Mark Mills: Kuolema Long Islandilla

Kirjan takakannessa sanotaan:

"Lumoava kirjallinen murhamysteeri huokuu vahvaa tunnelmaa ja film noirin henkeä."

Painotan sanaa "kirjallinen" ja termiä "film noir". Kirjan tapahtumat sattuvat heti sodan jälkeen, ja kirjassa on voimakas aikakauden henki ja mustavalkoisten filmien tunnelma. Suomi-24 keskustelupalstalla käytiin eräässä vaiheessa katkeraa kinaa, kun joku ajoi läpi kantaansa siitä, että jännityskirjat eivät ole kirjallisuutta, vaan jotakin alempaa lajia. "Kuolema Long Islandilla" on ensin kirjallisuutta, vaikka tapahtumien polttopisteenä kuolema onkin.

Kakasi kalastajaa vetää verkkoa. Verkossa on painava saalis. He tuntevat heti, että kaikki ei ole oikein, ja kun saalis nousee maihin, se osoittautuu nuoren naisen ruumiiksi. Nuori nainen on erään Long Islandin raharikkaan tytär. Tästä kohtauksesta kirja alkaa.

Long Island oli 40-luvulla monikerroksinen yhteiskunta. Varakkaat rakensivat sinne kesäkartanoitaan. Kalastajat elivät kylissä, joissa heidän esi-isänsäkin olivat eläneet ja kuolleet satojakin vuosia ja keränneet elantonsa merestä. Vanhempiakin kerrostumia alueella on: montauk-intiaanit olivat menettäneet oikeutensa maahan, kun valkoiset tulivat, kuten kirjan tapahtuma-aikaan köyhät olivat menettämässä oikeuttaan uusille rikkaille. Vanhinta muistoa rannikon elämästä edustaa hiekkaan hautautunut valaan luuranko.

Nuoren naisen kuolema liittyy monimutkaiseen vyyhteen, johon sekaantuu lisääntyvä joukko ihmisiä. Monia muistoja purkautuu, jotkut hyvinkin järkyttäviä. Moni elämä muuttuu. Lopussa, kuten alussakin, työnnetään kalastusvenettä rantatyrskyihin. Viime kädessä meri vallitsee tätä rannikkoa; tragedioita tapahtuu, mutta elämä meren armoilla jatkuu.

Hieno kirja, hienompi elokuva (ei todellisuudessa, vaan se, jonka päässäni näin koko ajan lukiessani).

Elizabeth George: Syntisen jäljillä

Elizabeth Georgen laita on kuin Donna Leonin; ihmettelen aina, miksi luen heidän kirjojaan, mutta silloin tällöin tulee tartuttua johonkin heidän tuotteistaan.

Georgen Thomas Lynley on vastenmielisin tapaamistani poliisikirjojen päähenkilöistä. Aatelinen, rikas, komea, itseään täynnä, itsesäälissä piehtaroiva. Itsesääliä löytyy muissakin voi niin aatelisissa Lynleyn seurapiirin henkilöissä. Vastapari Barbara Havers on toiseen suuntaan liioiteltu. Eikö riitä, että Barbara-parka on työväenluokkaa ja köyhä; pitääkö hänen vielä olla ruma, kömpelö, lihava ja täysin ilman pukeutumismakua?

Miksi sitten kidutan itseäni lukemalla näitä tarinoita? Koska juonen kehittely on huippuluokkaa. Vaikka lukisin kirjan toisenkin kerran, huomaan silti unohtaneeni kaikki metkut ja mutkat. Juonen vuoksi, pelkästään juonen vuoksi. Siksi en tästäkään kirjasta paljasta mitään, paitsi että Barbara on Lynleyn syvässä epäsuosiossa ja toinen murhatuista on Lynleyn vanhan työtoverin tytär. Barbara puurtaa väkisin omalla linjallaan kuin bulldoggi ja Lynley ajaa takaa tuulimyllyjä omalla suunnallaan. Ihme, että murhat selviävät. (Ja sivutuotteena opimme jotakin Lontoon alamaailmasta.)

Mercedes Lackey: The Fire Rose

Päällisin puolin "The Fire Rose" näyttää ihmissusikirjalta, mutta itse asiassa se on versio "Kaunotar ja peto" -sadusta. Tai yhtä hyvin fantasiaversio tutusta naisten goottilaisromaanien aiheesta - köyhä, kaunis ja älykäs tyttö tulee synkkään kartanoon rikkaan ja omituisen miehen holhotiksi/kotiopettajaksi/sihteeriksi. Niitä luin vaaleanvihreinä vuosinani pinoittain.

