Luetut 2006-2011

My Photo
Name:
Location: Tampere, Finland

Vapaasti temmeltämässä kirjojen ja Internetin ihmemaassa. Erityinen mielenkiinto pieniin eriskummallisuuksiin tässä suuressa maailmassa.

Tässä arviointeja vuoden 2006-2011 aikana lukemistani kirjoista.

Saturday, December 30, 2006

Kjell Ola Dahl: Murha näyteikkunassa

Kuva ei liity kirjaan, mutta tavoittelin jotakin, joka toisi tyylin esiin (ja kirjassa on salaperäinen kaunotar).

Reidar Folke Jespersen on 79-vuotias antiikkikauppias. Lehdenjakaja näkee hänet varhain aamulla istumassa näyteikkunansa antiikkinojatuolissa alastomana ja hyvin kuolleena. Hänen rintaansa on kirjoitettu merkkejä, hänen kaulassaan on punainen naru. Leski on paljon nuorempi ja sanoo jonkun käyneen hänen huoneessaan yöllä kengät lumisina. Veljet ovat edellisenä iltana neuvotelleet liikkeen myynnistä, ja Reidar on potkaissut koiraa. (Veljensä perhoskoiraa, josta tutkiva poliisi sanoo happamesti: "Sellainen pieni homokoira [...] eihän sellaisia ole kuin vahoilla huorilla ja alkoholisteilla", johon toinen poliisi sanoo hämmentyneenä: "Minun isoäidilläni oli sellainen koira".) Ja Jespersenillä on tapana tavata punapukuinen kaunotar, jonka kanssa hän esittää aina saman näytelmän; siihen sisältyy kaksi lasia sherryä, Schubertin keskeneräinen sinfonia ja lause: "Minä rakastan sinua".

Kirja on monimutkainen mysteeri, jonka ratkaisua haetaan monista suunnista ja menneiltä vuosikymmeniltä. Kiinnostavin on kirjan tyyli, jota luonnehdin ensin itselleni barokkiseksi ja korjasin sen sitten jugendiksi. Koristeltu, tyylitelty ja hiukan mystinen.

Löytyykö tältä kirjailijalta lisää?

Tuesday, December 26, 2006

Minette Walters: Pirunkettu

Minette Waltersin suosikkijuonessa yksinäinen, kartanossa tai maatalossa asuva henkilö joutuu ahdistelun kohteeksi. Hän on avuton, koska hänellä ei ole ympäristön tukea. "Pirunkettu" noudattaa tätä rakennetta. Everstin vaimo on kuollut epätavallisissa olosuhteissa. Hänen kaksi lastaan ovat hulttioita ja asuvat muualla vaanimassa perintöään. Tyttärellä oli avioton lapsi, joka annettiin adoptoitavaksi. Nyt eversti haluaa yhteyden lapseen, joka puolestaan ei välitä kuulla suvustaan.

Everstin asianajaja saa selville, että everstiin on kohdistettu myrkyllinen häirikkökampanja, joka on vienyt vanhan miehen voimat. Hän yrittää auttaa vanhusta, mutta vanha sotilas haluaa selvitä yksin mahdollisimman kauan. Tilanne näyttää lukkiutuneelta ja asianajaja pelkää katkeraa loppua.

Kirjassa rinnastetaan ketunajo ja vanhuksen ahdistelu. Paikkakunnalla kahakoidaan ketunajajien ja ajon vastustajien kesken. Ei kuitenkaan ole selvää, millä puolella hyvyys tai pahuus asustaa. Kuten poliisi sanoo eräälle vanhuksen solvaajista: "Teistä on väärin ajaa kettuparkaa takaa koiralauman kanssa, mutta oikein ahdistaa vanha mies nurkkaan kuolemaan?"

Ja mikä osuus juoneen on joukolla kulkureita, jotka väittävät maan valtaamisen olevan heidän oikeutensa?

Minette Walters osaa rakentaa pirullisen tiiviitä jännäreitä, jotka samalla ovat yhteiskunnallisia kannanottoja.

Agnes Sligh Turnbull: Piispan perintö

Turnbullin kirjat ovat minulla äitini peruja (hänen omakätinen nimikirjoituksensa etulehdillä). Sellainen perhetausta sopii näihin kirjoihin. L.M.Montgomeryn kirjoja lukeneen tytön on helppo siirtyä aikuisena Turnbullia lukemaan. Perhearvoja, hyvyyden voittoa pahoista ihmisistä, romanttista rakkautta.

