Luetut 2006-2011

My Photo
Name:
Location: Tampere, Finland

Vapaasti temmeltämässä kirjojen ja Internetin ihmemaassa. Erityinen mielenkiinto pieniin eriskummallisuuksiin tässä suuressa maailmassa.

Tässä arviointeja vuoden 2006-2011 aikana lukemistani kirjoista.

Tuesday, October 31, 2006

Kate Mosse: Labyrintti

Blogilandiassa kaipailtiin naisviihdettä. Tässä sitä on, ja varsin korkealaatuista. Graalista on kysymys, mutta enemmän kataareista.

Alice Tanner on auttamassa arkeologisella kaivauksella. Hän löytää luolan ja sieltä kammiosta oudon labyrintin ja kaksi luurankoa. Alicen hämmästykseksi löytö herättää kiukkua ja kiihkoa. Seuraa takaa-ajoa, vangitsemisia ja kuolemantapauksia. Alicen kertomuksen lomaan on sijoitettu historiallinen tarina kataarien uskonlahkon tuhosta 1100-luvulla. Päähenkilö on Alaïs, linnanvoudin tytär, jonka isä suojelee vanhaa, mystistä salaisuutta. Tämän salaisuuden vartijaksi Alaïs myös joutuu. Hänkin kokee väkivaltaa, kauhua ja petoksia. Alicen ja Alaïsin tarinat kietoutuvat johdonmukaisesti yhteen - monet henkilöt eivät ole sitä, miltä näyttävät, tai paremminkin monella henkilöllä on vastineensa kummassakin aikajaksossa.

Suositeltavaa viihdettä historiasta kiinnostuneille.


Sunday, October 29, 2006

Monica Ali: Brick Lane

Luin kirjan ensimmäisen kerran tammikuussa. Toinen lukukerta syvensi kokemusta. Nyt huomioni kiinnittyi sivuhenkilöihin, kuten lannistumattomaan Raziaan, jolla on kelvoton aviomies ja huumeita käyttävä poika. Traagisen idealistiseen tohtori Azadiin, joka onnettomasta kotielämästään huolimatta auttaa ja tukee bangladeshlaisyhteisöä. Aviomies Chanuun, joka liukuessaan alaspäin yhteiskunnan asteikolla saavuttaa sisäistä arvokkuutta. Ja tietenkin Nazneenin salavihkaiseen kasvuun arasta maalaistytöstä naiseksi.

Zadie Smithin "Valkoiset hampaat" kuvasi Englannin muslimifanaatikkoja räävittömän humoristisesti. Monica Alikin katselee nuorten miesten touhua sivusta ja huvittuneesti, mutta ymmärtäen. Kirja jää lopussa auki kuten elämäkin - onnistuuko Bangladeshiin jäänyt Hasima-sisar lopultakin valinnoissaan, kuoleeko koronkiskuri rouva Islam lopultakin, vapautuuko Razian poika huumeista.

Tavallista perhe-elämää kaiken lomassa; kiistoja murrosikäisten kanssa, juoruavia naapureita, pieniä onnen hetkiä kaiken keskellä. Samanlaisia olemme kaikki.

Thursday, October 26, 2006

Jukka Koskelainen: Anteeksi häiriö, mutta tämä on vallankumous

Muistanpa kaskun, jossa emäntä ei ehtinyt kirkkoon. Hän lähetti isännän tilalleen. Kun isäntä tuli kotiin, emäntä kyselemään:

- No, mistä se pappi puhui?
- Synnistä.
- Niin, mutta mitä se sanoi?
- Oli vastaan.

Siinä on tämän kirjan anti, kun synnin tilalle pannaan Hugo Chavez, Fidel Castro, Gabriel Garcia Marquez tai Meksikon sissipäällikkö Marcos.

En minä epäile Koskelaisen tietoja, onhan hän asunut viisi vuotta Venezuelassa. Olisin vain odottanut, että kun kirjalla on sellainen nimi, siinä olisi edes ripaus ironiaa tai huumoria.

