Juha Valste: Apinasta ihmiseksi

Tiedot ihmisen evoluutiosta muuttuvat niin hyvää vauhtia, että jokainen kirja on jo syntyessään hiukan vanhentunut. Hyvä asia, että tutkijat silti jaksavat näitä kirjoja tehdä. Juha Valsteen kirja on luettava ja informatiivinen ja vuonna 2004 julkaistuna ajan tasallakin. Joka päivä oppii jotakin uutta.

Ilahduttavaa, että Juha Valste jaksaa antaa myös taustatietoa evoluutiosta, iänmäärityksistä ja siitä, miten sukulaisuuksia tutkitaan. Valitettava osoitus tämän hetken yleisestä tiedon tasosta on, että tällaisessa kirjassa täytyy mainita sana "kreationismi". En viitsisi moittia peruskoulua, koska opettajat varmaan parhaansa yrittävät, mutta huono on tietämyksen taso, jos asiallisen tieteellisen teoksen on viitattava moiseen.

Yksi pikku juttu: eri apina- ja esi-ihmisten nimien suomennokset avautuvat hieman vaikeasti. Pelkkä kirjoitustavan muutos tekisi asian selvemmäksi. Ainakin minusta "turkananesi-ihminen"hamottui vaikeasti. "Turkanan esi-ihminen" olisi ollut selkeämpi.

Sarah Waters: Silmänkääntäjä

Taikureista on sanonta: "Ne tekevät sen peileillä." Tämä kirja on taikurin työtä, se on tehty peileillä.

Viktoriaanisen Lontoon slummissa asuu Sue. Hänen kasvatusäitinsä on enkelintekijä, nainen, joka ottaa hoitoonsa aviottomia lapsia ja joko antaa niiden kuolla tai myy ne kerjäläisille tai nokikolareille. Rouva Sucksbyn asuinkumppani hrra Ibbs taas on varkaiden luukuttaja. Rouva Sucksby pitää kuitenkin hyvää huolta Suesta eikä anna hänestä tulla taskuvarasta tai prostituoitua. Hänen oma lapsensa on kuollut, hän sanoo, ja Suessa hän näkee tyttärensä.

Kun Sue on 17-vuotias, taloon tulee Gentlemanni-nimellä tunnettu herrasmiesroisto, jolla on suunnitelma. Siihen tarvitaan Suea. Gentlemanni on löytänyt maaseudulta kartanon, jota pitää vanha, hullu erakko. Mies elää vain kirjoilleen. Hänellä on sisarentytär Maud, myös 17-vuotias. Gentlemanni on päässyt taloon järjestämään vanhuksen piirrokokoelmaa. Hän sanoo saaneensa Maudin rakastumaan itseensä. Tytölle on tulossa suuri perintö, mutta vasta, kun hän on naimisissa. Nyt Gentlemanni tarvitsee Suen apua. Suen pitää mennä Maudille palvelijaksi ja auttaa Gentlemannia taivuttelemaan Maud karkaamaan hänen kanssaan ja menemään salaa naimisiin. Sitten Gentlemanni toimittaa Maudin hullujenhuoneeseen, pitää omaisuuteen ja avun palkkana maksaa Suelle osuuden. Maudille siitä ei ole haittaa, hän sanoo, tyttö on jo muutenkin omituinen ja hänen paikkansa olisi joka tapauksessa hullujen joukossa.

Rouva Sucksby yllyttää Sueta, ja tyttö suostuu. Tästä alkaa peilien ja varjojen leikki, jonka synkät yllätyskäänteet pitivät kirjan tiukasti sormissani kaikki yli 600 sivua. Lukijanurani aikana olen harvoin tavannut yhtä yllättäviä käänteitä ja samalla rikasta ja synkkää tarinaa.

Arturo Pérez-Reverte: Rummunkalvo

Hakkeri tunkeutuu Vatikaanin suojattuun tietokoneverkkoon ja lähettää paaville mystisen viestin. "Kirkko tappaa puolustautuakseen" on viestin pääsisältö. Kirkko on Neitsyt Marian Kyynelten kirkko Sevillassa. Vatikaanin tiedustelupalvelu lähettää kokeneen soturinsa, isä Quartin, tutkimaan asiaa ja paljastamaan hakkerin.

Sevillan kaupungissa ei ole helppo paljastaa mitään. Isä Quart törmää flamencotanssijoihin, entisiin härkätaistelijoihin, iäkkäisiin herttuattariin ja heidän kauniisiin tyttäriinsä, ikkunassa vilkuttaviin aaveisiin, joella purjehtiviin menneiden aikojen kuunareihin, tähtitiedettä harrastaviin kyläpappeihin ja ennen kaikkea kirkkoon, joka tappaa puolustautuakseen, ja sen salaisuuteen.