Tässä versiossa rikas kartanonherra sattuu olemaan paitsi viime vuosisadanvaihteen kalifornialainen rautatieparoni - kirja huipentuu San Franciscon suureen maanjäristykseen - myös alkemian mestari, jonka kokeilu meni pikkuisen pieleen - hän muuttui puoliksi sudeksi. Rose on oppinut muinaisten kielten taitaja, jonka Jason Cameron - miten kartanonherramainen nimi! - tarvitsee kääntämään vanhoja alkemiankirjoja. Koska Jasonilla on myös vaikutusvaltainen vihollinen, menoa riittää.

Kansikuva on varsin havainnollinen, lisko kuvan alareunassa on tulisalamanteri, joilla on juonessa tärkeä osa - Jason on oppinut hallitsemaan niitä.

Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina

Rebecca oli totinen opiskelijatyttö, joka oli kihloissa Willin, totisen opiskelijapojan kanssa, jonka hän oli tuntenut lapsuudestaan asti. Sitten hän poikkesi juhliin ja törmäsi Joeen, eronneeseen mieheen, jolla oli kolme tytärtä. Rebecalta menivät jalat alta. Kuusi vuotta myöhemmin hän oli nuori leski, jolla oli huolenaan iso, vanha talo, pitopalvelu ja suuri määrä omituisia ihmisiä, joista kukaan ei oikeastaan ollut hänelle edes sukua.

Yli 50-vuotias Rebecca näki unta pojasta, joka unessa oli hänen, mutta joka ei koskaan ollut syntynyt. Rebecca tajusi, että hänestä oli tullut täysin eri ihminen, joku, jota hän ei tuntenut. Hän tarttui puhelimeen ja soitti Willille...

On ihan mukavaa lukea kirjoja nuorista tähtisilmistä, mutta joskus on oikein hyvä lukea varttuneista ihmisistä, joilla on varttuneiden ihmisten tunne-elämä. Anne Tyler on hyvä kuvaamaan tavallista elämää.

"Tuohon minä en totu ikinä", Rebecca sanoi. Hän otti Troylta viinilasin ja istuutui sohvalle Willin viereen, ei kuitenkaan ihan kylkeen kiinni. "Kun kertoo ihmisille että minä tein sitä ja sitä puoli vuosisataa sitten, tai että en ole tavannut sitä ja sitä neljäänkymmeneenviiteen vuoteen... Siinä tulee ajatelleeksi: mitä minä oikein puhun? Olenko tosiaan elänyt niin kauan?

Teki mieleni kommentoida kirjasta: mukava tavata, mutta ei jäädä asumaan. Sitten huomasin, että oloni kävi jotenkin oudoksi. Niinkuin olisin elänyt kahta elämää, Rebeccan ja omaani. Niin että: mukava tavata. Mutta ei jäädä asumaan. Rebeccalla ja minulla, meillä molemmilla on oma elämämme, ei jotakin, mikä olisi voinut olla. (Kirjan lukenut ymmärtää tämän lauseen.)

Donna Leon: Ylimyksen kuolema

Silloin tällöin tulee automaattisesti poimittua kirjaston hyllystä ennen lukematon Donna Leon. Joka kerran kadun. Ensimmäiset olivat hyviä ja sujuvia. Nykyään kaava on ikuisesti toistuva. On kuin avaisi laatikollisen paperinukkeja ja nostelisi nuket pöydälle taas uuteen leikkiin. Siellä ne kaikki makaavat, kaksiulotteisina ja paperisilmäisinä: Ihastuttava ja pätevä signorina Elettra, häijy ja typerä esimies Patta, aina luotettava apulainen Vianello; luonnollisesti hyveellinen ja älykäs komisrio Guido Brunetti itse ja ja hänen perheensä, vaimo, tytär ja poika.

Juonessa on aina jokin moderni ongelma salakuljetetuista ilotytöistä salakuletettuun ydinmateriaaliin saakka, kuten tässä kirjassa. (Pahoittelen, jos joku haluaa lukea kirjan; ongelman arvaa kuitenkin heti, kun päädymme surmatun henkilön ruumiinavaukseen asti.) Italian yleistä ja kaiken kattavaa korruptoituneisuutta ja tehottomuutta sätitään. Kumma juttu, että molemmat Italiasta kirjoittavat amerikkalaiset, Donna Leon ja Michael Dibdin, kaikesta moittimisestaan huolimatta silti asuvat tässä tuhoon syöksyvässsä laivassa. Kumma juttu sekin, että Italia vielä kelluu, vaikka mikään ei toimi, ei poliisi, sairaalat, liikenne, puhelinlaitos, posti... jatkakaa vapaasti listaa.