Tuesday, October 24, 2006

Arturo Pérez-Reverte: Yhdeksäs portti

Suurin suosikkini Pérez-Reverten kirjoista. Lucas Corso etsii ammatikseen harvinaisia kirjoja toimeksiantajilleen. Erityisen kunniallinen hän ei ole, mutta eivät ole hänen toimeksiantajansakaan. Boris Balkan kohtaa Corson ensi kertaa:

"Seurasin Corsoa tarkasti ja panin merkille, että hän puolittain hymyili istuessaan nojatuoliin. Se oli umpikujaan joutuneen kaniinin poikamainen virnistys, sellainen, joka saa piirroselokuvissa yleisön myötätunnon välittömästi puolelleen. Ajan myötä sain tietää, että hän saattoi hymyillä myös kuin riutunut, armoton susi, ja että hän kykeni loihtimaan kasvoilleen kumman ilmeen tahansa kulloisenkin tilanteen mukaan."

Corso saa kaksi toimeksiantoa samanaikaisesti. Kirjakauppias Flavio La Ponte on ostanut sittemmin itsemurhan tehneeltä Enrique Tailleferiltä luvun "Kolmesta muskettisoturista" nimeltään "Anjoun viini" ja haluaa Corson tarkistavan, onko se todella Dumasin itsensä kirjoittamaa, aitoa tekstiä. Varo Borja taas luovuttaa hänelle kirjan "Yhdeksän porttia". Kirjan kustantaja poltettiin roviolla kirjoineen, koska alkuperäisen kirjoittajan uskotaan olleen itse Lucifer, ja sen oikein tulkinneen pystyvän kutsumaan paholaista. Kirjaa sanotaan olevan jäljellä yksi ainoa kappale. Niitä on kolme. Varo Borja haluaa Corson tutkivan kaksi muuta teosta, vertaavan niitä hänen kappaleeseensa ja selvittävän, mikä kolmesta on aito.

Corson tehtävästä tulee hankala ja mutkikas. "Yhdeksän portin" kolmea kappaletta vainoaa kuolema, "Anjoun viiniä" taas jäljittävät Mylady ja Rochefort, "Kolmen muskettisoturin" vanhat vainoojat. Corso saa onnekseen puolelleen opiskelijatytön, joka vihjaa olevansa paholainen ja saaneensa tehtäväkseen suojella Corsoa.

Kirja kuljettaa lukijaa bibliofiilien merkillisessä maailmassa parhaaseen seikkailutyyliin liikkuen notkeasti tragediasta farssiin. Lopussa odottaa yllätys - no, parikin yllätystä, mm. kardinaali Richelieu itse. Ehdoton kirja ainakin kirjafriikeille.

Saturday, October 21, 2006

Håkan Nesser: Carambole

Kolme tapettua ihmistä. Ei silminnäkijöitä, ei johtolankoja, eikä mitään yhteyttä uhrien välillä. Tässä poliisin lähtökohta.

Minun piti tarkistaa termi "carambole". Se on biljardipelin muunnos, jossa pyritään osumaan omalla pallolla kahteen eri palloon. Sopiva nimi tälle kirjalle; murhaaja pelaa carambolea. Håkan Nesser on ruotsalainen kirjailija, joka sijoittaa kirjansa jonkinlaiseen EU-landiaan. Paikannimet ovat hollantilaisia, poliisien nimet ihan mitä tahansa (mukaan lukien Joensuu). Kieli ei ole yhtä rävkkää kuin Arne Dahlilla, ihmiset huomattavasti ohuempia kuin vaikkapa Lawrence Sandersilla, juoni kelvollinen.

Aika keskinkertaista minun makuuni. Luulen lukeneeni ennenkin Håkan Nesseriä, mutta yksikään kirja ei ole jäänyt mieleen. Se kertoo minulle riittävästi. Voivat ne silti käteen tarttua vastaisuudessakin, joskaan eivät muistiin.

Friday, October 20, 2006

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Kustantaja nimeää "Lumikon" maagiseksi realismiksi. Kirjailija itse käyttää nimitystä reaalifantasia. Kirjaa voi myös jossakin määrin pitää mysteeri-, kauhu- tai jännityskirjana. Koska pidän eniten asioista, joita minun on vaikein määritellä, ilmoitan pitäväni tästä kirjasta. Määrittelemättömästi.