Joitakin kirjoja ymmärtää, toisia vain rakastaa. Minun kohdallani "Rummunkalvo" kuuluu viimeksi mainittuun lajiin. Käännän vaivalloisesti sen salakirjoitusta, jossa pohditaan ihmisen asemaa maailmankaikkeudessa ja uskonnon asemaa nykymaailmassa. Isä Quart on temppeliherra Hattinin taistelun raunioilla, kuva, jota hän itse usein käyttää. Isä Ferro etsii uskoaan tähtien välistä, tyhjästä avaruudesta. Ja Sevillassa kukkivat appelsiinit, mustalaismusiikki soi ja Carlotan haamu hymyilee puutarhan tornissa, kun hän odottaa ajat sitten merelle kadonnutta urheaa kapteeniaan. Uskonto takoo rumpua, jonka kalvo on tehty pappien nahasta, ja ääni kaikuu tyhjällä taistelukentällä, jossa ristiretkeläisten luurangot lahoavat.

Claire Tomalin: Jane Austen

Jane Austen oli vanhapiika, jolle ei tapahtunut koskaan mitään. Hän kirjoitti kirjoja salaa perheeltään, ja sitten hän kuoli.

Ja katin kontit. Janen suuri suku ja merkilliset naapurit olisivat voineet olla aihe kokonaiseen skandaalikirjojen sarjaan. Hänen varakas tätinsä pidätettiin myymälävarkaudesta ja oli vähällä päätyä hirteen. Hänen serkkunsa, Warren Hastingsin avioton tytär, nai ranskalaisen valekreivin, joka mestattiin giljotiinissa. Hän veljensä ystävystyi venäläisten ranskalaisen vakoojan kanssa, joka nai näyttelijättären ja tuli palvelijansa murhaamaksi. Lisäksi vararikkoja, laivastoseikkailuja (kaksi Janen veljistä oli meriupseereita), äkillisiä kuolemantapauksia ja muuta järkyttävää.

Jane itse koki yhden vakavan rakkausseikkailun ja kaksi kosintaa; hän oli koko ajan vaunuissa matkalla linnasta ja asunnosta toiseen; hän osallistui suuren sukunsa kaikkiin tapahtumiin; hän koki suurta köyhyyttä ja äkillistä vaurastumista. Ihmetyttää, että hän koskaan ehti kirjoittaa mitään.

Onneksi ehti. Claire Tomalinin pätevä ja hauska kirja esittää myös kirjallisuusarvostelut Janen kirjoista sekä suvun ja muiden aikalaisten mielipiteet. Jane ei suinkaan piiloitellut kirjoituksiaan, vaan luki niitä ääneen perheelleen. Claire Tomalin on muuten eri mieltä Carol Shieldsin kanssa kirjoista. Jokaisella Jane Austenin ihailijalla on oma, hellitty mielipiteensä, joita on hauska peilata toisten mielipiteisiin. Clairelta sain esimerkiksi sen havainnon, että kun Fanny Price ei päässyt Southamptonista Mansfield Parkiin suvun kohtalonhetkinä, koska kukaan ei ehtinyt hakea häntä, Jane Austen kirjoitti sydämestään; hänellä oli useasti vastaava kokemus.

Kansikuvan piirros Jane Austenista on hänen sisarensa Cassandran tekemä. Omituista kyllä, Jane oli ainoa perheenjäsen, josta ei ole muotokuvaa (lukuunottamatta vajaata veljeä Georgea). Tuntuu siltä, että joko Cassandra ei ollut hyvä piirtäjä tai sitten sisaruksilla oli väleissään huono hetki. Jane ei ole voinut olla ihan noin happamen näköinen.

Tämä taitaa todella olla SE elämäkerta Jane Austenista.

John Hersey: Hiroshima

Tätä kirjaa mainostettiin "parhaana Hiroshima-aiheisena dokumenttina". Minusta kirja oli suuri pettymys.

Kun halutaan tietää jotakin Hiroshimasta, halutaan mielestäni tietää kaksi asiaa: mitä oikeastaan tapahtui, täsmälleen, ja miltä se tuntui. Hersey ei vastaa kumpaankaan kysymykseen. Alussa on lyhyt, kuivakka selostus muutaman Hiroshiman henkiinjääneen kokemuksista - lähinnä poliisiraportin luonteisesti. Sitten seurataan heidän elämäänsä edelleen raporttityyliin. Koko Hiroshima saadaan tuntumaan normaalilta liikenneonnettomuudelta - liikenneonnettomuuksienkin kuvauksiin saadaan enemmän tunnetta ja empatiaa.