"Piispan perintö" on tarina nuoresta papista ja hänen taisteluistaan isossa kaupunkiseurakunnassa. Papin näkemykset oikeudenmukaisuudesta eivät aivan kakistelematta mene alas rikkaiden kirkkoneuvoston jäsenten kurkusta. Vaikeuksia on myös rakkaudessa. Hän rakastaa syvästi ja voittaa vaimokseen hilpeän seurapiirikaunottaren, joka ei aivan istu papinrouvan rooliin. Vaikeilla hetkillä nuori Hilary löytää voimaa isoisänsä piispan jättämästä leikekirjasta, jossa aina on sopiva sana ongelmiin.

Kirjan lopussa puhkeaa sota ja nuoret miehet joutuvat lähtemään - myös Hilary. Tämä olisi aivan paikallaan, jos kyseessä olisi ensimmäinen maailmansota; kirjan maailma ja ihmisten ongelmat ovat kotoisin 1900-luvun alusta eivätkä 30-luvulta. Mahtoivatko Amerikan syvien lamavuosien ongelmat helpottua sillä, että nuoret pääsivät kesällä viikonloppuisin maatilalle lypsämään lehmiä ja vääntämään jäätelökonetta? Sota on kuitenkin se toinen ja kirjassa puhutaan Hitleristä ja Pearl Harborista. Kun pastori Hilary tuli sodasta (jos tuli), mahtoiko hän jo sallia vaimonsa juoda cocktaileja? Kirja kirjoitettiin vuonna 1947 (ja suomennettiin 1955).

Agnes Sligh Turnbull syntyi vuonna 1888 ja olisi saanut pysyä nuoruutensa ajan kuvauksissa koko kirjailijanuransa (hän kuoli 1982).

Herttainen tarina joka tapauksessa ja täynnä hyvyyttä ja valoa.

Sunday, December 24, 2006

Tom Egeland: Ympyrän pää

Tom Egeland -parka. Hän joutuu esipuheessa ja jälkikommenteissa heti selostamaan, että "Ympyrän pää" kirjoitettiin ja julkaistiin kaksi vuotta ennen "Da Vinci -koodia". (Hän pidättyy kohteliaasti syyttämästä Dan Brownia plagioinnista.)

"Ympyrän pää" on kirjana huomattavasti parempi kuin "Da Vinci -koodi" yhtä poikeusta lukuunottamatta. Ketään ei murhata, hillittömiä takaa-ajoja ei tehdä, viime tipan ihmepelastumisia ei ole. On vain yksi harvinaisen itsepäinen Norjan Museoviraston toimihenkilö, jolle on annettu tehtäväksi kaivauksen käsittely Norjan lakien mukaan ja joka aikoo hittovie hoitaa hommansa, vaikka kaikenlaiset uhkaavat tyypit näyttäytyvät siellä täällä ja kaikki hänen asuntonsa tutkitaan tiheällä kammalla joka kerran, kun hän käy syömässä. Ja kas, hän - epäonnistuu. Tavallaan. Ainoastaan tavallaan.

Norjassa on siis aivan asiallinen arkeologinen kaivaus. Sitä johtaa tunnettu englantilainen professori. Sitten löytyy puinen lipas ja profesori käyttäytyy sekopäisesti ja ammattietiikan vastaisesti. Hän kaappaa lippaan väkisin syliinsä ja humauttaa autollaan tiehensä. Tätä ei kaivauksen virallinen valvoja Björn Beltö sulata. Hän varastaa lippaan takaisin ja alkaa selvittää sen salaisuutta. Avaamatta sitä tietysti, onhan hän ammattilainen.

Björnillä on selviteltävänään myös omat ongelmansa. Hänen isänsä on kuollut oudoissa oloissa, ja isäpuoli oli läsnä. Björn syyttää häntä isänsä kulemasta. Björnin äiti ryyppää. Hänkin oli läsnä isän kuollessa, joten Björn ei luota häneenkään. Lisäksi Björn on albino. Tällä painolastilla pitää vielä epillä Euroopan johtavia arkeologeja, Jeesuksen varhaishistoriaa ja lopulta omaa järkeäänkin. Björn-parka.

Kyllä tämä parempi kirja on kuin "Da Vinci -koodi". Mikä nyt ei ihan hirveää kehua ole, minusta kuuluisa koodi on moskaa.

Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka

Tarina kiinalaisten naisten elämästä hämmensi minua ensin jonkin verran. Siinä kuvatut tavat, käytännöt ja kulttuuri eivät muistuttaneet aikaisemmin lukemiani kirjoja Kiinasta. Stten minulle valkeni, että "Lumikukka ja salainen viuhka" kertoo yao-kansasta, kiinalaisesta vähemmistöstä, jonka edustajia elää myös Thaimaan vuoristoissa. Tämä selvitti kaiken.