Lukiessani Pasi Ilmari Jääskeläisen blogia "Jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seura" (suositeltavaa oheislukemista kirjan ystäville) ajattelin, että viihtyisin kovasti Pasi Ilmari Jääskeläisen pään sisässä, jos sinne jotenkin pääsisi. Jossakin vaiheessa "Lumikkoa" lukiessani aloin epäillä. Siellä on varsin pelottavia kolkkia, joihin olisi paha eksyä ja vaikea päästä pois. Vähän kuin se C.S.Lewisin saari, jolla "unet - eivät päiväunet tai unelmat - ovat tosia".

En tiedä, miten paljon verta, hikä ja kyyneleitä kirjoittaminen tosiasiassa Pasi Ilmari Jääskeläiseltä on vaatinut, mutta kirjan lauseet ja eteneminen ovat kuin nukkuvan lapsen hengitys - raikasta, kepeää ja vaivatonta. Katsojalle tulee hyvä mieli ja hän hiipii pois, ettei lapsi vain heräisi.

Muta siltä kirjarutolta kaiki tahot kirjastoani varjelkoot!

Tuesday, October 17, 2006

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

On vuosi 1962. Kanadan lennoston Jack tuo perheensä - kanadanranskalaisen vaimonsa Mimin ja lapset Miken ja Madeleinen - Saksassa sijainneesta tukikohdasta kanadalaiseen Centralian lentotukikohtaan.

Jokainen palanen, jokainen tukikohta on samanlainen kuin muut, joten kansakunta on siinä mielessä yhtenäinen. Samalla lailla kuin missä vain voi kävellä katoliseen kirkkoon kuuntelemaan messua latinaksi, voi mennä tukikohtaan - siis varuskuntaan - missä tahansa maailmankolkassa ja hahmottaa sen heti: vapaa-ajan keskus, kirkot - katolinen ja protestanttinen - postitoimisto, pankki ja paloasema, paraatikenttä, kirjasto, lentokenttä ja se talo, jossa isä on töissä. Ja kauppa jossa myydään ruokaa ja kaikkea muuta - Euroopassa he oppivat kaupan amerikkalaisen nimen PX.

Jos asuu kantahenkilökunnan asunnoissa, KHK:n taloissa, talokin on tuttu. Malleja on muutama, talot ovat varhaista esikaupunkityyliä, enimmäkseen paritaloja, joukossa muutama pikkuruinen omakotitalo ja yksi iso talo, jossa asuu lennoston komentaja. Hänen talonsa nurmikolla on lipputanko.

Sota on ohi, vaikka useimmilla lennostossa on siitä vielä omakohtaisia muistoja. Jack ei ehtinyt taisteluun, hänen koneensa putosi harjoituslennolla. Hän on huolissaan perheensä puolesta. Tulee Kuuban ohjuskriisiä, Amerikan presidentin murhaa. KHK:n alueella lapset ja vaimo ovat sentään turvassa. Ei kestä kauaa ennen kuin Jackille ja hänen yhdeksänvuotiaalle tyttärelleen Madeleinelle valkenee, että viattomuus on sama asia kuin tietämättömyys. Ja tietämättömyys on maailman vaarallisin asia.

Kirja alkaa yksinkertaisesti, mutta sitä mukaa kun henkilöt vajoavat kerros kerrokselta syvemmälle, myös lukija vajoaa. Tarinan maailma ottaa ahdistavana mukaansa. Kirja ei päästä irti. Sitä on pakko seurata loppuun asti samoin kuin henkilöt joutuvat seuraamaan tekojansa loppuun asti. Pahimmalta tuntuu se, miten luottamus murtuu juuri niitä henkilöitä kohtaan, joiden pitäisi olla luotettavimpia; ja miten juuri nämä - huolettomat vastuuseen saattajat - pääsevät luiskahtamaan pakoon. Ei maailma saisi tällainen olla. Nukkekodit ja hyvin leikatut nurmikot eivät saisi olla vain pintaa, jonka alla väijyvät moraaliset monimutkaisuudet, petokset ja joillekin ihmisille tuho.