Se se on. John Herseyltä puuttuu täydelleen empatia.

Paras lukemani Hiroshima-dokumentti on edelleen se ensimmäinen, joka iski suoraan silmien väliin: Hachiya Michihiko: Hirosiman päiväkirja. Kun haluaa tietää, miltä se tuntui ja mitä sen jälkeen tapahtui, voi lukea Masuji Ibusen romaanin "Musta sade". Atomipommin etiikka tulee parhaiten esiin Peter Englundin esseekokoelmassa "Kirjeitä nollapisteestä". Herseyn voi unohtaa.

Ursula LeGuin: Pimeälipas

Ursula LeGuinin novelleja uutena kokoelmana - valitettavasti valitut novellit ovat pääasiassa tuttuja. Lukiessani huomaan parhaiten hänen kuultavan kauniin kielensä, jonka Johanna Vainikainen-Uusitalo tuo hyvin esiin. Poikkeus on Veikko Rekusen kääntämä novelli "Jotka Omelasista poistuvat". Se on aina ollut hämmentävintä ja mieleenpainuvinta LeGuinia (kaikessa yksinkertaisuudessaan ja Dostojevskilta lainatussa ideassaan), mutta Rekusen käännöksestä puuttuu selkeää läpinäkyvyyttä, jota Johanna Vainikainen-Uusitalon käännöksissä on. No, Rekusen käännös on fantasiakääntämisen alkuajoilta, joten annetaan se anteeksi.

Markku Kekäläinen - Pertti Jokivuori - Kai Heikkilä: Eroksen aika

Caravaggio: Narkissos

Kolmen tutkijan mielenkiintoinen kirja tutkii erotiikan ja seksuaalisuuden historiaa sosiaalisesta näkökulmasta. Kirja on täynnä hienoja oivalluksia ja ajatuksia herättäviä näkökulmia. Tutkijat ovat kiinnostuneet myös homoseksuaalisuudesta ja sen historiasta. Pedofiliaa ei edes mainita, vaikka muut seksuaalisuuden lajit saavat huomiota.

Tässä sitaatti osoittamaan tarkastelun suuntaa:

Ihmisruumis sellaisena-kuin-se-on on jotakin, josta ei vielä paljon voida sanoa. Ruumis onkin kuin verkossa oleva reikä; se voidaan havaita rajojensa ansiosta, mutta sisältä se on tyhjä. Ruumis haluineen ja tarpeineen on itsesään määrittelemätön, se saa sisältönsä ympäröivästä kulttuurista, niistä ajattelutavoista, joilla puhumme ruumiillisuudestamme ja sen osana seksuaalisuudestamme.

Peter Lodenius: Bushin uusi maailma

Peter Lodenius on Ny Tid -lehden päätoimittaja. "Bushin uusi maailma" on julkaistu vuonna 2003, joten se ei ole täysin tämän hetken tasalla. Varsin hyvin se ennakoi tämän hetken tilannetta ja antaa karmivan kuvan uuskonservatiiveista, jotka Bushin johdolla nyt maailmaa hallitsevat. Samaten Bushin tausta, oikeistokristityt, ovat hahmoja suoraan painajaisista - vai mitä on sanottava ihmisistä, jotka vastustavat kaikkia rauhanpyrkimyksiä, koska he odottavat ja toivovat Armageddonia lähitulevaisuudessa? (Esimerkkinä olkoon Rapture Index, jota jatkuvasti päivitetään - rapture tarkoittaa uskovaisten "ylöstempaamista" ja vinkin sivustosta sain Peter Lodeniuksen kirjasta).

Andre Norton & Mercedes Lackey: Elvenblood

Elvenbane päättyi siihen, että velhot hylkäsivät vanhan linnoituksensa ja löysivät uuden salaisen paikan. Nuoret puoliveriset oppivat omaa taikuuttaan Shanan johdolla, mutta vanhat velhot eivät kaikki hyväksy sitä, että nuoriso ottaa vallan. Shana johtaa lohikäärmeveljensä Kemalin, vanhan lohikäärme Kalamadean ja nuoren puoliverisen Meron tutkimaan uutta aluetta. He törmäävät "rautakansaan", paimentolaisiin, joilla on hämmentävä kyky kääntää sivuun kaikki heihin kohdistettu taikuus. Rautakansa epäilee neljää tutkimusretkeilijää ja ottaa heidät vangiksi.