Tapahtumat sattuvat taiping-kapinan aikaan. Kirjan voimakkaimmat kohtaukset kuvaavat kyläläisten kärsimyksiä riehuvien sotajoukkojen keskellä. Pääaihe on kuitenkin naisten salainen kirjoitus, nu shu. Lisa See kuvaa jälkikirjoituksessaan, miten hän kiinnostui nu shusta ja kulki yao-vuorilla haastattelemassa salaisen kielen taitajia. Jalkojen sitominen on myös kirjan naisten elämän keskipiste.

Kertoja, Lilja, kuvaa lapsuudessa alkanutta virallista ystävyyttään Lumikukan kanssa (tämäkin ilmeisesti yao-tapoja) ja miten heidän suhteensa kehittyi. Takakansi kertoo kirjan olevan "kurkkuakuristavan kaunis", mutta jotenkin en saanut siitä otetta. Kansatieteellinen osuus on kiinnostava.

Wednesday, December 20, 2006

Roland Oliver & Anthony Atmore: Africa Since 1800

Tietojen saaminen Afrikasta on kuin tutkisi pimeää tavarataloa taskulampulla. Yksityiskohtia tulee kirkkaati esiin, mutta niiden yhteys toisiinsa ja kokonaisuus jäävät näkymättömiin. Tällainen kirja valaisee kokonaisuuden.

Kirjan nimi lupaa Afrikka-tietoutta vuodesta 1800 alkaen. Itse asiassa Afrikan historiaa aletaan valottaa vuoden 1600 vaiheilta asti, eli siitä saakka, kun eurooppalaiset astuivat kuvaan. Afrikan monimuotoisuus tulee koko ajan hyvin esiin - paljon karttoja! Maanosan kansat, kulttuurit ja historia ovat monimuotoisempia kuin Euroopan, vaikka tämäkin esitys on pakostakin tiivistelmä. Kokonaisuus on kuitenkin selkeä. Eurooppalaisten tulosta asti kuvio on ollut: aseita sisään, norsunluuta ja orjia (ja myöhemmin kultaa, timantteja ja öljyä) ulos.

Viime vuosikymmenten historiastakin on hyvä saada selvitys (minä ainakin huomasin, miten vähän muistan uutisista ja miten huonosti ne liittyvät kokonaisuudeksi). Yhteenveto kirjoittajilla on ilahduttavan myönteinen: vaikka Afrikka kärsii siirtomaa-ajan väärinkäytöksistä, kokemattomasta ja korruptoituneesta johdosta ja erityisesti AIDSista, maanosan asukkaiden elämä ei ole pelkkää nälkää ja kurjuutta, kuten televisiosta voi päätellä. Maailmanpankin katsaukset eivät näytä ihmisten pienteollisuutta ja liiketoimintaa, joka itse asiassa on virkeää ja elävää, eikä kansan optimismia ja luovuutta.

Tämä olisi hyvä kirja lähdeteokseksi kirjahyllyyn.


Monday, December 18, 2006

Pekka Mäkelä: 391

Aikamatkakirja, joka ei ole turistimatka menneisyyteen. Itse asiassa Mäkelän aikamatkaaja ei näe paljon mitään. Realistinen piirre. Sanon heti, että hän on kaikilla aisteillaan mukana - Mäkelän kuulo-, tunto- ja hajuaistimukset ovat elävästi kuvattuja.

Kertoja on lakoninen, tunteensa peittävä perusmies, joka kertoo tarinansa "velmusti hymyilevälle " naiselle. Kertomuksen tarkoitus on selittää, miksi helsinkiläisen vanhussairaalan laitosapulaisesta on valokuva toista maailmansotaa käsittelevässä kirjassa - eikä hän ole päivääkään vanhentunut. Kertomus on selkeä kuin partiomiehen kuvaus esimiehelle.

Eräs kerronnan ongelmia on, miten kuvata elävästi ihmisten ilmeitä, toimintoja ja puhetapaa ilman kömpelyyttä ja toistoja. Pekka Mäkelä välttää tämän hankaluuden käyttämällä toistoa surutta. Paikoitellen kuvaustapa nousee suorastaan tehokeinoksi. Tässä kohtauksessa matkaajien pitäisi piiloutua veneen pohjalle tavaroiden alle seöviytyäkseen kunnialla Aleksandrian satamaan vuonna 391. Eräs matkaajista potee yllättäen venekauhua - tai ehkä ahtaan paikan kammoa; kertoja ei tiedä (eikä oikeastaan välitä).