Donna Leonilla on ollut hetkensä, joiden vuoksi yritän aina uudelleen. Paras oli krijassa "Aqua Alta" (mikähän sen nimi oli suomeksi?), jossa taidetta keräilevä mafioso oli kaapannut väärennyksen huomanneen taideasiantuntijan ja ennen tappamista esitteli aarteitaan. Mafioson suunnaton järkytys, kun nainen otti käsiinsä ainutlaatuisen kiinalaismaljan ja tyynesti pudotti sen lattialle, oli upea hetki. Sellaista hetkeä "Ylimyksen kuolemassa" ei ollut.

Monica Ali: Brick Lane

Nazneen lähetetään Bangladeshista vaimoksi Lontooseen miehelle, jota hän ei ole koskaan nähnyt. Eväikseen hän saa äitinsä sanat:

Ellei jotain voi muuttaa, se on kestettävä.
Ja koska mitään ei voi muuttaa, kaikki on vain kestettävä.

Vuosien mittaan Nazneen alkaa epäillä äitinsä sanoja - avioliitossaan, lontoolaisen lähiön elämässä, seuratessaan naapuriensa elämää. Hänen sisarensa, kaunis Hasina, valitsee toisin ja karkaa naapurikylän nuorukaisen kanssa. Hasinaa seurataan hänen kirjeidensä kautta.

Brick Lanen ihmisten elämästä olisi saanut kärjekkään, jopa kovaa huutavan kirjan. Köyhyyttä, epäonnistumista, koronkiskureita, huumekauppiaita, hikityötä, päämäärättömiä nuoria. Monica Ali on valinnut toisen tien. Kirja on lämmin, inhimillinen ja täynnä hillittyä naisen huumoria. Etsiessäni vertauskohtaa tuntemastani kirjallisuudesta huomasin, että Monica Alia voi verrata vain yhteen - Jane Austeniin.

Barbara Hambly: Bride of the Rat God

Ehdoton fantasiasuosikkini on tämä Barbara Hamblyn villiin 20-luvun Hollywoodiin sijoitettu kirja. Eloisaan mykkäfilmitaustaan on istutettu tarina Kielletystä kaupungista ryöstetystä korusta, jonka filmimoguli antaa lahjaksi rakastajattarelleen. Korua ovat kantaneet iljettävälle rottajumalalle uhratut tytöt, ja rottajumala saapuu hakemaan omaansa. Keskellä salakuljetusginiä juovaa, kokaa kiskovaa filmiväkeä mykän filmin sankaritar ja hänen englantilainen seuraneitinsä, kameramies ja vanha kiinalainen velho yrittävät nujertaa demonin.

Barbara Hamblyn voima on elävissä henkilökuvissa, ja aiottu uhri, Christine, filminimeltään Chrysanda Flamande, syntyään Pitsburgin juutalaisperheen Chavaleh-tytär, on mainio hahmo. Hän on samanaikaisesti sitkeä kuin puunjuuri, hemmoteltu, oikukas ja täydellisen rakastettava. Yhtä rakstettavia ovat hänen kolme pekingeesiään, demoneita jahtaavien fu-koirien jälkeläisiä. Koirat on selvätti kuvattu elävän mallin mukaan - Barbaralla on pekingeesejä itsellään.

Näyte Christinen horjumattomasta elämänasenteesta keskellä kauhua ja murhaa:

"Alec, don't you dare drag poor Norah to that dreadful dull island." A soft bulk of fur appeared around the corner of the deckhouse, punctuated by the occasional glitter of a diamond in the watery light of the moon. "The only thing out there is one casino and a dance hall, and they have ony this sort of Hawaiian band with ukuleles, and they're all postively ancient. We filmed Wolf of the Spanish Main in the bay around the other side of the island," Christine added, "where all the bootleggers pick up their cargoes, and unless you like scenery and buffalo droppings, it's the most howlingly boring place of the earth. But I did get to wear this wonderful purple silk thing with a million petticoats, onlu I don't see how women walked around in those days, and getting in and out of those silly rowboats was awful. No wonder they didn't allow women on ships."

Herman Lindqvist: Napoleon

Napoleon sanelemassa muistelmiaan matkalla St. Helenalle

Pitkästä aikaa on saatu suomeksi erinomainen elämäkerta Napoleonista. Kirja on tarkka mutta ei ikävystyttävä, tasapainoinen (paitsi ehkä marsalkka Bernadotten kohdalla; Lindqvist ei pidä hänestä) ja onnistuu esittämään sekä suuret piirteet että henkilökohtaiset yksityiskohdat. Varsinaiset makuukamarijuorut on pidetty loitommalla vaikkakaan ei täysin jätetty pois. Tämä on niitä historiankirjoja, joita lukee kuin romaania samalla, kun viisastuu.

Kirjassa on myös erinomainen kuvitus, paljon harvoin nähtyjä kuvia Napoleonista ja hänen lähipiiristään. Hyvä esimerkki tuntemattomasta Napoleonista on kuva vallasta luopuneesta keisarista sanelemassa laivassa muistelmiaan. Vastaavanlaisia helmiä kirjassa on useita.