"Linnuntietä" on myös erittäin kanadalainen kirja. Osoittelematta tuodaan esiin kanadalaisten suhtautuminen amerikkalaisiin, kaksikielisyys, suhde intiaanehin ja hankala asema maailmankriiseissä - erillään, mutta uhan alaisena. Tämä kirja pitää lukea toisenkin kerran. Ja ehkä kolmannenkin.

Monday, October 16, 2006

Mika Waltari: Mikael Karvajalka

Tästä kirjasta saan kiittää Kemppistä, joka ylisti "Mikael Karvajalkaa" niin, että mielenkiintoni heräsi. Olinhan minä kirjan lukenut hyvin nuorena ja idealistisena enkä pitänyt yhtään. Silloin minulla oli kypsymättömiä ideoita siitä, että sankarit eivät puhu rahasta, hyvät ovat hyviä ja pahat pahoja - enkä tuntenut tarpeeksi Euroopan historiaa. Nyt, jonkin verran kypsyneemmässä iässä, löysin "Mikael Karvajalassa" maailman parhaan seikkailukirjan, oivallisen historiaoppaan ja viisaan kuvauksen ihmisistä, heidän heikkouksistaan ja hyvyyksistään.

Mikael Karvajalka syntyy syrjäisessä Turussa. Hän saa onnekseen kumppanikseen jo lapsena ison ja vahvan Antin, jota Mikael koko kirjan ajan haluaa pitää tyhmänä miespoloisena, mutta joka on näyte vankasta talonpoikaisjärjestä. Anttikin kehittyy kiltistä maalaispojasta kylmäveriseksi palkkasoturiksi, vaikka se ylemmyydentuntoiselta Mikaelilta jää huomaamatta. Mikael itse kypsyy viattomasta ja typerästä pojasta huomattavasti surullisemmaksi ja kyynisemmäksi mieheksi matkallaan Euroopan halki. Salaovelasta kertomatyylistä viittaan kohtaan, jossa Mikael sanoo jostakin tapahtumasta, että siitä on liikkeellä kaikenlaisia ilkeitä tarinoita, joten nyt hän kertoo tapahtumat jokseenkin siten kuin ne tapahtuivat. Tuo pieni sana "jokseenkin" jaksaa askarruttaa.

Seuraavalla otteella on jotakin sanottavaa nykypäivänäkin:

"Pelkäsin vakavasti hyvästeleväni häntä viimeisen kerran kaikkien kauhistuttavien tarinoiden johdosta, jotka Venetsiasta ja Unkarista kulkeutuivat koko kristikuntaan turkkilaisten armottomasta julmuudesta. Turkkilaiset eivät näet tunteneet lainkaan hyvän sodan käsitettä, vaan kävivät vain pahaa sotaa hakaten usein maahan kohtaamansa joukot viimeiseen mieheen vankeja ottamatta. Samalla tavoin menettelivät tosin myös Unkarin ylhäiset kreivit ja sotapäälliköt kuljettaen jopa korkeiden pashojen päitä voitonmerkkeinä keihäidensä kärjissä ajattelematta hyviä lunnaita, joita olisivat voineet ansaita vangeistaan. Mutta tämä oli luonnollista ja ymmärrettävää, koska turkkilaiset olivat pakanoita ja vääräuskoisia, niin että heidän tappamisensa oli otollinen teko Jumalan edessä, kun taas turkkilaiset tappaessaan vankejaan tappoivat Kristuksen veren lunastamia ihmisiä, mikä oli häpeällistä ja väärin ja vastoin kaikkea kansojen oikeutta."


Euroopan kuohuvimmasta ajanjaksosta löytyy tapahtumia Mikaelin ja Antin matkoille Tukholman verilöylystä Rooman ryöstöön. Suositellaan yli kolmekymmenvuotiaille - älkää toistako minun erehdystäni ja lukeko liian nuorina (paitsi, jos olette viisaampia maailman suhteen kuin minä olin).

