ai niin, se oli se toinen.")

Joka tapauksessa Irene on ju-jutsumestari, josta hänelle on joka kirjassa hyötyä, kun hän joutuu pistämään ketoon piereskeleviä Helvetin Enkeleitä tai tatuoituja raiskaajia. "Lasipaholaisessa" solmuun vedetään lontoolaisia rosvoja. Muu seurakunta (murhatut ja heidän lähipiirinsä) ovatkin sitten niin kunniallisia kuin olla voi; pappi, papinrouva ja heidän soitonopettajapoikansa tulevat murhatuiksi. Jokaisen uhrin verellä on tietokoneen ruutuun piirretty ylösalaisin oleva pentagrammi. Poliisi selvittelee juttua saatananpalvontarikoksena. Asiaa ei mitenkään auta, että kaikki lähipiirin naiset (kuollut papinrouva, hänen tyttärensä ja kuolleen opettajan eronnut vaimo) ovat masennuspotilaita. Jotakin oli ilmeisesti pahasti vialla jo ennen murhiakin. Asiaa ei myöskään auta, että ympärillä on juonitteleva joukko muita pappeja, jotka keinolla millä tahansa haluavat vainajan kirkkoherranviran. Ja että kanttori on kaunis nuori nainen ja wicca-noita.

Takakansi mainitsee kirjan olevan "hyytävä", ja kyllä sen toimintaympäristö sitä onkin. Jotenkin suorastaan häiritsee, että kaiken tämän raadollisuuden keskellä luetellaan hekumallisesti paitsi Hussin perheen erinomaiset ruoat, myös Irenen Lontoon-työmatkan nähtävyydet, hotellit ja juhlat. Vaikka kai se sellaista on; elämästä nautitaan, vaikka ympärillä tehdään sanoinkuvaamattomia rikoksia. Ja kärsiväthän poliisitkin; yksi työtoveri potee sairalassa maksaansa ryyppäämisen tuloksena, esimies yrittää pamauttaa pumppunsa korkean verenpaineen vuoksi. Tyyni on vain suomalaispoliisi (välttämätön klisee sekin ruotsalaisessa dekkarissa), jolla on jäänsiniset silmät ja ilmeetön tehokkuus.

Sunday, February 11, 2007

Natalie Zemon Davis: Martin Guerren paluu

Martin Guerren tarina hakkaa kepeästi monet romaanit ja on vaivannut ihmismieliä kohta viisisataa vuotta. Davisin mukaan siitä on tehty vaikuttava elokuva - olisi hauska nähdä.

Lyhyesti: 1500-luvulla baskiperhe oli muuttanut Languedociin, pieneen Artigatin kylään. He menestyivät, ja niinpä perheen Martin-poika naitettiin 13-vuotiaana hyvän perheen suunnilleen saman ikäiselle Bertrande-tyttärelle. Liitto ei ollut onnistunut. Ensin Martin oli kahdeksan vuotta impotentti. Kun hän lopulta sai lapsen aikaan ja Bertrande synnytti pojan, Martin yhtäkkiä hävisi. Hänestä ei kuulunut mitään toiseen kahdeksaan vuoteen. Sitten hän yllättäen palasi. Hänet otettiin ilolla vastaan. Erityisen iloinen oli Bertrande, jonka kanssa välit nyt olivat onnelliset ja harmoniset, ja he saivat tyttären. Kolmen vuoden kuluttua Martinin setä (vanhemmat olivat kuolleet) alkoi suhtautua Martiniin epäluulolla. Heille tuli riita, kun Martin vaati tilejä nähdäkseen - setä oli hoitanut esikoisen, Sanxin, omaisuutta Martinin ollessa poissa. Pierre-setä yritti jopa murhauttaa Martinin. Se ei onnistunut, ja silloin Pierre keksi uuden ajatuksen - oliko Martin todella Martin vai huijari?

Syntyi oikeusjuttu. Ensimmäinen oikeusaste päätti, että Martin oli huijari, ylempi oikeus oli juuri toteamassa hänet oikeaksi mieheksi, kun toinen Martin Guerre ilmestyi paikalle.

Tarina on itsessään rittävän kummallinen, mutta Natalie Zemon Davis on penkonut laajalti molempien Martineiden ja myös jutusta kirjoittaneen oikeuden tuomarin taustoja. Hänen näkökulmansa on pitkälle myös Bertranden, vaimon, joka hyväksyi ensin palanneen miehensä ja sitten uudelleen palanneen miehensä.

Outo ja häiritsevä tarina, joka ilmeisesti vaivaa mieliä yhä - tämän päivän Artigatissa Martin Guerren tarinaa kerrotaan kuin hän olisi asunut naapurissa viime viikolla. Suosittelen.