Tilanne on muuttunut koko ajan kireämmäksi, Tuileq kertoi.
Ja sitten pitäisi vielä panna henkensä alttiiksi jossakin vuotavassa paatissa, Kaarina mutisi.
Eri ryhmien välillä on paljon pelkoa ja vihaa, Tuileq kertoi, ja pelko johtaa niin helposti väkivaltaan, jota viha sitten ruokkii.
Kukaan ei voi pakottaa minua enää ikinä mihinkään veneseen, Kaarina mutisi.
Toistaiseksi ei mitään kauhean vakavaa, mutta pahempaa on tulossa, Tuileq kertoi.
Joku raja sentään, Kaarina mutisi.
Siellä on kolme voimakasta ryhmää, Tuileq kertoi.
Kai minullakin on sentään jotain ihmisoikeuksia, Kaarina mutisi.
On kreikkalaisia, egyptiläisiä ja juutalaisia, Tuileq luetteli.
Ei minua saa heitellä miten sattuu, Kaarina mutisi.
Kreikkalaiset ovat pitäneet kaupungissa valtaa Aleksanteri Suuren ajoista lähtien, Tuileq kertoi.
Itkun myötä Kaarinan mutinasta ymmärsi vain satunnaisia sanoja.
Joten egyptiläiset haluavat päästä heistä eroon, Tuileq kertoi.

Tavallaan kirjasta ei tule hullua hurskaammaksi, mutta se on hyvä, kiinteä kappale, kuin tiili; ei tiilikään yritä esittää mitään, se vain on.

Thursday, December 14, 2006

Jeff Lindsay: Dexterin pimeät unet

Häiriintynein jännityskirja, jonka koskaan olen lukenut, joten ehdoton "täytyy"-kirja alan harrastajille.

Dexter on kiltti nörtti, poliisin ottopoika, jonka ainoa sukulainen on ottosisar Deborah. Deborah on poliisi, ja Dexter tekee myös töitä rikospaikkatutkijana. Sen lisäksi hän on sarjamurhaaja.

Dexter kuvataan heti alussa työnsä tunnontarkasti tekevänä murhaajana. Hän saa taiteellista tyydytystä uhriensa surmaamisesta ja paloittelusta, vaikkakin inhoaa hommaan liittyvää sotkua. Hänellä on rajoitus: hän tappaa vain pahoja ihmisiä. Sen hän lupasi aikoinaan ottoisälleen, poliisi Harrylle. Nyt Dexterillä on ongelma. Kaupungissa on irrallaan toinenkin paloittelumurhaaja, joka käyttää aivan samaa menetelmää kuin Dexter ja tuntuu tietävän hänestä kaiken. Kaiken lisäksi Dexter näkee unia, jotka ennustavat murhat. Käveleekö hän unissaan vai onko hän seonnut? Tähän asti hän on ollut mielestään aivan täysijärkinen. Dexter poloinen joutuu asioita selvitelleessään monenlaiseen, jopa suutelemaan tyttöystäväänsä...

Mahtaako Dexter-nimi viitata "Dexterin laboratorio" -animaatiosarjaan, jossa tutkija Dexterin riesana on tanssahteleva sisko?

Monday, December 11, 2006

Fritz Leiber: The Sinful Ones

"The Sinful Ones" on Fritz Leiberin murheenlapsi. Painokseni (vuodelta 1986) esipuheessa Leiber kuvaa kirjan tuskien taivalta ideasta paperikantiseksi.

Vuonna 1941, Pearl Harborin vuonna, Leiberiin iski masennus ja huoli. Se purkautui novelliin "You're All Alone", jossa mies tajuaa olevansa ainoa elävä ihminen automaattien täyttämässä kellopelimaailmassa. Saman tien Leiber alkoi työstää aihetta myös romaaniksi. Sota-ajan paperipula kuitenkin kaatoi kaikki lehdet, joissa novelli olisi voitu julkaista. Sodan jälkeen Leiber sai novellin myytyä, mutta ei romaanimuotoa. Kymmenkunnan vuoden jälkeen eräs ksutantamo suostui ottamaan sen. Kirjailijalle kertomatta he muuttivat kirjan nimeksi "The Sinful Ones" ja tunkivat sen täyteen pehnopornokohtauksia.