Samanaikaisesti kaksi ylhäisen haltijaperheen perijää, Lorrys ja Rena, ovat pulassa. Renan sadistinen isä aikoo naittaa häet kuolaavalle idiootille. Lorrys on todellisuudessa puoliverinen, jonka äiti on kätkenyt hänen ihmispiirteensä loitsuillaan. Molemmat pakenevat erämaahan ja tapaavat myös rautakansan. Kaikki kuusi vangittua seikkailijaa alkavat suunnitella pakoa, eikä vain pakoa - rautakansan taioilta suojaavan metallin avulla he aikovat toteuttaa vallankumouksen haltijoiden maailmassa. Heillä on kuitenkin monia vihollisia. Miten heidän aikeensa onnistuvat?

Andre Norton ja Mercedes Lackey ovat molemmat sujuvan fantasian veteraaneja. "Elvenbane" ja "Elvenblood" eivät ole parempia eivätkä huonompia kuin muutkaan "sword and sorcery" -kirjat. Kelvollista kesälukemista.

Åsa Larsson: Aurinkomyrsky

Vaihteeksi jännityskirja Pohjois-Ruotsista, Kiirunasta. Tausta, Pohjois-Ruotsi ja lahkolaiskirkot, on maalattu kevyesti luonnostellen, mutta riittävästi, jotta tarina nousee esiin. Taas toteutuu aikaisempi havaintoni: pohjoismaisissa poliisikirjoissa varsinkin naispoliisit ovat perheihmisiä - tässä kirjassa jopa viimeisillään raskaana. Kirjan päälle karkaava syyttäjä ei tunnu pohjoismaiselta tyypiltä, vaan amerikkalaisesta poliisikirjallisuudesta lainatulta, tai sitten Ruotsin oikeuslaitoksessa on jotakin pahasti vialla.

Liekö sekin pohjoismaista, että ainakin Åsa Larssonin naiset ovat myös tuskallisen tietoisia ulkonäkönsä huonoista puolista - jopa niin, että itseensä tyytyväinen nainen on varmasti muutenkin henkisesti vialla.

Leikki sikseen, tämä on voimakas ja häiritsevä kirja. Harvoin minulle käy niin, että ensinnäkään en kirjaimellisesti pysty laskemaan kirjaa käsistäni ennen kuin se on luettu, ja toiseksi se tulee uniin. Kirjan alussa lahkolaiskirkosta löytyy kirkon totinen, karismaattinen saarnaaja kuolleena ja silvottuna. Saarnaajan sisar löytää ruumiin. Sisar on kirjan monimutkaisin hahmo; utuinen ja etääntyvä persoonallisuus, kuitenkin henkilö, joka vetää muut ympärilleen ja - tahtomattaan vaiko harkitusti? - manipuloi heitä.

Kaikkien henkilöiden näkökulmaa tutkitaan. Tämä ei ole mikään whodunnit, vaan vahva romaani ihmissuhteista, jotka ovat yhtä häilyviä, mutta samalla voimakkaita kuin Kiirunan taivaalla loimuavat revontulet. Kirjoitan kuten eräästä toisestakin kirjasta: ei heikkosydämisille.

L.M.Montgomery: Runotyttö etsii tähteään

Runotyttö-trilogian päätös jossa Emilia lopulta saa mainetta ja kaikki saavat toisensa. Kun olin nuori ja luin kirjaa ensimmäisen kerran, minusta Montgomery venytti liikaa Emilian sinkkuaikaa, mutta nyt olen sitä mieltä, että 25-vuotias on juuri sopivassa iässä menemään naimisiin.

Kuinkahan paljon Emilian yksinäisyys ja tuska ovat kirjailijan itsensä tuskaa? Montgomery on kokenut sen kaiken - palautetut kirjoitukset, epäluottamuksen puuskat, ja sen ilon, jonka maksushekit tuottavat naiselle, jolla ei ole perittyä omaisuutta.

David Simon: Homicide

Toimittaja David Simon seurasi Baltimoren murharyhmän yksikköä vuoden 1988 ajan. Yli 600 sivun ajan hän antaa lukijoiden seurata murharyhmän toimintaa, ja kuvailee välissä Yhdysvaltojen oikeuskäytäntöä etsivien näkökulmasta. Onnistuneet ja epäonnistuneet tapaukset, etsivien virheet ja menestykset ja kovakasvoiset keskustelut, huulenheitto ja arkipäivä tulevat tutuiksi.