Saturday, October 14, 2006

Arne Dahl: Eurooppa Blues

Arne Dahlin A-ryhmä on taas vauhdissa. Skansenin ahmat syövät miehen. Kahdeksan prostituoitua katoaa. Vanhus matkustaa Tukholman maanalaisella ja ajattelee nenätöntä miestä. Ja liidunvalkoinen suomenruotsalainen poliisi istuu neljän liidunvalkoisen lapsensa ja yhtä valkoisen vaimonsa kanssa Italian hiekkarannalla ja ajattelee Paratiisia.

Arne Dahl liikkuu sujuvasti yhdistyneessä Euroopassa - tällä kertaa reitti käy Italiassa, Ukrainassa, Saksassa ja tietysti Skansenilla. Hirsipuuhuumori on edelleenkin leimallista Dahlia: Kännykkävaras maanalaisen asemalla jää toiseksi uhrilleen ja mielettömästä vastarinnastaan huolimatta laahataan kiskoille.

Sitten hän olikin jo aivan poikki.

Arne Dahlin poliisit eivät ehdi Henning Mankellin tarkastaja Wallanderin tapaan potea flunssaa ja pohtia maailman vääryyksiä. Krapulaa he kyllä potevat. Tämän kirjan tietoisku: kun ui kloorivedessä hiukset valkaistuna, saa vihreän tukan. Sitten työtoverit alkavat kutsua vihannekseksi.

Friday, October 13, 2006

Patricia McKillip: Unohdettu Ombria

Lopultakin on saatu McKillipiä suomeksi. Ombria on maailman vanhin kaupunki. Prinssi kuolee, ja perijä on lapsi. Kaupunkia hallitsee Musta Helmi, Kyel-lapsen holhooja ja häijy velho. Kyelistä välittää vain Ducon, äpäräserkku, ja Lydea, prinssin rakastajatar, jonka Musta Helmi ensi töikseen karkottaa kaupungin kaduille kuolemaan.

Ombria sisältää kuitenkin kolme kaupunkia. Näkyvän, päivänvalokaupungin lisäksi on alamaailma, maanalainen kaupunki. Kun kaupunkia on rakennettu, sen alle ovat jääneet entiset rakennukset, kuilut ja käytävät, jotka harva tuntee. Siellä hallitsee toinen noita, Faey. Kerrotaan myös tarinoita varjokaupungista, kauniimmasta ja unenomaisesta. Kun Helmen, Faeyn, Faeyn vahakkaan Magin, Lydean, Duconin ja Kyelin tarinat kietoutuvat toisiinsa, myös varjokaupunki tulee lähemmäs.

Toivoisin fantasian rakastajien löytävän McKillipin. Tämä ei ole sitä tavanomaista ratsastusta taikaesineiden perässä, vaan tarina unista ja ihmeistä.

Thursday, October 12, 2006

Pierre-Michel Bertrand: Väärän käden maailma

Vasenkätisten historiaa. Bertrand on ranskalainen ja sen huomaa. Hän on myös vasenkätinen, ja senkin huomaa.

Vaikka suurin huomio kirjassa kiinnitetäänkin ranskan kielen sanontoihin ja ranskalaisiin historian lähteisiin, asiaa löytyy myös suomalaisille - otetaanhan meilläkin "lusikka kauniiseen käteen". Kiinnostavaa on myös, että vasenkätisiä on itse asiassa joka viides. Viiltäjä-Jack ei ollut vasenkätinen, Leonardo da Vinci oli.

Bertrandin teoria vasenkätisyyden pahuudesta on hiukan vaikea niellä vaikkakin ajatuksen arvoinen. Hänen mukaansa muinoin palvottiin aurinkoa. Kun kumartaa auringolle itään, josta se nousee, oikea käsi on etelän, auringon kierron puolella. Vasen käsi on pohjoisen ja pimeyden käsi. Ajatus sekin.