Kun Leiber lopulta sai ostettua kirjansa oikeudet takaisin väärinkäyttäjiltä, hän jätti nimen väärennettyyn muotoon (loppujen lopuksi se nyt tunnettiin tällä nimellä) ja kirjoitti seksikohtaukset uudelleen. Hän ei enää muistanut, miten ne alkuperäisesti oli kuvitellut, joten ne ovat tässä painoksessa uusia (ja huonoja). Kaiken tämän jälkeen pokkaripainos on melkoinen hybridi. Siinä on kuitenkin niin paljon hyviä kohtauksia, että kannattaa lukea.

Carr on virkailijana työvoimatoimistossa. Hänellä on kaunis naisystävä ja elämä muutenkin mallillaan. Työvoimatoimistoon tulee pelästynyt tyttö, jota seuraa vaalea nainen. Tyttö sujauttaa Carrille kirjelapun, jossa ehdotetaan tapaamista, ja pakenee. Vaalea nainen läimäyttää tyttöä, mutta tämä ei värähdäkään. Carr haluaa tietää naisen ja tytön suhtesta enemmän ja menee tapaamiseen.

Siitä alkaa hänen hämmentävä odysseiansa maailmaan, jssa kukaan muu ei tunnu olevan valveilla kuin hän, tyttö ja tätä jahtaava tappava kolmikko. Ihmisautomaattien kansoittama Chicago on tämän oudon takaa-ajojuonen näyttämö. Ei parasta Leiberia, mutta ahdistavan tunteen kirjasta saa.

Kathy Reichs: Kaivojen vainajat

Kathy Reichs seuraa kirjoissaan uskollisesti Patricia Cornwellin jalanjälkiä. Reichsin sankaritar on Montrealin kuolinsyyntutkija Tempe Brennen. Kaunis, keski-ikäinen, tyttären äiti ja taipuvainen vatvomaan rakkausjuttujaan komeiden poliisien kanssa. Ja sotkeutumaan murhajuttuihin ja syöksymään suoraan ristituleen; sen sijaan, että odottaisi kiltisti ruumiita tutkimuspöydälleen, hän aina hankkiutuu sinne, missä ruumiita tehdään.

Tässä kirjassa Tempe on Guatemalassa tutkimassa 80-luvulla murhattuja kyläläisiä. Hänet irroitetaan tutkimaan oletetun sarjamurhaajan uhria. Neljä nuorta naista on kadonnut, ja yhden jäännökset ovat löytyneet. Kun Tempe aloittaa tutkimukset, paikalliset viranomaiset käyttäytyvät oudosti, ja sitten syntyy lisää vainajia. Tempe avustaa paikallista (komeaa) poliisia, ja juttuu sotkeutuu myös kanadalainen (komea) poliisi.

Huolimatta kaikesta hämmingistä Tempe on eniten kotonaan ruumiinavaushuoneessa, ja yksityiskohtia esitellään Cornwellin raivolla. Ihan sujuvaa luettavaa, mutta sitä rakkauden vatvomista saisi aikuinen ihminen harrastaa vähän vähemmän...

Friday, December 08, 2006

Suvi Niinisalo: Vedenneitojen lähteillä

Raul Roineen satukuvitusta; kuva kirjasta

Suvi Niinisalo on käynyt läpi veden kansan tarinoita, kansantaruista, kirjallisuudesta ja maalauksista. Erityisen mielistynyt hän on suomalaisiin satuihin ja maalauksiin, mikä on ymmärrettävää, mutta kattaa jossakin määrin myös euroopalaista satuperinnettä.

Kirja on pääasiassa selostava, mutta melko kattava. Kuvitus on hyvää. Joitakin puutteita tekisi mieli osoittaa; kun tekijä mainitsee pohjoismaiset vedenhaltijat, jotka esiintyvät hevosina, olisi suonut mainittavan myös kelttiläiset veden henget, kuten kelpie ja ceffyl-dwr. Vernen kapteeni Nemo ei ajanut takaa mitään meripetoa, vaan nimeämättömän valtion sotalaivoja. Pikkumaista huomauttelua tämä; kirja on kaunista katseltavaa.


Sarah Churchwell: Marilyn Monroen monta elämää

Kaikki tuntevat Marilyn Monroen ja hänen elämänsä. Tai uskovat tuntevansa - jokainen, joka on kirjoittanut Marilynin elämästä tai kuolemasta, on sisällyttänyt kertomukseensa epätarkkuuksia, myyttejä ja suoranaisia valheita. Niinpä mahdollisimman lähelle Marilyniä pääsee mielestäni Sarah Churchwellin tapa; hän käy läpi lähteet, kaiken Marilynistä kirjoitetun, tarkistaa niitä ristiin, vertaa lähteitä toisiinsa ja luo kuvan, jossa Marilynin monet kuvat heijastuvat.

