Anna Jansson: Loputon uni

Kuka näitä suomennosten nimiä keksii? Tässäkään kirjassa ei ole loputonta eikä unta. Sen sijaan puhutaan geenitekniikasta. Naispoliisi Maria Wern osuu paikalle, kun raskaana oleva nainen ajaa ojaan ja väittää nähneensä ihmishahmon. Naista on hoidettu lapsettomuusklinikalla, jolla myös Marian ystävätär on hoidossa. Kun Maria käy klinikalla, kolmas hoidokki tekee itsemurhan. Kaikki kolme naista näkevät harhoja. Tästä lähdetään penkomaan arkoja asioita, kloonausta, naisten haavoittuvuutta - myös miesten.

Kummastelen yhtä pikku asiaa: amerikkalaisissa jännityskirjoissa poliisit ja etsivät ovat sinkkuja, useimmiten avioeron jälkeen. Pohjoismaisissa kirjoissa poliiseilla on perhe, joka mutkistaa heidän työtään - lapsia, puolisoita, vanhempia ja appivanhempia, kotiaskareita. Amerikkalaisten kirjojen naisillakin on jääkaapissaan vain valo ja valkoviinipullo. Pohjoismaiset naiset keittävät perheelle spaghettia. Vastaako todellisuutta vai kirjallista kaaviota siitä, miten jännityskirja tulee kirjoittaa? Onko amerikkalaisen lukijan helpompi samaistua kuntosalilla käyvään, eronneeseen mieheen tai naiseen ja pohjoismaisen lukijan isään tai äitiin, joka vie lapsiaan päivähoitoon?