Friday, February 09, 2007

Viktor Malarek: Natashat

Joudun ponnistelemaan vakavasti, etten alkaisi inhota koko miessukukuntaa. Malarekin kirjan kuvaama härski, maailmanlaajuinen naiskauppa ei nimittäin olisi mahdollinen ilman asiakaskuntaa. Ei vain miesasiakkaiden valmius pitää tätä hommaa pystyssä rahoillaan, vaan heidän ilmeinen kyvyttömyytensä ja haluttomuutensa nähdä naisissa pakottamisen ja pahoinpitelyn jäljet. Tarkoitan, että jos mies maksaa seksistä teini-ikäisen kanssa, jolla on (jos mies katsoisi muutakin kuin sitä kämmenen kokoista kohtaa reisien välissä) mustelmia, ruoskan juomuja, tupakan polttamia arpia, aliravitsemuksen merkkejä, huumepiikkien arpia ja tyhjä ilme, niin mies on osaltaan syyllinen naisen tilaan. Normaalisti seksiä harjoitettaessa nimittäin toista osapuolta katsotaan ja silloin kaikkea tuota on vaikea olla huomaamatta.

Tällä hetkellä inhoan vain niitä Suomen kansanedustajia, jotka esittivät härskejä puheita, kun Suomeen lainsäädäntöä pykättiin; ja potentiaalisesti suomalaisiakin rauhanturvaajia, koska Kosovossa ja muualla naiskauppa elää juuri YK-sotilaiden, NATO-sotilaiden, oletettavasti EU-sotilaiden, rauhanturvaajien ja avustusjärjestöjen rahoittamana (ja peittelemänä). Inhoan myös Suomen poliisia, joka pitkään kiisti naiskaupan Suomessa. Eläköön rajavartiosto, joka on viime aikoina valpastunut.

Ja voisitteko ystävällisesti sokaista ja kuohita kaikki kiinni saadut bisnekseen osallistuneet ja siitä rahaa ansainneet?

Syyt tähän kovaan kannanottoon selviävät lukemalla tämän kirjan. Ei empaattisille eikä herkkävatsaisille - syntyy pahoinvointia ja painajaisia.

Ja julkinen ruoskinta jokaiselle, joka väittää, että "ne naiset huoraavat ihan vapaaehtoisesti ja monet nauttivat siitä" tai että "miesten on saatava, muuten terveys kärsii - ei väliä siitä vastakappaleesta, sehän ei ole ihminen, vaan huora".

Tuesday, February 06, 2007

Stewart Lee Allen: Paholaisen juoma

Tästä kirjasta ei ota paholainenkaan selvää; onko kyseessä matkakirja, kahvin historia vai etevän huijarin romaani. Huijausyrityksistään Stewart juttelee aivan avoimesti, hyviä tarinoita kahvin historiasta hän suoltaa, ja ihmeellisiä asioita tapahtuu. Kuka tämän kuukausien retkeilyn maksoi? Mies purjehtii kahvin perässä Punaisella Merellä somalipakolaisten kanssa, seikkailee väärillä matkalipuilla rajojen yli, yrittää välillä huijausta väärennetyillä tauluilla, jotka Ranskan postilaitos kadottaa, ja osallistuu voodoo-istuntoihin ympäri maailmaa. Kaikki kahvin ympärillä.

Mielenvikaisin seikkailu sattuu Yhdysvalloissa, jossa hän yrittää löytää Amerikan Huonoimman Kahvin ajamalla vanhalla autolla morsiamensa tyttöystävän kanssa New Yorkista Los Angelesiin mukanaan koeputkellinen 100% kofeiinia. Pikkukaupungin sheriffi päättelee, että kyseisen jauheen täytyy olla huumetta, paikalle tulee poliisiautoja kuin "Thelman ja Louisen" loppukohtauksessa, FBI tutkii jauheen, rikoslääkäri ottaa näytteitä, ja lopulta Stewart pannaan kaatamaan jauhe maahan, vaikka se on täysin laillista. Onko tämä totta vai kahvihouretta? Kuten kirjailija väittää:

APA:n (Yhdysvaltojen psykiatriliiton) arvion mukaan 94 prosenttia kahvin juojista kärsii "kofeiiniriippuvuus- syndroomasta", jonka oireisiin kuuluvat "kyvyttömyys mielenhallintaan, oksentaminen, uupumus, paranoia ja ilmeisesti myös harha-aistimukset, joiden aikana potilas kuvittelee olevansa tietokonemodemi".

Onneksi minä juon teetä.