Mitä pitemmälle tätä kirjaa luin, sitä vihaisemmaksi tulin Marilynin puolesta. Tunteeni heijastivat tietenkin Sarahin tunteita - Marilyn ei ollut bimbo blondi, mutta hän ei myöskään ollut pelkkä vartalo, kuten hänet halutaan nähdä, eikä pelkkä miesten himon kohde. Sarah kuvaa, miten Marilyn on nähty yhtaikaa neitseyenä ja huorana, orpotyttönä ja noitana, mutta Marilyn itse - nainen, joka oli älykäs, kunnianhimoinen ja kärsi siitä, että "hänestä tehtiin vitsi", kuten hän itse sanoi - jäi piiloon. Viimeinen herja ovat Marilynin kuolemasta sepitetyt salaliittoteoriat - itsemurha vai murha? Peittely-yritys? Villein idea on mielestäni se, että Marilynin olisi murhauttanut Fidel Castro, joka oli kyllästynyt siihen, että häntä yritettiin murhata.

Millainen Marilyn sitten todella oli? Truman Capoten sanoin:

Jos joku kysyisin minulta millainen Marilyn on,
siis millainen Marilyn todella on,
niin mitä minä vastaisin, no, ehkä sanoisin,
että pitää vähän funtsia.

Tuesday, December 05, 2006

Raj Kamal Jha: Jos korkealla pelottaa

Englanninkielisen painoksen kansikuva on tässä syystä; se kuvataan täsmällisesti kirjan alussa. Jostakin syystä suomennos käyttää eri kuvaa.

Tämä on lähtökohta: punamekkoinen tyttö, taivas, parvekkeen kaide, lentävä varis. Raj Kamal Rhan kirja on intialaista reaalifantasiaa. Kolme yhteen kietoutunutta tarinaa elää niukasti, mutta elävästi piirretyssä intialaisessa todellisuudessa. Fantasia liittää tarinat yhteen. Mies kertoo kokoontuneelle väkijoukolle, miten hänen variksensa selässä voi lentää tarkkailemassa kaupunkia. Punamekkoinen tyttö haluaa nuken. Rakastavaiset eroavat, koska nainen kuulee koko ajan lapsen itkun. Mies kohtaa naisessa peilikuvansa tai vastakohtansa, nainen miehessä. Punamekkoinen tyttö parvekkeella itkee.

Tytön isä on "keskimittainen, keski-ikäinen, keskipainoinen, hänellä on keskikokoinen nenä, keskinkertiset silmät, kaikki keskivertoa. Jopa ihonväriltään hän on keskiruskea. Kuin ulos paahteeseen ja sateeseen jätetty puupala." Sana sanalta samanlainen kuvaus annetaan rakkaustarinan miehestä, Amirista, joka joutuu mystiseen raitiovaunuonnettomuuteen ja kohtaa mystisen Riman. Samoin kietoutuvat muut henkilöt toisiinsa. Lukijan on tarkkailtava pieniä asioita; häntänsä menettänyttä koiraa, makeistölkkejä teenkeittäjän selän takana, hääsaattuetta ja ilotulitteen syttyttävää poikaa.

Kirjan henkilöt elävät hiljaisessa epätoivossa. Se tekee heidät levollisiksi. Mies lentää variksen selässä tarkkailemassa; lapsi itkee parvekkeella.

Kaikki on epävarmaa; se juuri tekee minut levolliseksi. Se muodostaa reaalifantasian ytimen Suomesta Intiaan; epävarmuus ja levollisuus.

C.S.Lewis: Matka Venukseen

Pidän Lewisin scifi-trilogian muista osista, mutta tämä Venus-matka tökkii. Yritin taas uudelleen, mutta edelleen tökkii. Lewis on avoimen uskonnollinen ja käy tässä läpi syntiinlankeemustarinaa. Tällä kertaa paholainen nujerretaan, kun trilogian sankari, professori Ransom, ottaa käyttöön "lihaksikkaan kristillisyyden" keinot.

- Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, tästä saat - tarkoitan aamen, Ransom sanoi ja paiskasi kiven kaikin voimin päin epäihmisen kasvoja.

Ennen tätä voiman näyttöä kirjassa on käyty pitkiä uskonnollisia keskusteluja vihreän naisen (Venuksen Eevan), Ransomin ja epäihmisen (avaruusaluksen rakentaneen professori Westonin, jonka ruumiin paholainen on ottanut haltuunsa) välillä. Sitä paitsi on kuvattu Venuksen maisemia pikemminkin runoilijan kuin biologin silmin. Valitan; tämä kaikki on edelleenkin tylsää.