Baltimore oli korkean työttömyyden ja enemmistöltään mustan väestön kaupunki. Huumeet olivat arkipäivää, samoin huumemurhat. David Simon kertoo jäkipuheessaan, että kaikki henkilöt ovat kirjassa autenttisia ja esiintyvät omilla nimillään, kaikki yksityiskohdat ovat vahvistettuja, ja keskustelut hän on itse kuullut. Jokainen etsivä on allekirjoittanut luvan käyttää materiaalia ja hyväksynyt kirjan yksityiskohtineen. Vakuutus on tarpeen; kirja on melkoista luettavaa.

Yksi asia tulee läpi kovaa ja selvästi: televisiosarjat ovat huuhaata. (Senhän jokainen ajatteleva ihminen tietää muutenkin.) Uskonko tapahtumien todenmukaisuuteen ja autenttisuuteen? Vastaus on: uskon.

Karin Slaughter: Riistetyt

Karin Slaughterin toinen kirja lastenlääkäri ja patologi Sara Lintonista. Kova kirja lapsipornosta, pedofiliasta ja insestistä. Ei heikkosydämisille.

Tarina alkaa vessassa paloitellusta vauvasta ja parantaa siitä vauhtiaan. Mukana kulkevat myös edellisessä krijassa ristiinnaulittu naispoliisi ja hänen huumeita kiskova enonsa. Myös silpomisia luvassa.

Varsinainen pikkukaupunki.

Konstantin Paustovski: Rajuilma nousee

Paustovskin omaelämäkerrallisen sarjan "Kertonus elämästä" toinen osa. Ensimmäinen maailmansota on alkanut, ja Konstantin lähtee lääkintämiehenä sairaalajunaan. Hän tutustuu rakkauteensa Leljaan, mutta menettää tämän, kun tyttö kuolee ruttoon. Konstantinin veljet kaatuvat rintamalla, hänen äitinsä ja sisarensa muuttavat etäiseen maalaistaloon. Konstantin jää yksin.

Hän saa lyhyeksi ajaksi töitä valutarkastajana ja sitten lehtimiehenä. Hän on kirjoitusmatkalla pikkukaupungissa, kun vallankumous julistetaan alkaneeksi. Kirja päättyy kiihtymykseen ja toivoon.

Paustovskin kirjoissa kerronnan rytmi ja läpikuultavuus ovat parasta. Venäjänkielen rikkaus tulee läpi erinomaisessa suomennoksessa (Juhani Konkka). Typerinkin ihminen puhuu kuin runoilija Paustovskin kuvauksessa (miten lienee ollut laita todellisuudessa). Näin haastaa vanha, vastenmielinen saituri:

- Minua ei kiinnosta tietää, mitä harrastatte, sanoi ukko. - Nykyään on sellaisia ammatteja, että santarmikin katkaisee jalkansa jos rupeaa ottamaan niistä selvää. Suvaitkaa huomata, on ilmestynyt jopa jonkinlaisia taksaattoreita. Hupsutusta, romanovilaista pötyä.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Vanha klassikko, jota luen uudelleen aina muutaman vuoden välein. Nyt taitaa jo tulla liian monta lukukertaa, koska kirjan ärsyttävät piirteet alkavat vaivata. Ärsyttävimmät ovat tietenkin painoksessa kursivoidut, Stalinin aikaan sensuroidut kohdat. Ne tökkäävät silmään. Ymmärtääkseni kirjasta on otettu uusi painos ilman kursivointeja, ja suosittelen sitä jokaiselle ensikertaiselle lukijalle.

Toinen härnäävä piirre on se, että kirjassa on itse asiassa kaksi loppua ihmispäähenkilöille. Ensimmäisessä Azazello siististi tappaa molemmat; toisessa salainen poliisi etsii heitä ja uskoo rosvojoukkion ryöstäneen heidät. Nämä loput eivät sovi yhteen. Syntyy epäilys, että Bulgakov joko ei pystynyt päättämään, tai sitten hänet taivuteltiin kirjoittamaan vielä hiukan lisää lukijoiden iloksi.

Ärsytyskohdista huolimatta kirja on yhä sama hämmentävä kuvaus Stalinin ajan Moskovan kuohunnasta, poliittista ironiaa ja vakavaa mietiskelyä. Siinä elävät niin Annuska, joka kaatoi auringonkukkaöljyn, kuin Banga, suippokorvainen koira (ja se kanttiininpitäjä, joka myi "toisen tuoreusasteen" kalaa). Tätä suosittelisin niille, jotka ovat joutuneet nykyisen fantasiatulvan viemäksi ja luulevat, että ainoaa oikeaa fantasiaa on ratsastelu peikkojen seassa edistämässä Hyvää ja vastustamassa Pahaa ja lopulta pelastamassa maailmaa.