Saturday, February 03, 2007

Robert Doe: Extreme Floods

Tällaisiin minä aina väliin takerrun: kronologinen kuvaus Englannin myrskyistä ja tulvista vuodesta tuhat nykypäivään. Asiallista ja tiivistettyä, mutta rivien välistä voi lukea yhtä ja toista - ja onhan kirjoittajakin noukkinut aikalaiskuvauksista mielikuvitusta herättäviä kohtauksia pikkulapsen kehdosta, joka ajelehti tulvassa ulottumattomiin, mutta takertui toisen talon ovenpieleen ja pysyi siinä; nunnasta, joka karkotti tulvan Neitsyt Marian kuvalla; talosta, jonka kellarista vesi vei kaikki viinitynnyrit "suureksi vahingoksi omistajalle" ja sen sellaista.

Enpä ole tiennyt, että Englantikin on kohdannut tsunameja ja tornadoja, joskin hrvoin. Jos merivesi jatkaa lämpenemistään, tornadoja voi tulla ueamminkin, ja kirjoittaja varoittaa, että tsunamitkaan eivät ole mahdottomia - sekä Irlannin meressä että Englannin Kanaalissa on murtumalinjoja.

Thursday, February 01, 2007

Jason Goodwin: Janitsaaripuu

Taas yksi murhatarinaksi naamioitu historiallinen romaani (viittaan NONOon). Jälkisanojen mukaan Jason Goodwin on ollut jo pitkään kiinnostunut Ottomaanien valtakunnasta, ja Daisy Goodwinin neuvosta päätti lähestyä aihetta murhamysteerin kautta.

Murhista viis, "Janitsaaripuu" on monisyinen romaani Istanbulista (toi mieleen Orhan Pamukin "Mustan kirjan", vaikka Orhan kirjoitaa yli sata vuotta nuoremmasta kaupungista - vaikka mitä sata vuotta Istanbulin iässä merkitsee?)

Vuosi on 1836, päähenkilö eunukki Yashim ja ongelmina ovat kymmenen vuotta aikaisemmin kukistettujen janitsaarien uhkaava, varjoisa läsnäolo, haaremin ongelmat ja länsimaiden ja ikivanhan itämaisuuden Istanbulille aiheuttamat jännitteet. Kiehtovia ihmishahmoja, outoja syrjäkujia, historiallisia henkilöitä (haaremin valide on todellinen henkilö, Ranskan Josephinen serkku). Puolan suurlähettiläs, vaikka Puolaa ei enää ole, Venäjän lähettilään kaunis laiminlyöty vaimo, transvestiittejä, kaupustelijoita, parkitsijoita, kylpyläorjia ja kreikkalaisia merimiehiä pujahtelee tarinassa.

Varoitus: tämä kirja saattaa aiheuttaa riippuvuutta. Minulle sen tunnelma, sanoisinko 'maku', tuli uniin ja nyt se on liitetty niiden kirjojen joukkoon, jotka pitäisi saada omaksi.

Georgette Heyer: Paholainen rakastuu

Luen harvoin rakkaushömppää, mutta jos luen, se on usein Heyeriä. Sitä pitäisi kyllä lukea englannin kielellä; Heyer hallitsee ihailtavasti valitsemansa aikakauden (regency) sanaston. Hankaluudet huomaa tästäkin suomennoksesta; kaikki hokevat koko ajan "Herra", vaikka ilmeisesti pitäisi olla "Mylord". Raapii korvaa.

Joka tapauksessa nopealiikkeinen kirja, joka perustuu henkilöerehdyksiin ja tunne-epäilyksiin. Ryntäillään pitkin Ranskaa milloin minkäkin pakoon lähteneen perässä (pakoonlähtöjen yleisin syy: "Hän ei rakasta minua!"), mutta lopussa kaikki oikeat parit saavat toisensa.

Heyerin erottaa monesta muusta lajin kirjailijasta naisten aktiivisuus - näitä ladyjä eivät miehet pyörittele - ja seuraavanlaisesta reippaasta tyylistä. Markiisi on kutsuille ajaessaan joutunut maantierosvojen väijytykseen ja ampunut yhden.

- Tapoitko sinä hänet, Dominic? herra Fox kysyi.
- Totta kai, herrasmies vastasi.
Herra Fox virnisti. - Mitä sinä teit ruumiille, poika hyvä? - Mitäkö tein? Vidal kysyi hivenen kärsimättömästi. - En yhtään mitään. Mitä minä olisin voinut ruumiille tehdä?
Herra Fox hieroi leukaansa. - Niin, mitäpä tosiaan, hän sanoi mietittyään tovin. - Mutta et sinä voi jättää ruumista tielle lojumaan, Dominic. Ihmiset saattavat nähdä sen palatessaan kaupunkiin. Naiset eivät pidä siitä.
- Sitä en tullut ajatelleeksi, Vidal myönsi ennen kuin vetäisi sieraimeensa nuuskaa. Hän vilkaisi viittaa pitelevää lakeijaa. - Kaupunkiin vievällä tiellä on ruumis. Herra Fox ei halua sen olevan siellä. Hoitakaa se pois sieltä.