Wednesday, October 11, 2006

Sarah Lefanu: In the Chinks of the World Machine

Kirja feminismistä ja science fictionista. Kirja on painettu vuonna 1988. Siitä näkyy, miten nopeasti science fiction -maailma muuttuu. Kirjan lukemisella on nykyään lähinnä historiallista arvoa; kirjoitusaikana naiset olivat tulossa science fiction -kirjoittajien ryhmään, nyt he ovat jo poistumassa siitä fantasiaan. Moni huomattava kirjailija ja kirja on syntynyt vasta Sarah Lefanun tutkielman kirjoittamisen jälkeen.

Arvioinnit feminismistä science fictionissa yleensä ovat silti vielä nykyäänkin arvokkaita. Erityisesti käsitellyistä kirjailijoista James Tiptree Jr:n esittely on säilyvää tietoa (koska hän on kuollut). Ursula LeGuin kirjoitti runsaasti vuoden 1988 jälkeen ja moni tärkeä naiskirjailija ei ollut vielä edes aloittanut. Lefanun kirjaan sopii sama kuin moneen muuhunkin murroskohdassa kirjoitettuun; ne vanhenevat, mutta säilyttävät aikansa kuvan ja ovat siksi arvokkaita.

Friday, October 06, 2006

Sue Grafton: R niin kuin raha

Sue Graftonin kirjat ovat jo jonkin aikaa käyneet vähän velton oloisiksi, mutta tässä on taas jämäkkyyttä. Tällä kertaa Kinsey joutuu toisen pyöritettäväksi. Hän saa lapsenlikan homman - Reba Laffertyn isä palkkaa hänet huolehtimaan vankilasta vapautuvasta tyttärestään, hoitamaan hänet ehdonalaisvalvojan luo, AA-kerhoon ja sen sellaista. Homma muuttuu vauhdikkaaksi, koska Reba on vauhdikas nainen ja rupeaa panemaan asioita uusiksi.

Siinä sivussa Kinsey yrittää hoitaa lemmenpuuhia - vuokraisäntänsä ja omiaan. Paljon niihin ei aikaa jää, kun perässä on poliisi, FBI, verovirasto ja eräitä muita toimistoja. Hampurilaisia sentään ehditään syödä. Vauhdikasta luettavaa.

Wednesday, October 04, 2006

William Shakespeare: Paljo melua tyhjästä

Otsikossa ei ole kirjoitusvirhettä. Luen Paavo Cajanderin suomennosta, ja tämä on hänen näkemyksensä näytelmän nimestä.

On vaikea lukea näytelmää ajattelematta elokuvaa. "Paljo melua tyhjästä" oli Shakespearen aikana hänen suosituimpia näytelmiään ja tunnettiin nimellä "Benedict ja Beatrice". Ei ihme. Pääpari on häkellyttävä. Shakespearen aikaan avioliitto oli eri juttu kuin nykyään, mutta minä aina raivostun tällaisista. Claudio näkee Heron ja rakastuu. Sitten hän kysyy tytön taloudellista tilannetta ja saa kuulla, että tämä perii isänsä. Silloin rakkaus vasta roihahtaa. Sitten paljastuu, että hän on kyllä nähnyt Heron aikaisemminkin, mutta kun sota on ohi ja on aikaa avioliitolle, hän rupeaa harkitsemaan avioitumista. Hero on sopivin ehdokas, joten...

Sitten tarinan konna järjestää pahuuksissaan juonen, jossa palvelustyttö puhuttelee rakastajaansa Heron ikkunasta. Tämä riittää todisteeksi Heron uskottomuudesta, ja sulhanen hylkää hänet julkisesti kirkon portailla. Ei mitään kyselyä lisätodisteista, ei keskustelua tytön kanssa, ei asian hoitamista hienovaraisesti. (Tietenkin tajuan, että näytelmässä pitää olla draamaa, mutta silti...)

Sitten paljastuu, että Hero on viaton. Heti mennään uudelleen onnellisesti naimisiin sen sijaan, että Hero kehottaisi sulhasta tunkemaan päänsä sinne, missä aurinko ei paista. Isänsä perijänä hän saisi kenet tahansa, mutta niin sitä mennään naimisiin kuin määkivä lammas. Tähän verraten Beatrice on tulta ja tappuraa, ja Benedict osoittautuu kelpo mieheksi ja valittunsa arvoiseksi. Hurraa Emma Thompsonille ja Kenneth Branaghille (taas olen elokuvassa).