Sunday, December 03, 2006

Giulio Leoni: Mosaiikkimurha

Kirja on luokiteltu dekkareihin. Olen eri mieltä. Kannessa lukee "Dante-mysteeri", ja sitä se kyllä on, mysteeri-sanalla kun on monta merkitystä.

Kirja sijoittuu jaksoon, jolloin Dante toimi Firenzen priorina. Kirjailija ei kerro, että prioreilla oli kyllä suuri valta, mutta kukin toimi virassa vain kaksi kuukautta. Leonin antama kuva Dantesta on perin vastenmielinen. Dante on kateellinen, turhamainen, moralisoiva, riidanhaastaja ja kostonhimoinen. Hän potkaisee poliisien päällikköä, rehentelee virkasauvallaan, iskee prostituoidulta huulen halki, hakkaa kerjäläisen päätä kiviseinään ja kaiken huipuksi yrittää kuristaa paavin lähettiläänä toimivan kardinaalin. Tosin kardinaali samanaikaisesti sohii Dantea tikarillaan; sitten molemmat istuutuvat ja jatkavat kesken jäänyttä keskusteluaan. Lukija muistaa, että keskiaika oli hyvin väkivaltaista; pidettiin luonnollisena, että shakkipelin ääressä tehtiin kiihtymyksestä murhia ja Firenzen politiikkaa tavattiin ratkoa tikarilla.

Danten tietoon saatetaan, että korjaustyön alla olevaan kirkkoon on pitänyt luoda mosaiikki, ja mosaiikkimestari on löydetty murhattuna. Tästä alkaa näennäinen murhamysteerin selvittäminen. Itse asiassa selvitystyö on sarja kuvia, jotka valottavat Danten sisäistä maailmaa ja tulevaa "Divina Commediaa". Dante kulkee Firenzen maanpäällisesä helvetissä, jonka hän myöhemmin sijoittaa teoksensa tuonpuoleiseen helvettiin.

Kauhuromanttisia aineksia tulee esiin koko ajan. Temppeliherroja, alkemisteja, salaseuroja, spitaalisten armeijoita, maanalaisia riittejä ja pari aavettakin. Keskushenkilö on salaperäinen tanssijatar, joka palvoo vierasta uskontoa. Dante joutuu myös tutustumaan oppineiden salaperäiseen piiriin, jonka jäsenet muistuttavat enemmän eläimiä kuin ihmisiä (keskiajan luonnefysiologian mukaan):

Seuraavaksi oli Danten vuoro nyökätä. Hän oli ällistynyt: fysionomian corpus oli kokonaisuudessaan kerääntynyt hänen silmiensä eteen. Ihmisasuiset koira, kettu, apina ja leijona tuijottivat häntä tarkkaavaisina. Sekä hevonen ja kotka...

Helvetin piirit ovat synkkiä ja alttiiseen mieleen vaikuttavia, mutta murhatutkimuksena kirja on heikko, monet kohtaukset jäävät kokonaan selittämättä ja lopun "selvitys" on kokoon kursittu. Näin ainakin minun mielestäni; edes pari kertaa vilahtanut enkeli (?) ja Vergilius eivät runoilijan polkua selvennä. Danten kuvauksena kirja olisi jylhä, mutta kuten Dekkarinetti valitti, miksi on suomentaminen aloitettu trilogian keskimmäisestä osasta?


Saturday, December 02, 2006

Diane Wynne Jones: Leijuva linna


Joululahjavinkki: tässä on juuri sopiva kirja fantasiasta pitäville 10-vuotiaille ja sitä vanhemmille. Herttainen, leikkisä ja sadunomainen.

Diane Wynne Jones on kirjoittanut Tuhannen ja Yhden Yön Tarinan. Kaikki tarvittava löytyy; köyhä mattokauppias, taikamatto, henki pullossa, prinsessa, jonka dzinni ryöstää, ja ilmassa leijuva palatsi. Tosin "Liikkuvan linnan" henkilöt alkavat sekaantua idän satuun hiukan yllättävin seurauksin - lopulta kaikki ei menekään niin kuin olisi luullut...

Nuorukainen Abdullan loputon itämainen kohteliaisuus antaa paljon tyyliä tarinalle. Näin hän puhuttelee taikamattoaan:

"Oi kudonnaisten kuningas, sinä olet sisustuskankaiden sulttaani ja minä vain surkea alamaisesi."