Christopher Fry: Venus näköpiirissä

Taas yksi muinainen alennusmyyntilöytö, johon silloin tällöin palaan. Näytelmä vanhasta naistenmetsästäjästä, joka päättää lopultakin avioitua uudelleen ja antaa aikuisen poikansa valita itselleen äidin kolmesta ehdokkaasta. Kisaa mutkistaa tilanhoitajan nuori tytär, joka palaa kotikonnuilleen.

Luen näytelmää sen runollisen kielen vuoksi, vaikka nyt viime lukemisella se alkoi yllättäen tuntua pikkusievältä. Kaikesta ihminen kavaa ulos, siltä näyttää. Kun herttuan yksityinen tähtitorni palaa, hän sanoo:

Olisin voinut sanoa, ettei mikään tuli voi polttaa
maan tasalle taivasta, ja kun se on paikallaan,
voin aina löytää avaran paikan, missä istun
ja tutkin tuntematonta, ihmetellen
että voimme elää tällaisessa salaperäisyydessä
vimmastumatta ulos lihastamme,
kuten saattaisi käydäkin, ellei myös liha
olisi kiinnostava.

Jaan Kross: Uppiniskaisuuden kronikka

Hetken se kesti, mutta tuli luettua. Ja tulee luettua toisenkin kerran. Jaan Krossin romaani "Liivinmaan Kronikan" kirjoittajasta Balthasar Russowista on painavaa tekstiä monellakin tavalla - 1200 sivua Viron historiaa, laaja kirjo 1500-luvun ihmisiä, Tallinna elävänä esiintyjänä ja monipuolinen, elävä kuva ristiriitaisesta, järkälemäisestä ihmisestä.

Alkuperäinen nimi olisi suomeksi "Kolmen ruton välissä" ja kertomuksen aikakausi on sotien, ruton ja muiden vitsausten aikaa. Käännös on monipuolista, ihmeen elävää työtä - eikä Jaan Krossin viro tässä teoksessa ole ollut helppoa käännettävää. Kääntäjän, Kaisu Lahikaisen (toisena kääntäjänä Jouko Vanhanen) mietteitä lukiessa avartuu lisää kuva teoksen rikkaasta, oudon tyydyttävästä kielestä.

Mieleen jäävä ja hämmentävä on Balthasar, päähenkilö, itse. Hän on kuin harmaa siirtokivilohkare, jääkauden tuoma, jota ei voi arvostella, josta ei saa otetta, koska se vain on. Samalla hän on kirjan läpi kulkevan vertauksen nuorallatanssija, vaarallisen korkealla ilmassa tasapainoilemassa kirkontornin ja kovan maan välissä. Siinä yksi syy lukea kirja useampaan kertaan. Jospa miestä pyörittelemällä hänestä saisi jostakin päin otteen? Muita syitä ovat ajankuvan värikkyys ja elävyys ja useat muut henkilöt, joihin ei ensi lukemalla ehdi riittävästi tutustua, ja luonnollisesti kieli. Kuten jo yllä mainittu artikkeli kääntäjästä siteerasi:

Seitsemäs luku, jossa pujotamme tarinamme nauhaan erään nuoren miehen elämän tapahtumia lähestulkoon sellaisia kuin hän niitä itse pohdiskelee ja muistelee, aivan kuin pikkuruisia kirjavia kotilonkuoria, jotka ovat aivan liian vähäisiä, jotta meri niitä kuuntelevaan korvaan kohisisi, mutta yhdessä - ken tietää; sitä paitsi (menemättä niiden takia mereen pulikoimaan) pujottelemme niitä oikeastaan vain siinä toivossa, että se veisi meitä sujuvammin tarinassamme eteenpäin, tai oikeastaan taaksepäin.

Kathleen Sky: Witchdame

Kevyttä fantasiaa, jossa leikitellään Englannin historialla. Kirja tarttui käteen vuonna 1985 ja on pysynyt hyllyn täytteenä.

Prinsessa Elizabeth matkaa Englenen ympäri saavuttaakseen täydet velhovoimansa, asemansa kuningattarena isänsä, kuningas Henrikin kuoltua ja miehen, johon hän on rakastunut. Matkaseurana hänellä on narri ja suojelusenkeli.

Kansikuva on niitä harvoja, jotka todella vastaavat kirjan sisältöä. Matkallaan prinsessa joutuu pelastamaan köyhän kylän lohikäärmeeltä. Kyläläiset varustavat hänet isoimmalla löytämällään kyntöhevosella ja lohikäärmekepillä, joka on tarkoitus tuikata tuleen ja työntää lohikäärmeen kitaan. Lohikäärme onkin lumottu prinsessa, ja Elizabeth pelastaa hänet suutelemalla häntä kolme kertaa.