Monday, October 02, 2006

Alastair Reynolds: Lunastuksen arkki

Kun luin ensimmäisen Alastair Reynoldsin kirjan, "Ilmestysten avaruus", odotin siihen välitöntä jatko-osaa. Pettymyksekseni seuraavat kirjat, "Kuilukaupunki I ja II", näyttivät olevan jostakin aivan muusta. Nyt "Lunastuksen arkki" sitookin kaikki edelliset yhteen, niin että Kuilukaupunki löytää tärkeän paikkansa kokonaisuudessa. Seuraavaksi odotan kieli pitkällä jatkoa.

Reynoldsin kirjat ovat yhdistelmä avaruusoopperaa ja kovaa tiedettä. Tiedeosuus menee välillä pääni yli niin että viuhuu, mutta se vika paranee varmaan lukemalla kirjat toisen kerran ja hitaasti. Kirjat kannattaa muutenkin lukea toisen kerran ja hitaasti. Tällaiselle vanhalle science fictionin harrastajalle ne ovat erittäin palkitsevia. Sivutuotteena Reynoldislla on oma teoriansa siitä, miksi emme ole löytäneet avaruudesta muuta älyä kuin omamme - hänen tulkintansa on häkellyttävä.

Suositeltavia kirjoja niille, joita nanotekniikka, massahitaus ja sen sellainen kiehtoo.

Sunday, October 01, 2006

Åsa Larsson: Sudentaival

Joku arvostelija paheksui sitä, että Åsa Larsson on kirjoittanut jo toisen kirjan papeista. Minusta se ei ole tämän kirjan kantava idea. Idea on pikemminkin naisten asema äijäkulttuurissa. Pastori Mildred Nilsson on oka Kiirunan lihassa. Hän on naispappi; hän perustaa seuran pahoinpidellyille naisille; hän haluaa metsästysseuran pois kirkon metsistä; hän paljastaa rahakavalluksia. (Hän on myös lesbo, mutta se pysyy yhteisöltä salassa.) Hänet murhataan. Poliisi ei löydä murhaajaa, koska kukaan ei puhu mitään.

Rebecka Martinsson, "Aurinkomyrskyn" sankaritar, toipuu huonosti rankoista kokemuksistaan. Hän ei pysty palaamaan työhönsä asianajajana, koska kukaan ei ymmärrä hänen sisäistä tilaansa. Hän lähtee työtoverin mukana Kiirunaan hoitamaan pientä asianajojuttua ja jää paikkakunnalle kipujensa kanssa.

Rebeckalla on hyvin pieni osa papin murhan selvittelyssä; hän antaa poliisille papereita, jotka miehet ovat salanneet. Mildred itse - hyvin elävänä läsnäolona - vaikuttaa asioihin kuolemansa jälkeenkin. Kiirunan ihmiset elävät kirjassa sairastuneina mykkyyteen - Suomen maaseudullakin on näitä itsensä kanssa kipuilevia äänettömiä maalaismiehiä - nimenomaan miehiä, vaikka Kiirunan naisetkaan eivät pahasti tuntojaan tilittele.

Suden matkaa Kiirunaan seurataan välikertomuksena. Tunnustan, että sen symbolinen merkitys ei minulle oikein avaudu. Kirjailijan kiitoksissa Åsa Larsson lupaa, että Rebecka selviää, joten uusi kirja seurannee. Tästä rotkosta ei uskoisi kenenkään selviävän, mutta ehkä Rebeckalla loppujen lopuksi on riittävästi sisua.

Kumma yhteensattuma - juuri lukemassani Anna Janssonin kirjassa kuvataan suloinen kehitysvammainen, ja tässäkin kirjassa "ihana poika" Nalle on tärkeässä roolissa. Ehkä sillä sudella sentään on merkityksensä - ainakin koirat ja kissat ovat Kiirunan asukkaille ihmisiä tärkeämpiä. Varoitus: kirjassa on tunteita ravistelevia kohtauksia.