Majatalon emäntä on "emännistä ehtoisin" ja "eksyneen eränkävijän enkeli". Matosta tulee lopulta jopa "peloton palttina". Kunnioitukseni kääntäjälle Ville Viitaselle, joka on löytänyt soinnukkaat suomalaiset sanonnat epäilemättä erinomaisen edustavien englanninkielisten erikoisuuksien sijaan.

Friday, December 01, 2006

William J. Burroughs: Climate Change in Prehistory

Hankala kirja ensin kiinnostuneen maallikon luettavaksi, mutta kun on tarkkana, todellinen aarreaitta. Kirjoittaja antaa kerran tieteellisen termin lyhennyksineen (esim. Last Glacial Maximum, LGM) ja sen jälkeen käyttää johdonmukaisesti pelkkää kirjainlyhennettä. Vuosituhannet on ilmaistu lyhennyksin kya (tuhatta vuotta sitten; 35 000 vuotta sitten eli n. 33 000 eKr on 35 kya) ja ajanjaksot vastaavasti kyr, tuhannen vuoden jakso.

Kunhan tässä viidakossa alkaa selvitä, kirja on kiinnostava ja täynnä löytöjä. Ensin selvitetään, mihin muinaisen ilmaston mittaus perustuu. Minulle uusia keinoja siitepölytutkimuksen, meren pieneliöstön ja jäätikkökerrostumien lisäksi oli mm. kovakuoriaistutkimus; eri kuoriaiset viihtyvät erilaisissa ympäristöissä, ja niiden peitinsiivet säilyvät hyvin. Sitten kaivaudutaan mittausten kertomaan. Tietoja verrataan koko ajan toisiin, eri puolella maapalloa tehtyyn tutkimukseen; mikään ei jää yhden seikan varaan, vaan kaikki mahdollinen varmistetaan. Pohja pitää.

Ilmaston muutoksissa ei riitä pohtia, onko ilmasto eri aikoina kylmennyt, lämmennyt, kuivunut tai käynyt sateiseksi. Myös muutosten äkkinäisyys on tärkeää. Tässä suhteessa ihmiskunnalla on käynyt hyvä onni. Ilmasto oli äärimmäisen vaihteleva 100 kya asti, sen jälkeen muutokset ovat loiventuneet. Jääkausikin on siedettävä, jos tietää suunnilleen, millaista säätä seuraavana vuonna on odotettavissa. Tiedoksi; tämän hetken säävaihtelut ovat leppeitä tuulenvirejä muinaisuuteen verrattuna, eikä kukaan takaa, että sää säilyy näin ennustettavana. (Jos luulette, että hurrikaani Katrina oli jotakin, ajatelkaa makean veden järven Lake Agassizin tyhjenemistä Atlanttiin 8,2 kya, joka käänsi kaikki merivirrat ja muutti koko ilmaston

Ihmisten kulttuurievoluutio on johtunut paljolti säästä. Maanviljelyksen ja kaupunkikulttuurin ilmaantuminen 4 kya johtui siitä, että ensin oli erittäin edullinen sääjakso. Metsästäjä-keräilijät saattoivat asettua aloilleen ja tehdä paljon lapsia. Sitten sää yllättäen huononi - kylmemmäksi ja kuivemmaksi. Ihmiset joutuivat pakon ajamina viljelemään siihen asti keräämiään kasveja.

Luiden molekyylitutkimusten perusteella neandertalilaiset söivät lähes pelkkää lihaa, kun taas nykyihmiset nauttivat monipuolista ravintoa - kalaa ja kasveja. Niinpä neandertalilaisiin kolahti pahemmin arojen muuttuminen metsiksi, joissa suuria nisäkkäitä on paljon vähemmän. Nykyihmiset selvisivät, neandertalit eivät. (Tutkijan mukaan Neandertalin ihmiset olivat vaikuttavan jykeviä: "rugbyn pelaajat kalpenisivat kauhusta joutuessaan kiistaan neandertalin kanssa"; tämä oli sopeutumaa kylmään ja rasittavaan ilmastoon.)

VIelä yksi pieni, mutta yllättävä yksityiskohta; ihmiset alkoivat käyttää vaatteita noin 70 kya. Perustelu: ihmisten asuinpaikoilta löydetyt päätäit mutatoituivat n. 70 kya vaatetäiksi. Vaatetäi elää ihmisen iholla, mutta munii vaatteisiin. Siis ihmisillä täytyi silloin jo olla vaatteita, MOT.

Paljon ammennettavaa ja suurin osa aivan viime aikojen tutkimusta.